Tarinani on päiväkirjamainen. Mutta ottaen huomioon, että päiväkirjat on yleensä tarkoitettu yksityisiksi, kirjoittajaa itseään varten, päiväkirja sanan varsinaisessa merkityksessä ei tule kysymykseen. Olkoon tämä sitten vaikka blogi, sillä turha kai heittäytyä liian määrätietoiseksi, kun mitä pidemmäksi päädytään, tekstin laatu yhtä kaikki tulee olemaan aikamoista huttua. Tällä en tarkoita sitä, että pitäisin tarinaani arvottomampana kuin kenenkään muun (huonompi se varmasti on mutta arvomittareita on niin kovin monia), vaan että pyrin kirjoittamaan mahdollisimman paljon mahdollisimman pienessä ajassa, jolloin jokainen joka edes missään määrin on ollut kirjoittamisen kanssa tekemisissä tietää, että lopputulos ei aina vastaa tarkoitusta. Ja tässä suhteessahan (mitä minä olen ymmärtänyt) blogit antavat hyvän mahdollisuuden: jokainen kanssakulkijamme saa vapaasti kuvailla oman ankean sielunelämänsä ja liian vähäisen orgasmiensa määrän ilman että kukaan heristää sormeaan kielenhuollosta tai edes ylipäätänsä tekstin idean mahdollisuudesta. Mutta hyvä näin, sillä se mahdollistaa myös tämän oman pienen harrastukseni.
Aion siis kirjoittaa mahdollisimman paljon. Tähän on pääpiirteissään kaksi syytä. Toinen on se, että kiedon kerrottavani tarinan ympärille, ja hyvällä tarinalla tulee ainakin normaalisti olla olemassa alku, keskikohta ja loppu. Se mitä tähän mennessä olen kertonut, ei liity itse tarinaan vielä millään lailla, vaan on toiminut pohjustuksena tarinan kirjoittajan mielenmaiseman osittaiseen avaamiseen. Olisitte kiitollisia. Toinen syy on se, että olen varsin pakkomielteinen mitä tulee tällaisiin projekteihin. Tästä on seurauksena se, että täytän tunnollisesti itse itselleni asettamani tavoitteet tai sitten en täytä niitä ollenkaan, masennun ja lähden pois. Mutta lähdetään nyt siitä, että tämä jakso hoidetaan kunnialla.
Sitten itse tarinasta, joka kertoo pähkinänkuoressa turkulaisen työläisen (eli itseni) kamppailusta yöllisiä voimia vastaan (eli juoksurappuja, vittumaisia postilaatikkoja, reklamaatioita, työtovereita, hikeä, hankaavia lenkkareita, hankaavia alushousuja, hankaavaa hattua, haavoja, pimeyttä, kiirettä, hajuja, väsymystä… ymmärrätte varmaan vähemmästäkin). Tarinani on lehdenjakajan tarina, yhden vähiten arvostetuimmista ammattiryhmistä, joka ei enempää arvostusta ansaitsekaan. Se on tarina työn mielettömyydestä, ihmisen hulluudesta ja ikuisesta katkeruudesta joka seuraa palkansaajaa aina hautaan saakka.
Turha pelätä, että harhautuisin liian syvälle poliittisten kysymysten syövereihin. Vaikka kokisinkin tämän vaihtoehdon kiehtovaksi, ei blogi ole kovinkaan järkevä paikka harjoittaa tätä tointa. Yksinkertainen syy siihen on se, että politiikka on ääneen lausuttujen sanojen valtakunta, kirjallisuutta tarvitaan, mutta yksin se ei kanna kovinkaan kauas (poikkeuksena toveri Uljanov.) Ja jos rupeisinkin politikoimaan, se pitäisi tehdä huolella ja siihen ei tässä tilanteessa ole mahdollisuutta. Ja voi miten läpinäkyväksi itseni tekisinkään: harhautuisin syvälle sosialismin ja riistokapitalismin ristiriitoihin eikä tietoni ja taitoni riittäisi muuhun kuin helppojen yleistyksien luettelemiseen. Mutta vaikka politiikka ei olekaan lähtökohta, en sulje sitä pois mahdollisena tarinan sivureittinä, kuten en mitään muutakaan aihepiiriä, ja riittäköön tämä tästä.
Käytäntö on seuraava: 58 päivää, 58 lukua. Näistä luvuista varsinaisia tarinan kannalta relevantteja lukuja on 39, eli päivät jolloin olen tehnyt itseäni tunnetuksi Turun yöelämässä, loputtomien rappujen yössä. Kuten huomaatte, en hallitse runoutta enkä edes pidä siitä, tungen ontuvan sentimentaalisuuteni aina väärään paikkaan, kuten nyt kun tarkoituksena on kertoa harmaasta käytännön kielestä. Häpeäisin jos osaisin. Loput 19 lukua ovat enemmän tai vähemmän tarinan ulkopuolelle jääviä sivupolkuja, sillä en missään muodossa aio käyttää arvokkaita vapaapäiviäni muuhun kuin arvokkaaseen nestemäisen ruokavalion väärinkäyttöön ja lähimuistin turruttamiseen. Näinä päivinä lupaan tehdä itseäni tunnetuksi muutamilla eri genrelajeilla, jotka tunnen itselleni läheisiksi tai vieraiksi. Draamaa, proosaa, vierastamaani lyriikkaa, ymmärrättehän. Ja kun vapaat on lusittu, rahat ryypätty, olen jälleen valmis palaamaan itse tarinani pariin. Tarkoituksena on saada yksi luku julkaistua päivää kohden, mutta jos en kerkiä niin ei voisi vähempää kiinnostaa ja tuskinpa tekään siihen kuolette, tuskin edes huomaatte, piittaamattomat…
Sitten palautteesta, jota uskon luonnollisesti saavani enemmän kuin kykenen lukemaan. Pakko on karsia paskimmat päältä pois. En rupea riitelemään typeryyksistä. Jos olen kirjoittanut, että 1+1=4 tai että Bohemian rhapsody on David Bowien kuuluisin kappale, niin luultavasti siihen on omat syynsä. Suurin syy varmasti löytyy huomaamattomuudestani tai typeryydestäni, toinen mahdollisuus on tarkoituksellinen harhaanjohtaminen. Oli miten oli, en ole kiinnostunut kuulemaan kommentteja, joiden ainoa tarkoitus on osoittaa minun tehneen virheen päivänselvässä asiassa. Myönnän jo nyt valmiiksi olevani syyllinen. Mutta jos kritiikki pystytään liittämään johonkin laajempaan, suurempaan, kiinnostavampaan – silloin olen käytettävissänne. Seuraava luku, viimeinen johdantoluku, käsittelee työhistoriaani ja kantaa nimeä: ”Ken aateloi Meidät yön ritariksi?” Lukekaa ja kärsikää.
