LUKU 26: MUUTOKSEN TUULET, OSA1

Tiedättehän kun aina sorrun esittämään mielipiteitäni, osoittelemaan epäkohtia ja alhaalta päin puimaan nyrkkiä niille jotka hengittävät levollisemmin. No, eihän sen aina tarvitse mennä niin. Osoittaakseni kritiikkini painon annan nyt muutamia konkreettisia muutosehdotuksia, jotka olisin valmis saman tien laittamaan käytäntöön, jos pääsisin toimikunnaksi toimikunnan paikalle. Heti alkuun on kuitenkin tehtävä vakava huomio siitä, että ehdotukseni ovat ainoastaan muutama pisara valtameressä. En pyrikään saavuttamaan konsensusta asioiden suhteen, ristiriitaisuudet saavat elää ja mellastaa niin kauan kuin joudun kehittelemään parempaa maailmaa ainoastaan kirjallisessa muodossa. Sen verran kuitenkaan riittää remontoimista, että loppuviikko sujuukin mukavasti rekonstruoinnin merkeissä.

Kaiken pohjalle tulisi ehdottomasti laskea vittuilun tukahduttaminen. Ei enää ainoatakaan kuukausittaista reklamaatiokirjettä, ei puhelua, ei väsynyttä keskustelua. Toimikunnan tulisi laskeutua alas norsunluutornistaan ja pyytää anteeksi menneiden vuosien diktatuuria. Ja tätä ei myöskään suoritettaisi kalseiden kirjekuorien avulla, ei helvetti, vaan suoraan kotikäynneillä ritareiden luona. Mukanaan viskaalit ja suurritarit toisivat kaikki menneiden vuosien vittuilukirjelmät, jokaista niitä pahoiteltaisiin erikseen ja käsi jakokirjan päällä vannottaisiin kauhun vuosien olevan nyt ohi. Turha valtansa harjalta laskeutuneiden olisi odottaa ilmaisia kahveja, vaan tykötarpeet tuotaisiin mukana postikeskuksesta. Tällä osoitettaisiin se, etteivät ihmiset ole ostettavissa. Ei loukkaukselle voi laskea mitään byrokraattista hintaa, erehtyminen kuuluu ihmisen luontoon, eikä kukaan jää niistä osattomaksi. Katumuskierroksen jälkeen pohja valoisammalle tulevaisuudelle kyettäisiin kenties kovalla työllä rakentamaan.

Liikkeelle voitaisiin lähteä työaikojen järkeistämisestä. Jos Helsingin sanomat ovat sitä mieltä, että asiakastyytyväisyys laskee, jos lehti ei ole aamukuudelta perillä, niin laskekoot sen jälkeen tukkeutuvia verisuoniaan ja lähteköön itse jakamaan paskansa. Ritareille on aivan saman tekevää mikä ketäkin kiinnostaa, kuka missäkin ajattelee asioista milläkin tavalla vai ajatteleeko ollenkaan. Heitä ei kiinnosta ylhäältä tulevat perustelut siitä, miksi mikäkin asia on ollut ja tulee aina olemaan määrätynlainen. Heitä ei kiinnosta muiden selitykset, sillä he osaavat käyttää omia aivojaan. Ja nämä aivot kertovat, että lehtien jakaminen ei ole niin tärkeä asia, että ihmisiä pitäisi rääkätä sen toteuttamiseksi keskellä yötä. Uusiin sääntöihin tulisi ennen muuta kuulua, että lehtien tulisi saapua jättöpaikalla tasan kello kymmenen illalla ja ne tulisi olla jaettu seuraavaan aamuun kello kymmeneen mennessä. Tämä mahdollistaisi edes jossain määrin järjellisen elämän sitä kaipaavalle. Ei tarvittaisi enää yhtään uutta sydänkohtausta, ei lämpöhalvausta, ei liukastumista… ei ainoatakaan syytä jälkikäteen aukoa päätään. Ja jos tämä järjestelmä ei tilaajia innostaisi, voitaisiin heille rakentaa jättöpaikkojen yhteyteen oma noutopiste mutta palataan tähän myöhemmin. Ja jos ritari edelleen haluaisi orjuuttaa itseään yön pimeimpinä tunteita, niin hänellä olisi siihen kaikki mahdollisuudet.

Mutta jos yllä olevaa järjestelyä ei saataisi aikaan, tulisi ehdottomasti luoda uudet käytännöt vanhan pohjan rinnalle. Enää yhtään muiden tekemää virhettä ei tulisi kasata ritareiden harteille. Otetaan nyt esimerkiksi lehtien myöhästyminen, jonka parantumisen puolesta toimikunta on prassaillut kurkkunsa ruville mutta minkä suhteen yksikin kerta on liikaa. Jos siis painokone tukkiutuu aiheuttaen minuutinkin myöhästymisen aikatauluun (ja tällä tosiaan tarkoitetaan yhtä minuuttia eli kuuttakymmentä sekuntia, ei mitään ”minuuttia” joka saattaa tarkastelijasta riippuen kestää tunnista kahteen), jakaja voisi lähteä takaisin kotiin ja jaon hoitaisivat muut tai sitten jätettäisiin koko kasa jakamatta. Vittuun sellaiset olankohautukset asioille, missä ahkera ja yritteliäs saapuu ajoissa työmaalle ja joutuu sitten sadeviimassa odottamaan tunnista kahteen, josta korvaukseksi annetaan muutama euro, eikä puhettakaan edes puolittaisesta pahoittelevasta lauseesta. Vittuun myös puuttuvat hesarit, ne voisi tulla vaikka Erkko jakamaan, jos yhtiön tulevaisuus lainkaan kiinnostaa. Ja jos jakaja ei nyt syystä tai toisesta satu olemaan kuudelta valmis, niin sitten ei saatana ole, ei siitä tarvitse alkaa kenellekään soittelemaan ja selittelemään mistä tämänkertainen myöhästyminen johtuu. Ketä kiinnostaa onko lehti myöhässä siitä syystä, että ritari on ensimmäistä yötä yksin liikenteessä vai koska ei vaan huvittanut jakaa yhtään nopeammin? Ei ketään – lehti myöhässä ja sillä porkkana.

Jatketaan huomenna hieman käytännöllisemmällä tasolla.

HISTORIAN HARHA-ASKELEITA 8: HAUKOTUSTEN PYHÄ MARSSI

Hallituksen ankaran valvonnan seurauksena romantikkojen harrastus suuntautui pääasiassa käytännölliseen työhön kansanrunouden ja kaunokirjallisuuden parissa. Arvokkaimman työn kansanrunouden alalla suoritti Elias Lönnrot. Tutustuttuaan opiskeluaikanaan henkilökohtaisesti Turun romantikkoihin hän päätti ryhtyä keräämään kansanrunoja. Lääkäritoimensa ohella Lönnrot sittemmin suoritti Kajaanista käsin useita keruumatkoja Suomen ja Vienan Karjalaan ja liitti sieltä saamansa eeppiset runot kokonaisuudeksi.

Kalevalahan on näitä Suomen kansan ikuisia mantteleita, joka aina kaivetaan sopivan tilaisuuden tullen naftaliinista ja hyödynnetään mitä ihmeellisimpiin tarkoituksiin. Silti sen päältä ei missään vaiheessa ole onnistuttu häivyttämään tuota lönnrotilaista henkeä – ahdistavan kuivaa Kajaanilaisen laulurunouden masentavuutta. Tutkimusta aiheesta on tehty jo siinä määrin, että olisi turhaa ruveta penkomaan aihetta enää yhtään enempää. Juuri tämä turhuus kiinnostaakin.

Jos nyt siis ottaisin tutkimukseni aiheeksi Kalevalan sen historiallisesta perspektiivistä käsin, kaivaisin esille kaikki ne joutavat aiheesta aiemmin tehdyt tutkimukset ja kokoaisin niistä turhan kollaasin. Mahduttaisin mukaan kaikki kahdensadan vuoden ajalta tehdyt määritelmät ja arviot, lisärunot ja kritiikin, käännökset ja peruutukset. Tämän pohjalta pyrkisin vastaamaan jokaisen suomalaisen mielessä liikkuvaan kysymykseen: miksi Kalevalamme ei koskaan kiinnostavuudessaan ole noussut Beowulfin tai Pyöreän pöydän ritareiden rinnalle, vaikka siitä on suurella voimalla pyrittykin eri aikoina rakentamaan merkillepantavaa saagaa. Johtuuko se mahdollisesti suomalaisten verkkaaseen kulkevasta mielenlaadusta, joka parhaimmillaankin saa aikaan ainoastaan Rauta-ajan kaltaisia televisioformaatteja, joka tosin onnistuu pitämään otteessaan, mutta jota seuratessa pala jää ikävällä tavalla kurkkuun.

Kalevalaa tarkasteltaessa Väinämöisen hahmoa ei ole mahdollista sivuuttaa. Tämä parrakas paskapää nousisi mitä luultavimmin myös oman mahdollisen tutkimukseni kliimaksiksi. Itse asiassa veikkosesta ei olisi mitään ongelmaa kasata omaa kolmeen osaan jaettua 2400-sivuista teosta, jossa yksinkertaisesti käytäisiin läpi niitä maamme eri aikojen koululaisten puistatuskohtauksia, kun he ovat joutuneet äijän kanssa tekemisiin. Älkää silti tästä kaikesta kuvitelko, että en pitäisi Väinämöistä tai ylipäänsä Kalevalaa arvossa – päinvastoin, olen varmasti yksi suurimmista Kaltsu-faneista mitä tästä maasta löytyy. Silti en opetushallinnon mukaan ole niin omien näkemyksieni vallassa, että pitäisin oikeutenani siirtää omat kuvitelmani hyvästä kulttuurista suoraan toisille. En vain näe mieltä siinä, että kenellekään jota asia ei kiinnosta, tulisi edes kertoa miten kalevalainen runomitta taipuu tai mikä se Sampo on (”ei Harri, Sampo ei tuottanut dildoja… niin tiedän että sanoin että mitä tahansa… ei silti dildoja, eikä kortsuja, Harri ulos!”) tai kuinka se Lemminkäinen onnistuttiin herättämään kuolleista. Monet voisivat esittää tähän oman kriittisen näkemyksensä ja sanoa, että en voi tuntea Suomen myöhempää lyyristä kulttuuria, sillä kaikki on saanut alkunsa Kalevalasta. Tähän taas sanon, että mitenkä vain, mutta tuskin rock’n’roll, blues tai jazz-henkiset muusikot rapakon takana viettivät treeni-iltojaan pänttäämällä kolmannen laulun neljättä jaetta. Ja niistä tämän päivän musiikissa on kuitenkin loppujen lopuksi kyse. Värttinä on pelkkää kopiointia.

Mutta nyt ei varsinaisesti ole kyse siitä, mitä itse olen asiasta mieltä, vaikka tuskin asia koskaan voi olla kovinkaan paljon eri lailla, sillä tutkimus on kuitenkin yhtä päättelyä ja henkisten mielipiteiden siirtämistä yksityisestä yleiseen. Joka tapauksessa, näin suuripiirteisesti voisin luvata, että tutkimukseni Kalevalasta tulisi olemaan kertakaikkisen masentavaa luettavaa. Siinä käytäisiin läpi ne kaikki kansalaistemme raskaat huokaukset, kun harmaat (harmaudessaan hohtavat) äidinkielen opettajat ovat aina heti ensimmäisenä syksyllä tömäyttäneet eepokseen pöytään ja se on sitten ollut menoa (näin hidastetusta määritelmästä käsin) seuraavat yhdeksän kuukautta. Samoin tulisi huokumaan ne tietämättömyyden moninaiset säilät, joissa missä milloinkin on vedottu Louhen ja Kullervon sanomisiin suuremman arvonannon toivossa. Loppupäätelmäksi tulisi mitä todennäköisimmin jäämään se ikuinen olankohautus ja maininta, ettei makuasioista voi kiistellä. Kalevala on kuin rommirusinajäätelö. Toiset se vie mennessään, toisille aiheuttaa pahan olon.

Seitsemäs mahdollinen tutkimusaiheeni tulisi liittymään Kalevalaan ja sen työnimenä voisi olla: ”Haukotusten pyhä marssi – kalevalainen väärinymmärretty kansankulttuuri.”