LUKU 17: RITARIEN PALKKIOISTA, OSA1

Pohjimmiltaanhan asiahan on niin, että ne jotka ovat auki, joutuvat arvuuttelemaan supermarketin perjantairuuhkassa tuleeko kannattavammaksi ostaa mäyräkoiran sijasta koko lava, sillä eihän sitä kaikkea tarvitse juoda kerralla, ja kun se juodaan kumminkin, joka ainoa kerta, on entistäkin köyhempi. Ne lasin kallistelijat, jotka harjoittavat tuota jaloa ammattiaan ravintola Linnakatu 3:ssa tiistaista perjantaihin, käyden viikonloppuisin huokaisemassa raskaan kallistelun jälkeen jossain maanosamme suurkaupungissa kallistellen hieman vielä vähemmällä vaivalla – heitä voisimme kutkua hyväosaisiksi tai vitun jupeiksi, mutta heidän päätäntävallassaan silti pitkälle on, kuinka paljon joudumme köyhyydestä syyhyäviä aivojamme olutostoksiemme yhteydessä vaivaamaan. He nimittäin maksavat palkkamme – ja nostavat omansa. Maksaa ja nostaa. Oletteko koskaan pistäneet merkille, kuinka valtava merkitysero noihin kahteen liittyy?

Aiemmissa luvuissa käsitelty ritaritoimikunta ei maksa ritareiden palkkoja, mutta omalla toiminnallaan he ovat myötävaikuttaneet palkkojen pienuuteen ja siihen kuinka hankalaksi palkan saanti ritarinammatissa on tehty. Voin vailla häpeää tunnustaa, että kolmatta kesää hommia painaessani, en vieläkään ole aivan varma siitä, mistä kaikesta palkkani koostuu ja saanko edes korvauksen kaikesta siitä työstä, mitä olen tehnyt. Pahoittelut siis, jos käsillä oleva aihe muodostuu jokseenkin sekavaksi (edellisethän sitä eivät ole olleet, eiväthän), sillä kasaan puristuneet humanistin aivoni eivät kestä liian monimutkaista numeroiden ympärillä pyörivää ajattelua, vaikka välillä se olisi toivottavaa. Jotta yhden luvun pituus ei paisuisi liian laajaksi, jaetaan aihe kahteen osaan ja jatketaan huomenna siitä mihin tänään jäädään.

Lähtötilanne on seuraava: jokaisella ritarilla on yhteinen lähtöpalkka (en mainitse mitään tarkkoja summia kollegojen tietoturvaa varjellakseni), johon lisätään yölisä 30%. Yhdessä korotuksen kanssa tuntipalkka muistuttaa säädyllisen kansalaisen vastaavaa, muistaen silti, että työ tehdään ihmislajin elinrytmiä vastaamattomasti, jonka tähden sen tulisi olla ainakin tuplasti korkeampi. Ensimmäinen oudoksuttava piirre, kuten myös piirre työnantajapuolen ahneudesta, on se, että sunnuntain lakisääteisestä tuplapalkasta ei makseta tätä edellä mainittua yötyölisää. Mielenkiintoista sikäli, että mikäli muistini toimii oikein, olen myös sunnuntaisin jakanut lehteni öiseen aikaan, ja jos oikein tarkkaan muistelen, muuta vaihtoehtoa kyseiselle päivälle ei ole edes tarjolla. Näin kuitenkin toimitaan, koska se on paperiin painettu ritareilta kysymättä, heidän näkemyksistään ja maalaisjärjen olemassaolostaan piittaamatta.

Ritarin työ ei kestä lakisääteistä kahdeksaa tuntia miinus puolen tunnin ruokataukoa. Itse asiassa lähes jokaisella on eri työaika, joka määräytyy kunkin jaettavissa olevien piirien laajuuksien mukaan. Elikkä, jos jaan kolme kahden tunnin pituiseksi arvioitua piiriä, yhteistuntimääräksi tulee kuusi tuntia ja saan kuuden tunnin palkan. Toinen oudoksuttava piirre liittyy tähän. Työsopimukseen on merkitty, että ritarin työaika alkaa päivittäin kymmentä vaille kaksi yöllä ja lehtien tulee olla jaettuna kuuteen mennessä aamulla. Tällä hetkellä omien piirieni yhteenlaskettu kokonaispituus on noin neljä ja puoli tuntia. Toisin sanoen jos käyttäisin kuhunkin piiriin yhtä paljon aikaa kuin minulle on lupa annettu, myöhästyisin kahdellakymmenellä minuutilla määräajasta ja saisin valituksen. Tuohon valitukseen voisin vastata, että omasta mielestäni en ole lainkaan myöhässä, eikä toimikunta voisi tähän mitään sanoa vastaan. Seurauksena tästä silti olisi, että minulta otettaisiin yksi piiri pois ja palkkani alenisi. Ymmärrän toki heidän tarkoituksensa ns. urakkapalkalla saada ritarit tekemään työnsä etuajassa, mutta silti päähäni ei mahdu, miksi kesätyöapulaiselle annetaan kuuden tunnin piirit ja velvoitetaan jakamaan ne neljässä. Sama se kuinka paljon niistä tienaa, se on kuitenkin kaikkeen rehkimiseen nähden aivan liian pientä (vielä kun toimikunta tervetuliaispuheissaan painottaa, ettei kenenkään tarvitse tehdä työtään juosten, kaikkea paskaa ne suustaan päästävätkin – aikuiset ihmiset) ja oman järkeni mukaan kauttaaltaan ristiriitaista ajattelua.

En tiedä, mutta on luultavaa, että juuri näihin alle kahdeksan tunnin työpäiviin vedoten toimikunta pystyi pitämään vielä aivan viime vuosiin saakka ritareita töissä seitsemän päivää perätysten, antaen sitten yhden vapaapäivän ja potkaisten jälleen uudelle kierrokselle. Jossain määrin laittomalta kuulostavaa toimintaa 2000-luvun hyvinvointivaltioyhteiskunnassa, mutta tuskin valtio nyt itse uskaltaa lakejansa uhmata (juu ei varmaan ei), joten oikein se varmasti on mennyt. Nykyään on mahdollisuus valita joko tuo 7+1 rääkkäyskierre tai hieman humaanimpi kuuden työpäivän ja kahden vapaapäivän kierto. Ymmärrettävää silti myös on, että monet ovat pysytelleet entisessä kurjuudessaan, sillä ylimääräisen vapaapäivän myötä katoaa yhden työpäivän palkka. En kadehdi teitä, vakituiset ritariystäväni, en totisesti kadehdi enkä pilkkaa.

Tässä tältä päivältä – jatketaan huomenna ylimääräisten korvausten ihmeelliseen maailmaan.

HISTORIAN HARHA-ASKELEITA 1: JOHDANTO

Kukkuluuruu kauniin Suomen maan hengittäjät rotuun tai sukupuoleen katsomatta – uskontokuntien kesken neuvottelut käydään myöhemmin. Nyt kun harhalaukaukset on suunnattu olemattomia maalejaan kohti, ja kesä noin osapuilleen lähenee puoliväliä, on syytä esitellä heinäkuun teemakirjoitustemme aihe. Ja kun kerran jalkapallon kautta saimme riipaistua historian loputonta maaperää, tuntuisi tuhlaukselta luopua hyvästä jutunjuuresta vain siksi, että joku saattaisi pitää sitä toistona.

Tilanne on nimittäin niin, että olosuhteiden määräämänä olen pakotettu kirjailemaan tulevana syksynä pienimuotoisen historiallistieteellisen artikkelin, jonka aiheen tehtävän itselleni määrännyt taho on jättänyt myös pirullisen ovelasti itseni valittavaksi. Aikaa on osapuilleen syyskuun ensimmäiselle viikolle asti, jolloin velvollisuuteni on kävellä itsetietoisen varmasti tylsyydestä kirkkaiden silmäparien eteen määrittelemään, että miksi juuri tämä aihe on minkään näkökulman kannalta merkittävä, miksi juuri minä luulen olevani oikea ihminen tekemään siitä selkoa ja miksi juuri nyt – vuonna 2008 – uskon kenenkään olevan kiinnostunut kerrottavastani. Vastatakseni tähän uteluun voin käyttää hyödykseni apuvälineitä jumalan armosta: liitua, taulua, kalvoa, videota. Kukaan ei kuuntele, ketään ei oikeastikaan kiinnosta, tuskin edes itseäni, vaikka vannonkin aina eläväni itseni tähden.

Helpottaakseni tulevaa koitosta aion heinäkuun aikana käydä läpi viisitoista eri vaihtoehtoa, joista mahdollisesti ryhdyn luomaan uutta ja merkityksetöntä sananpartta akateemisen maailman loputtomien vanhojen ja merkityksettömien sananparsien perään. Aihepiiri on rajattu vain ja ainoastaan Suomen historiaan, koska muu maailma on niin tavattoman suuri yhden onnettoman suomalaisen käsitettäväksi. Ja jos joku väittää, että siinähän sen mielenkiinto juuri piileekin, niin onkikoon sitten ahvenensa vierailta kalavesiltä, sillä vaikka nationalismin kuuluukin olla kuollut, ei kannata esittää kosmopoliittia, jos ei koskaan ole käynyt Tukholmaa kauempana.

Viisitoista historian harha-askelta – aina esihistoriasta nykypäivään saakka. En lähde vielä tässä vaiheessa huutelemaan, mikä aikakausi tulee painottumaan, sillä voihan olla, että menetän mielenkiintoni ja katson loppukesän Simpsoneja nauhalta. Mutta sen verran raotettakoon mysteerin verhoa, että aiheenvalinta ei tule tapahtumaan pitkällisten pohdintojen ja punnitsemisien päätteeksi (lasi brandya ja sikari mieheen, hyi saatana), vaan ihan kylmästi suomalaisen kouluhistorian klassikon pohjalta. Tarkoituksena on toisin sanoen avata joka toinen päivä Castrenin ja Vehvilän vuonna 1971 lukioluokkia varten julkaisema Suomen historia, iskeä sormi umpimähkään summittaisen sivun summittaiseen lauseeseen, ja tämän pohjalta luoda uusi näkökulma käsiteltyyn aiheeseen.

Ja valitsemani tapa lähestyä aihetta on ehdottomasti kiitollisempi kuin yksikään niistä suositelluista metodeista, joita tutkimuksenteon peruskursseilla suositellaan hyödynnettäväksi, sanoen silti että jokaisella on vapaa tahto tehdä mitä itse haluaa, ja kun tekee mitä itse haluaa, saa kuullakin että vapaa tahto on vapaa tahto vain siinä mielessä, että sen kautta opetushenkilökunta pitää yllä vapaan tahdon illuusiota, mutta jos haluaa päästä opinnoissaan eteenpäin, kannattaa moiset haihattelut unohtaa. Mutta nyt opetushenkilökunta on viettämässä huonosti ansaittua lomaansa ja minä orjuudessa, joten turha tulla puhumaan minulle mistään säädyllisyyksistä. Täällä tehdään asiat niin kuin minä sanon, koska täällä ei muita olekaan kuin minä ja olisi hullua tämän vuoksi käsitellä asiaa mitenkään toisin.

Käytäntö on seuraavanlainen: noin joka toinen päivä uusi kirjoitus aina siihen saakka, kunnes olemme viidennentoista aiheen jälkeen päässeet omaan aikaamme (mikä tässä yhteydessä tarkoittaa vuotta 1971, jolloin lähdekirja on julkaistu, ja jota uudempia tekstejä ei kutsuta historiaksi muualla kuin poliittisessa historiassa.) Lupaan jo valmiiksi sortua anakronismeihin, ristiriitaisuuksiin ja huonon maun ylläpitämiseen. Jos yllätätte minut liiallisen akateemisen jargonin synnistä, olkaa rohkeita ja tehkää huomautus. Siinä on nimittäin yksi niistä paheista, joka puhtaasti ansaitsee huonon maineensa.

Aloitetaan keskiviikkona. Tähän loppuun voisi silti vielä siteerata Vehvilän ja Castrenin esipuhetta teoksensa ensimmäisessä painoksessa:

Koska tämä oppikirja on tavallaan lajinsa ensimmäinen yritys, tekijät olisivat syvästi kiitollisia, mikäli arvoisat virkatoverit aikanaan selvittäisivät kokemuksiaan kirjan käyttökelpoisuudesta ja esittäisivät kritiikkiä ja parannusehdotuksia.

Hyvät herrat, pahoittelen, etten ole virkatoverinne, enkä täten mahdu rajattuun määrittelyynne niistä henkilöistä, joilla on oikeus lausua mielipiteensä tekeleestänne. Silti tahtoanne uhmaten, lupaan pyrkiä objektiivisuuteen, mutta en menee takuuseen, että nykymaailmassa kenenkään lupauksille kannattaisi antaa suurtakaan arvoa. Hyvät herrat, maailma muuttuu – ihmiset ja historia sen mukana. Ei mitään henkilökohtaista.

HARHALAUKAUKSIA 33: EPILOGI

Oli turnaus, sano, harvoin moisia näkee, kerran neljässä vuodessa nyt silti vähintään. Jos viimeisestä osiosta ei aivan täydellisesti käynyt ilmi, kerrottakoon nyt, että Espanja voitti Euroopan mestaruuden vaivaisen maalin erolla Saksaan. Itse veikkasin alun perin Portugalia mestariksi Ranskan kustannuksella – olisi voinut käydä myös niin. Takki alkaa tämän aiheen kohdalta olla sen verran tyhjä, ja lisäksi luulen jauhaneeni jo tarpeeksi asiasta ja asian vierestä (pääosin vierestä), että ei ole paljoa muuta jäljellä, kuin läväyttää tiskiin otteluiden oikeat tulokset. En kadu väärin menneitä veikkauksiani, tyhmäähän se nyt olisi ihmisten erehtyväisessä maailmassa. Sen sijaan olen ylpeä oikeaan menneistä. Elikkä näin:

Lohko A

Sveitsi-Tshekki 0-2

Portugali-Turkki 2-0

Tshekki-Portugali 1-3

Sveitsi-Turkki 1-2

Sveitsi-Portugali 2-0

Turkki-Tshekki 3-2

PORTUGALI 2-0-1 5-3 6

TURKKI 2-0-1 5-5 6

TSHEKKI 1-0-2 4-6 3

SVEITSI 1-0-2 3-3 3

Lohko B

Itävalta-Kroatia 0-1

Saksa-Puola 2-0

Kroatia-Saksa 2-1

Itävalta-Puola 1-1

Itävalta-Saksa 0-1

Puola-Kroatia 0-1

KROATIA 3-0-0 4-1 9

SAKSA 2-0-1 4-2 6

ITÄVALTA 0-1-2 1-3 1

PUOLA 1-1-2 1-4 1

Lohko C

Romania-Ranska 0-0

Hollanti-Italia 3-0

Italia-Romania 1-1

Hollanti-Ranska 4-1

Ranska-Italia 0-2

Hollanti-Romania 2-0

HOLLANTI 3-0-0 9-1 9

ITALIA 1-1-1 3-4 4

ROMANIA 0-2-1 1-3 1

RANSKA 0-1-2 1-6 1

Lohko D

Espanja-Venäjä 4-1

Kreikka-Ruotsi 0-2

Ruotsi-Espanja 1-2

Kreikka-Venäjä 0-1

Kreikka-Espanja 1-2

Venäjä-Ruotsi 2-0

ESPANJA 3-0-0 8-3 9

VENÄJÄ 2-0-1 4-4 6

RUOTSI 1-0-2 3-4 3

KREIKKA 0-0-3 1-5 0

Puolivälierät

Portugali-Saksa 2-3

Kroatia-Turkki 1-1, 1-3 (rp.)

Hollanti-Venäjä 1-3

Espanja-Italia 4-2 (rp.)

Välierät

Saksa-Turkki 3-2

Venäjä-Espanja 0-3

Loppuottelu

Saksa-Espanja 0-1

--

Harhalaukaukset olivat tätä myöten tässä. Kun uusi turnaus saavuttaa meidät jälleen kahden vuoden päästä, takaan teille, etten tuolloin ole teidän enkä itseni vaivoina. Sillä niinhän se on, että jotkut asiat elämässä on terveellistä tehdä vain kerran ja siirtää ne sitten muistojen kauniiseen syliin.

HARHALAUKAUKSIA 32: SATEENKAAREN PÄÄ

Pallo, pyöreä kuten pallot yleensä, saapui kannettuna, ihmiskäsien tekemänä, samat kädet laskivat sen vihreän peiton syleilyyn. Ei peitto pitkään ollut odottanut miehiä päälleen, raastamaan sen kauneutta teräsnauloillaan, nauloillaan kenkiensä pohjissa, jotteivät kaatuisi, toisiansa teloakseen, pystyäkseen olemaan siellä mihin muut vasta näkevät. Rakennettu oli muualla, tuo peitto edelleen, kasvatettu kukkimaan kilometrien päässä, suojeltu ja hellitty, kukoistuksensa keskiössä huolellisesti keritty, rullalle kääritty, saateltu suureen kaupunkiin, suurelle aukiolle, jossa jälleen avattu, jälleen hellitty.

Pallo lähti vierimään, ohitti kulman jokaisen, löysi tiensä perille, toisten kannalta oikeaan, toisten vaikeiden aikojen alkuun. Kuului ääni levoton, sama se onnesta vai kauhusta, peitti kaupungin alleen, sen jonka keskellä pallo vieri yhä eteenpäin. Saapui pisara, sai seurakseen toisen, vierelleen kolmannen, muutti ajatuksen harmaaksi, uneliaaksi, siitä puhuttaisiin vielä pitkään. Levottomuus ei silti rauennut, yltyi vaatimukseen, kuten tapana on, kovakouraisuuteen johon pyritään, väkivaltaisuuteen jota peläten toivotaan. Oli siinä yksi jos toinenkin, toistensa niskoissa, kuin koirat hekumansa huipulla, mielipiteensä vankeja, pakkomielteidensä orjia, maidensa vallassa. Heitä jokaista kadehditaan kaukaa, ihmetellään miten viitsivät olla rohkeita hulluudessaan, sylkeä kun syljettää, rakastaa vannoutuneesti. Heitä kadehditaan, heitä pelätään, silti ei vedenpaisumusta yhdenkään heistä jälkeen, ei maailmanloppua rajan reunalla. Maailma on nykyään pyöreä, ystäväni, pyöreydessään tulkittavissa kiinni.

Kuusitoista kaiken kaikkiaan, kuusitoista ongelmaa, haastetta, mahdollisuutta. Löivät päitään pehmeään seinään, löysivät ratkaisunsa, hävisivät kuitenkin, vain yksi löysi lopulta perille. Elimme heidän kanssaan, kaksi tuntia jokaisen päivästä, kuvitteli miestä monta tietävänsä syyn puutteeseen, muistuttivat tulkintojensa tulkinnallisuuksista, silti sylkivät sanan suustaan toisensa perään, eivät harmitellen, naureskellen vain. Leppoisaa aikaa, tuo aika kuudentoista, sitten kahdeksan, sitten neljän, kahden, yhden muistamme nyt, mutta huomenna keskitymme jälleen elämään.

Harhalaukaukset kulkivat yössä, saavuttivat ne jotka kiinni saivat, muistivat osoitteillaan menneiden aikojen elämää. Ei ollut mieltä kertomaan tarinaa, kuten harhassa josta mieli puuttuu, kuten elämässä ilman tarkoitusta. Silti ne eivät jääneet valheiksi, pikemminkin arvoituksiksi, harhalaukauksiksi elämämme suoraviivaisessa nuolessa. Ei niitä siksi ammuttu, että väittämisen halusta olisi pyritty huomauttamaan, naurattamisen halusta huvittamaan, yksinäisyyden halusta muistamaan. Iloisuudesta sen sijaan, onnellisuudesta kesäiltojen kauneudesta, syystä että mitä että, vastaukset eivät aina seuraa kulkijaa, mutta niiden etsijä elää elämää, ei ainoastaan seuraa toisten kulkua.

En onnittele voittajaa, en ole pahoillani hävinneen puolesta. Silti mikään ei jätä minua kylmäksi, mennyt aika merkityksettömäksi, harhaan osuneet tarinat kylmiksi. Tiedä vielä – jos uusi aika koittaa, ja sehän koittaa, tuoden uudet tuulet mukanaan, uudet peitteet hartioillaan, pyörivät pallot jaloissaan, olen siellä kertomassa mikä elämässä koskettaa, naurattaa, harmittaa. Viimeinen harhalaukaus kohdistuu lopulta aina laukojaan itseensä – sen takaa löytää sateenkaaren pään, mutta aarre on loihdittava itse.

LUKU 16: VAPAUSPÄIVÄN HYVÄKSI HAVAITTU PROTOKOLLA

Tuli taas tehtyä se tavanomainen virhe, ettei hetkellisen vapauden koittaessa heti käsi iskeytynyt vanhaan laukunreuhkaan, sullonut sitä pullolleen tarpeetonta vaatetta ja suunnannut ensimmäiseen linja-autoon/junaan, joka totutusti kuljettaa kiihkeitä matkalaisia pohjoisesta etelään – Turusta Helsinkiin. Virhe siinä mielessä, että rauhassa kotisohvan keskivaiheilla vietetty vapaapäivä on kuin keskeltä kylmä makkara, juusto puoliksi homeessa (ellei home ole tarkoituksellista), kengät kaksi kokoa liian pienet tai suuret. Eli sinne päin, mutta käteen jää vain aavistus mahdollisuuksista. Ja sehän harmittaa. Mietitäänpä tällä kertaa, miten vapauspäivät tulisi viettää, jotta niiden jälkeen paluu orjuuteen olisi edes yhtä miinusta pienempi.

Jos nyt sattuu nauttimaan ankeasta asunnostaan, tai muuten vain pelkää ulkoilmaa, on kotiin jääminen tässä tapauksessa yksi mahdollisuus, mutta ei koskaan suositeltava. Näissä tapauksissa tulee varmistaa, että ei yllätä itseään pyörimästä huoneesta toiseen (yksiön kohdalla nurkasta nurkkaan) haikailemassa tulevaisuuden suunnitelmien perään, joka on merkki ainoastaan siitä, että on antanut maailmalle periksi. Kaappi täyteen kaljaa, hyvät siivet perjantai-iltana, vähintään kolme nautinnollista elokuvaa, joista kaksi komediaa ja yksi eroottinen trilleri. Leffojen jälkeen musiikki soimaan ja sen viitoittamana kohti lauantaita. Ennen puolta päivää herääminen vapauspäivänä tulisi olla lailla kielletty – ja kun asia ei näin ole, niin nukkukaa silti pitkään, tai turpaan tulee. Ritarin hommassa tämän ei tulisi olla mikään ongelma. Heräämisen jälkeen mahdollisen rasvainen aamiainen (vältetään silti ryynimakkaroita) ja viimeistään kolmen aikaan ensimmäinen korkkaus. Jos nauttii yksinäisyydestä, voi toistaa perjantain hyväksi koetun kaavan, tai muussa tapauksessa soitto luottomiehille ja kasino pystyyn. Mutta ei mitään nyyhkimistä kahden päivän rännistä ja sen mahdollisista haittavaikutuksista terveydelle, ulkonäölle tai kukkarolle. Totuus kuitenkin viime kädessä on se, että Suomessa ei työtätekevä rikastu muulla kuin ässäarvalla, joten ainoa keino nauttia ohi kulkevasta elämästä on laajentaa mieltä päihdyttävillä aineilla, ja viikonloppuisin näihin eivät kuulu yksin kirjallisuus tai taidokas instrumentaalimusiikki.

Mutta lähdetään nyt kuitenkin siitä, että seinät painavat auringonpaisteessa niskaan, ja mieli huutaa kohti nurmia ja rantoja. Tällöin muistakaa hankkia itsellenne kunnon selkäreppu ja vähemmän kunnollinen polkupyörä. Repun on oltava hyvä siksi, että sitä emme halua kadottaa ja sen tulee kannatella pullo jos toinenkin repeämättä. Pyörä taas saa olla hieman heikompi johtuen lyhyistä siirtymistä ja mahdollisuudesta, että villin viinin sekoittaessa arvostelukykymme, saatamme huonolla tuurilla luovuttaa sen vieraille ihmisille naurettavan halvasta hinnasta. Sitten vaan tukka hyvin, dödöä kainaloon ja kohti juoksevaa iltaa. Lopun arvaattekin.

Älkää silti toki ajatelko, että olisin ajatusmaailmaltani niin rajoittunut, että en uskoisi ilman prosentteja saavutettavaan hyvänolontunteeseen. Uskon kyllä, mutta ei sitten luikita heti katseen kääntyessä mihinkään museoihin! Niitä kerkeää laiska mieli koluamaan asiasta kiinnostuneiden tuttavien kautta aivan tarpeeksi, niin ettei niihin omaa mielenkiintoaan tarvitse lähteä tukahduttamaan. Sillä liika on liikaa taiteessakin, musiikissa myös, kauneimmissa esineissäkin. Ja sitä paitsi vieraat talot haisevat, jotkut paremmilla jotkut huonommille, haisevatpahan kuitenkin.

Kuvittele itsesi tilanteeseen, jossa olet juuri luovuttanut jakokirjasi vaihtolaatikon uumeniin, sulkenut sen hetken kunniaksi hetkeksi silmäsi ja painunut sitten unien ankaraan maailmaan – onnellisena tulevista päivistä. Ja tämän onnellisuuden olet valmis heittämään hukkaan vain sen tähden, että mahdollisimman hyväkuntoisena voisit jälleen kahden päivän perästä mennä suorittamaan palveluksia, jotka eivät tuo mukanaan muuta kuin pääsärkyä. Kuvittele itsesi tämän johdosta istumassa sohvallasi yksin tai kaksin, kulhollinen perunalastuja (onhan sentään viikonloppu), muutama ystävällinen ja jopa huumoripitoinen sana (onhan sentään viikonloppu), lauantai-illan tympeä televisiotarjonta, suudelma poskelle ja hyvää yötä. Kuvittele itsesi heräämässä pirteänä, juoden sen kahvisi, syöden sen edellisenä päivänä citymarketista ostetun voisilmäpullan (nyt jo kovettuneen), ja luoden katseesi jo tässä vaiheessa velvollisuuksiisi. Kuvittele, mitä elämäsi voi sinulle tämän johdosta tarjota. Ei mitään, koska sinä omassa kurjuudessasi olet astunut elämäsi tielle, polkenut sen kantapääsi alle ja tukehduttanut kaiken muun paitsi yhä enenemissä määrin pään päällesi kerääntyvät pilvet. Onnittelut ystäväni – ja hyvää matkaa.

VAPAUSPÄIVÄN ONGINTOJA 7: LYRIIKAN HARHATEILLÄ IV-VI

IV

Kaupungin sydämessä unohdettu kallio, seisonut siinä kauemmin kuin ihminen, kauemmin kuin kykenen muistamaan. Tyrkyttämättä itseään kenellekään, tarvitsematta kylttejä tai kuvia, se kutsuu uteliaimmat luokseen, ne joilla on aikaa pysähtyä, ne jotka antavat itselleen oikeuden hetken rauhassa hengittää kaupungin seisovaa ilmaa. Kallio suojaa itsensä, verhoaa porttinsa jotta sitä ei liian helposti löydettäisi, liian helposti häirittäisi, liian helposti turmeltaisi. Vaan kuka sen kerran tavoittaa, tuo onnekas, palaa sinne aina uudestaan, istuu sen sileälle pinnalle, katselee korkeuksista kaupunkia joka hitaasti liikkuu saapumatta koskaan perille. Kallio kuiskaa vieraalleen lämpimiä asioita, toivottaa tervetulleeksi, kehottaa nauttimaan pimenevästä illasta, sillä sen puolesta paras hetki elämästä on tässä ja nyt.

V

Tiskaat siinä kuten ennenkin, kastelet puolet keittiöstä, heität pesuainetta silmiini, naarmutat niitä sinisiä lautasia jotka saimme lahjaksi äidiltäni. Kun teet kaiken tuon, olet juuri sellainen mihin ihminen aidoimmillaan kykenee. Saat minut unohtamaan maailman monimutkaisuuden, sen kaiken ikuisen asioiden pyörittelyn josta ei koskaan tule valmista, vetoamisen järkeen jossa ei ole mitään järkeä, kaiken sen millä epätäydelliset ihmiset itsensä täyttävät halutessaan olla täydellisiä. Palataan huomenna tuohon kaikkeen erinomaisuuteen, tänään kastele vaikka koko asunto, se on ainoa mikä merkitsee.

VI

päätin päiväni minäkin

yksisilmäinen maailmanparantaja toimi viestintuojana

ensimmäinen vieras kolmeen vuoteen ja silläkin vain yksi silmä

vaan tarkka kuin perkele

osoitteli syntisen elämäni merkkejä, karjui:

olette käsittänyt kaiken niin kovin väärin

silmä synninpäästöstä?

ei kelvannut kuolevaisen rehellinen lahjus, käskin painua syvimpään helvettiin

sinne lähtikin vaan otti minutkin mukaansa

kirjailin henkisen konkurssini asuntoni valkoisiin seiniin

naurettavan helpolla miestä vietiin

kiusallaan kierrettiin auringon alta

ei näkynyt pilvien yläpuolella jumalaa

ei rukousten pyhää rauhaa

ei mitään mikä jättäisi tahrattuun mieleen jälkensä

kokoontui komea joukko

oli herraa monta valmiina tuomitsemaan

makasin arkussani ja syljin suustani valheita, kuulin:

kuolema ei itsessään ole rangaistus yhdellekään

pelko on liikkuva varjo huoneen perällä, auringon peittävä pilvi kesäpäivän rauhassa

rohkeus on varattu hölmöille

niille jotka kaipaavat vastauksia

niille jotka uskovat niihin

odotin sen hetken mikä minulle oli varattu

irtaannuin entisestä

yksisilmäinen ystäväni saattoi minua

tuki toisella kädellä niskaani, toisella tavoitteli silmääni

ovi avautui

nimeni lausuttiin

HARHALAUKAUKSIA 31: KOLLEKTIIVINEN SURU

Jos nyt olisin venäläinen ja kykenisin ilmaisemaan itseäni tuon jalon kansakunnan kunniakkaalla kielellä, huutaisin ääni väristen luultavimmin jotain seuraavanlaista: ”toverit, miksi annoitte sen tapahtua jälleen? Eikö riittänyt Napoleonin vierailu aivan sydämemme laitamilla, armaan keisarinna Katariinan tuhoon syöksevät lemmensuhteet, isä Coban liian itseriittoinen ja jännittynyt luonne? Miksi emme olisi kaikkien näiden sijaan ottaneet mallia suuren isänmaallisen sodan sankareista, Laikasta ja Gagarinista, urheista ilmailunäytösten lentäjistämme? Heitä meidän olisi pitänyt seurata! Mutta nyt kyynelten vuolas virta kulkekoon Siperiasta aina Kaliningradiin saakka, sillä tämä on surun päivä. Yhden kelvottoman maalin onnistuimme tekemään ja seitsemän päästämään. Tästä kurjasta esityksestä seurauksena on vain oikeus ja kohtuus, että Pietari-Paavalin linnoitus avataan uudestaan ja jokainen meistä teljetään sen syvyyksiin. Nääntykäämme sinne ja tehkäämme seuraa niille menneiden aikojen hallitsijoille, jotka jo ennestään kunnioittavat hengettömällä läsnäolollaan tuon vankilasaaren rauhaa.

Mutta etsimmekö syyllistä vai tuomitsemmeko koko kansakunnan? Oliko sittenkin virhe päästää Romanov aikoinaan valtaan? Olisiko hänen sijastaan tullut suosia venäläistä tai ruotsalaista kandidaattia, kääntyä tyystin kiinalaisten puoleen tai jäädyttää koko kansa Siperian polttaviin pakkasiin? Mitä mieltä on ylläpitää kansakuntaa, joka ei pelonsekaiselta identiteetiltään osaa nauttia aidosti voitoistaan? Vuosisatoja laajensimme alueitamme, työnnyimme itään, länteen, etelään ja pohjoiseen – aidosti koimme, kuinka hyvältä tuo kaikki tuntui. Mutta emme tyytyneet omaan voittoomme. Annoimme uuden yltiönautintojen metsästäjän toisensa perään työntyä valtakeskuksiemme ytimiin, houkuttelemaan rakkaat hallitsijamme rappion tielle ja sen seurauksena murhaamaan omaa kansaansa. Sen sijaan, että olisimme työntyneet läpi koko Euroopan, pysähdyimme kerta toisensa jälkeen Balkanille ja sieltä käsin aloimme sortaa uusia ja vanhoja kanssaeläjiämme. Olisimme saaneet koko maailman, mutta astuimme harhaan.

Mitä teki toveri Uljanov – hän, joka parhaiten sanoi tuntevansa venäläisen talonpojan ja työläisen. Ensin aiheutti pahennusta kotimaassaan, karkasi sitten pois ja vietti maanpakolaisena lähes koko elämänsä. Kierteli ja kaarteli, luki kirjan jos toisenkin, harrasti seksiä vain velvollisuudesta mutta ei koskaan vaimonsa kanssa – vähäpätöinen mies tuhosi nerokkaan mielen? Väitti Lenin ottavansa selkoa muun Euroopan oloista, väitti muttei paljoa rakentanut: ei taloa, ei linnaa - kirjoitti vain minkä puhumiseltaan kerkesi. Ja petti lupauksensa: kävi toki tehtaat läpi, ymmärsi työläistä, moitti patruunaa – muistutti, että vallankumous ei vielä tulisi tapahtumaan hänen elinaikanaan ja meni siinäkin vikaan. Vaan kävikö Espanjassa saakka? Ei käynyt ei. Ei ottanut 1900-luvun suurin venäläinen oppia 1600-luvun kollegastaan. Pietari Suuri tutki Hollannin ja heidät me voitimme. Lenin pysytteli Sveitsissä, joskus harvoin Italiassa ja Englannissa, mutta Espanjaan hän ei kajonnut. Kirottu olkoon tuo mies.

Vaan onko sittenkään oikein asettaa vain yhtä miestä ristille, yhtä miestä, joka kuitenkin rakensi supervallan, söi supertuutin, kirjoitti superromaanin. Ei ole oikein tämä tie, sano, ei ole oikein sormen heristely ilman vakavaa kannanottoa, nyrkinlujaa mielipidettä, osuvampaa kritiikkiä. Hävetkäämme siis kaikki yksin ja yhdessä, nostakaamme uhrilampaat pois risteiltään, koirat haudoistaan, sillä kollektiivinen on surumme, kollektiivinen ja siksi niin suuri.” Tuon kaiken huutaisin ääni väristen, jos nyt olisin venäläinen ja kykenisin ilmaisemaan itseäni tuon jalon kansakunnan kunniakkaalla kielellä.

VAPAUSPÄIVÄN ONGINTOJA 6: LYRIIKAN HARHATEILLÄ I-III

I

Olet täällä taas

uudestisyntyneenä kotimme tunkkaisesta ilmasta

sen suljetuista verhoista

kehyksistä jotka huokaavat menetettyjä tarinoitaan

Olet lempeällä tuulella

kuin giljotiini silität väsynyttä niskaani

annat mahdollisuuden valita

miten käännän kasvoni taivaaseen

II

Minne haihduit

tasaisen tieni hukuttava mutka

tuhansien kirjojeni puuttuva ajatus

kaupunki jalkojeni juuressa

Muutuitko vaahdoksi lasini pohjalle

liaksi kynsieni sisään

seiniksi jotka neuvovat astumaan harhaan

Vai annoitko anteeksi

nyt kun vuodetkin nauravat teoillemme

neuvovat kahta näkymätöntä pistettä kartalla

tyytymään mustavalkoiseen kevääseen

III

”Nyt on aika taas sankaritekojen”, päätti herra Kookas kadun varjoisalta puolelta, loi vaanivan katseensa viidakkoon

”On turha kainostelu pelkkää valetta vaan”, huuteli herra taluttaen ratsuaan, kääntyivät neitoset vilkuilemaan

Herra Kookas on kookas myös luonteeltaan, ”olen tunnettu kautta tän löysän maan”, leuhki herramme silitellen varusteitaan

”Olet herrani Kookas ja ihmeellinen”, huusi yksi neidoista, tuo vaaleakutrinen, ”jos voisin ratsullas hetkisen ratsastaa, se voisi suruani lohduttaa”

Vaan tuostapa herramme riehaantui, varusti ratsunsa muutamin sutaisuin, pani orhinsa kilpaa näin laukkaamaan, ”neito, surunne tulee katoamaan!”

Oli matka se lyhyt ja kivikkoinen, ja neito sen jälkeenkin yhä epätoivoinen, ”voi herra, maineenne suuri mua kummastuttaa, liekö tuo totta laisinkaan?”

Tätä herra ei ollut tottunut kuulemaan, pilkkapuheita armaasta ratsustaan, ”jos neito arvelee kovuutta ratsuni, saa hän tutustua kivenkovaan nyrkkiini, se kenties surunne karkottaa”

Näin jäivät herra ja neitonen toteamaan, mistä sankaruus herrojen kookkaiden todella kumpuaa

LUKU 15: RITARITOIMIKUNTA

Ritaritoimikunta pitää hoviaan suuren rakennuksen kellarissa. Sieltä käsin se tarkkailee yön ritareiden edesottamuksia päivänvalossa. Toimikunta on jaettu kolmeen osaan, niin että kukin yksikkö hoitaa tietyn kaupunginosan jakopiirejä. Kussakin osassa on yksi suurritari ja hänen apulaisenaan toimiva ritariviskaali. Suurritarit ovat suurimpia tyhjäntoimittajia, jotka delegoivat tehtäviään viskaaleille ja jotka välittävät ne eteenpäin ritareille. Suurritarit ovat yhteydessä ritareihin ainoastaan silloin, kun heillä on aikomus rangaista moitteillaan virheitä tehneitä ritareita. Tähän he käyttävätkin suurimman osan päivästään, mutta toki he myös silloin tällöin hylkäävät loma-anomuksia, pienentävät palkkoja ja harjoittavat muita riistoporvarillisia keinoja, joita voittoa tavoittelemattoman Valtion Postin ei tulisi harjoittaa.

Ritaritoimikunta, kuten niin monet muutkin hallitukset, antavat katteettomia lupauksia, mutta ovat herkkiä hermostumaan, kun heidän tahtoaan uhmataan. Tavallisin uhmauskeino ritarilla on tiputtaa väärä lehti postilaatikosta, olla tiputtamatta lehteä lainkaan, tai tiputtaa oikea tai väärä lehti myöhässä. Tämä myöhästyminen lasketaan sen mukaan, mitä toimikunta on asiakkaan (mm. Helsingin Sanomien) kanssa sopinut. Ritarin mielipidettä ei asiassa tiedustella. Itse asiassa yksittäisen ritarin mahdollisuudet vaikuttaa mihinkään työhönsä liittyvään seikkaan ovat hyvin olemattomat. Toki aina voi nöyränä kontata vaikkapa ritariviskaalin toimistoon ja anella sieltä uutta lyijykynää rikki menneen tilalle, ja joskus on myös mahdollista, että vaihdos saadaan toteutettua. Mutta kysypä uutta nippuleikkuria, polkupyörästä nyt puhumattakaan. Jos siihen leikkiin uskallat lähteä, merkitään sinut suureen Mustaan kirjaan, josta poispääsy edellyttää katumusharjoituksia toimikunnan lepyttämiseksi. Näihin harjoituksiin kuuluu mm. suostuminen vähintään viiteen eri varajakoon lomapäivinä. Jos sattuu työskentelemään 7+1 piirissä (seitsemän työpäivää, yksi vapaapäivä, ja taas seitsemän työpäivää), tarkoittaa tämä, ettei ritari saa pidettyä vapaata ainakaan viiteen viikkoon. Ainahan tästä laittomuudesta voi kieltäytyä, mutta tuolloin on turha luulla, että työt tulisivat jatkumaan irtisanomisaikaa pidempää. Toimikunta nauttii saadessaan uutta verta eteensä – verta, jonka virtaavan juoksun he tahtovat pysäyttää.

Tosiaan, suurritarit lorvivat aamukahdeksasta iltapäivä neljään työhuoneessaan kirjoitellen ylös ritareiden edellisenä yönä tehtyjä virheitä. Harmissaan he huokailevat, jos virheiden määrä on sattunut jäämään pieneksi. Mutta kuola suusta valuen he nauttivat tapauksista, joissa onneton kesäapulainen on mennyt sortumaan viiteen tai kuuteen virheeseen yhdessä yössä. Riemusta he pomppaavat ylös ergonomisilta tuoleiltaan havaitessaan yli kymmenen virheen listan ja kutsuvat muun toimikunnan laulamaan rangaistuslaulua. Orgasmin partaalla he kerran kuussa kirjoittavat reklamaatiolappuja, joissa he oikein pahan tapauksen kohdalla pyytävät ottamaan itseensä yhteyttä. Ja niin kirje saavuttaa yö toisensa jälkeen rappukäytävissä ja omakotialueilla raataneen ritarin. Parhaansa tehneenä hän joutuu kerran kuussa saamaan suurritarin haukut päälleen. Katumuspuhelussa hän pahoittelee tehtyjä virheitä ja lupaa yrittää paremmin – hän todella pyytää anteeksi pahoja tekojaan. Suurritari ei lupaa unohtaa mitään, mutta lupaa kyllä vahingoittaa ritaria (joskus jopa fyysisesti) jos tämä ei tällä kertaa pysy totuudessa.

Toimikunta työskentelee ainoastaan arkisin – ritarit myös viikonloppuisin. Toimikunta pitää kaikki juhlapyhiä edeltävät aatot vapaita – ritarit ovat tuolloin työssä. Sanomattakin selvää, että toimikunta nostaa noin kaksinkertaista palkkaa ritareihin nähden. Kaikessa kaksinaamaisuudessaan toimikunnan jäsenet käyvät toisinaan myös hieman harrastamassa ritareiden tehtäviä, jotta voisivat osoittaa, että kyllä he tietävät minkälaista työtä yössä tehdään, ja että turha tulla heille valittamaan työn raskautta, sillä se ei selvästikään pidä paikkaansa. Erotuksen tähän tekee kuitenkin se, että toimikunta määrää itse omat piirinsä (jotka ovat helppoja ja vähälehtisiä), ja tehdessään lukemattomia virheitä, eivät merkkaa niitä omiin rekistereihinsä. Suurritarit ylpeilevät aina sillä, että he eivät koko urallaan ole tehneet ainoatakaan virhettä.

Ritaritoimikunta elää pahuudesta – se on hierarkkinen yhteisö, joka on ammentanut toimintatapansa keskiaikaisesta feodaaliyhteiskunnasta. Tästä kertoo jo se, että jokainen suurritareista on miehiä ja viskaalit heidän alapuolellaan naisia. Ritarit heidän alapuolellaan elävät herrojensa orjuudessa ja voivat saavuttaa vapautensa ainoastaan karkaamalla – eli irtisanomalla itsensä tai ottamalla itseni kaltaisesti vain lyhytaikaisia työsuhteita, joilla ei missään muodossa kykene ruokkimaan itseään.

HARHALAUKAUKSIA 30: PELON EDESSÄ HÄVINNEET

Ei kyennyt Turkki tekemään haavaa isoveljensä kylkeen, niin että verenvuodon turruttaessa uhrin maaleja olisi pystytty iskemään kaksin verroin enemmän verkkoon. Mutta ei sen niin väliä, sillä jälleen kerran saimme seurata mahdottoman upporikasta ja rutiköyhää peliä, ja vaikka turnaus ei olekaan tarjonnut mitään jumalan käsiä tai muuta vastaavaa soopaa, alan pikku hiljaa olemaan vakuuttunut siitä, että pelillisesti parempaa jalkapalloilua emme ole saaneet seurata sitten Ranskan kunnian päivien. Sillä muistatteko vielä, mistä koostui Japanin ja Etelä-Korean kisojen pääpuheenaiheet? Aivan, David Beckhamin päivittäin vaihtuvasta tukkalaitteesta. Portugalin EM-turnauksen onnistui Kreikka pilaamaan puuduttavalla pelillä ja edelliset MM-kisat Saksassa eivät tarjonneet minkäänlaista yllätystä. Tämän puolesta olen tyytyväinen, että Turkki jatkoi niinkin pitkälle, ja vaikka Saksa menestyykin tappavan tehokkaasti, on sekin vaihtoehto parempi, kuin päästää vaikkapa Italiaa ja Kreikkaa sohlaamaan kentälle keskenään.

Ja mitä tulee Saksan ja Turkin pelin lopputulokseen, olen vakuuttuneesti sitä mieltä, että Turkki olisi voittanut ottelun, jos se niin olisi halunnut. Saksassahan majailee suurin turkkilaispopulaatio itse Turkin valtion ulkopuolella – arviolta vajaa kolme miljoonaa asukasta. Kuuluisia saksalaisturkkilaisia viihdyttäjiä ovat muun muassa rap-artistit Killa Hakan, Alpa Gun sekä näyttelijä Oktay Özdemin. Kai kuulostaa tutulta? Turkkilaisia saapui laivalasteittain maahan Saksan suuren talousihmeen aikana 1960-luvulla, jolloin maa kärsin suuresta työvoimapulasta. Siirtotyövoima tuli jäädäkseen ja heidän jälkeläisensä ovat levittäytyneet kaikkialla Saksaan.

Vaikka ennen ottelua kailotettiin kovaa ääneen UEFA:n rasisminvastaista julistusta (joka itsessään on kunniallinen tavoite), ei yksin Michael Ballackin geelihiukset suussa pidetyn puheen kautta voi vakuuttua, että koko Saksan kansa seisoisi tämän takana (toivottavasti edes Ballack itse.) Pitää toki paikkansa, että turkkilaiset ovat soluttautuneet kiitettävästi Saksan valtaväestöön, ja myös onnistuneet ystävystymään alkuperäisasukkaiden (heh) kanssa. Mutta täytyy silti muistaa, että nyt puhutaan Saksasta – maasta joka 1800-luvulla kenties kaikista hanakimmin omaksui Darwinin opit ja alkoi muokata niistä sosiaalidarwinismia omia tarkoitusperiään silmällä pitäen. Antisemitistiset ajattelijat muuttivat lajien väliset lait lopullisesti toimimaan yhden ainoan lajin, ihmislajin, sisällä ja tie oli auki kansallissosialistien hyödynnettäväksi. Saksalaiset ovat katuneet menneisyyttään, ja uskon heidän vilpittömyyteensä. Silti Saksa on edelleen myös se maa, jossa uusnatsit ovat saavuttaneet eniten kaikupohjaa – maa, jonka asukkaat uskovat olevansa vähintään Keski-Euroopan herroja.

Ja nythän pelataan jalkapallon EUROOPAN mestaruudesta, eikö? Saksa on nimenomaan näissä turnauksissa ollut kestomenestyjä ja niellyt tappionsa pelkästään sellaisilta mailta, jotka sen itsensä tapaan ovat kyenneet vetoamaan loistokkaaseen menneisyyteen voittonsa takeeksi. Toisin sanoen se on niellyt tappionsa Euroopan suurvaltojen edessä, eurooppalaisten kansojen edessä. Mutta nyt voiton meinasi viedä Turkki, ei edes kunnolla eurooppalainen valtio, jonka pääkaupunki sijaitsee kahden mantereen alueella. Turkki, jonka asukkaista suurin osa ei tunnusta kristinuskoa, vaan sitä toista, jota vastaan Saksan sydänmailta aikoinaan lähdettiin ristiretkille. Turkki, jonka asukkaat muodostavat suuren osan nykyisen Saksan kansalaisista, mutta silti niin pienen vähemmistön, että oikein suuren harmituksen kohdatessa heidät on helppo painaa maan rakoon.

Turkkilaiset eivät hävinneet pelillisistä syistä – he halusivat suojella Saksassa asuvia sukulaisiaan ja hengenheimolaisiaan Saksan kostoiskua vastaan. Kukaan ei tieten tahtoen halua olla synnyttämässä uutta holokaustia, ei ainakaan urheilulajin takia, jonka perimmäinen tarkoitus on osua pyöreällä esineellä verkkomaiseen kankaaseen, nostaa sitten kädet korkealle ilmaan ja lähteä juoksemaan perässä seuraavia hikisiä miehiä karkuun.

LUKU 14: RAPPU

Rappuja on kuulkaa ihmiset sen maailman monen sorttista laatua. Ei riitä ritareiden arkipäiväisissä keskusteluissa, että mainitsee ohimennen käyneensä rapussa – tarvitaan yksityiskohtia, täydennyksiä, tietoa muiden punnittavaksi. Tänään voisimme vetää pintaraapaisun muutamiin erilaisiin rappumalleihin, ihan vain näin kuriositeettina, sillä yö oli lämmin, rauhallinen ja totuttuun tapaansa ei jättänyt liiemmin suurta draamaa jälkipolville kerrottavaksi.

Heti ensi alkuun on vedettävä suuri viiva kahden eri rapputyypin väliin: niiden, joissa on hissi ja niiden, joissa sitä ei ole. Ensimmäisiä kutsutaan ihan vain rapuiksi, jälkimmäisiä juoksurapuiksi. Juoksurappujen johdatteleva nimi ei silti viittaa siihen, että kenenkään tulisi niitä juosta, mutta tokihan urakkapalkalla toimiva niin saattaa tehdä (kuulun itse tähän ryhmään, sillä toivon samalla kohottavani hieman kuntoa, jotta taas talven yli saatan rauhassa harjoittaa yhtä niistä kuolemansynneistä.) Juoksuraput ovat eittämättä monien ritareiden painajaisia, varsinkin jos niihin tilattava lehtimäärä koettelee kantokykyä. Kantakaupungin juoksuraput rajoittuvat tavallisesti vanhimpiin taloihin, joihin hissiä ei osakkeenomistajien kokouksien kiihkeimpienkään sanasotien jälkeen ole saatu hankittua. Hanakimmat vastustajat löytyvät useimmiten talon vanhimmista asukkaista, jotka tavallisimmin asuvan ensimmäisessä kerroksessa, eivätkä täten hissiä tarvitse, tai ovat muuten vaan ottaneet elämäntehtäväkseen vastustaa kaikkea uutta ihan vain vastustamisen halusta. Harvoin silti näkee yli nelikerroksisia juoksurappuja – ja jos näkee, niin sittenhän näkee, minkäs niille mahtaa. Juokse, poika, juokse.

No sitten nämä loput raput, nämä hissilliset ihanuudet. Jos tarkastellaan ihan vain hissejä, niin voi jumalan nimeen minkälaisia niitäkin löytää. Vanhojen talojen vanhat hissit ovat yleensä pahimpia surmanloukkoja. Hyvä kun niihin edes yksi normaalivartaloinen mieshenkilö mahtuu. Mutta toisaalta niissä on se hyvä puoli, että ne nousevat korkeuksiin arvatenkin kolme kertaa nopeammin kuin uusimpien talojen. Kuuluu vain kunnon tömähdys ja sitten mennään. Sisään meno ja ulospääsy on niissä usein suuren työn takana: ensin pitää vetää ovi auki ja sen jälkeen vielä tempaista käsittämätön turvaritilä pois edestä. Uusissa hisseissä ovet aukeavat miellyttävästi, ja varsin hyvänä etuna niissä myös on, että ne joissain tapauksissa palaavat automaattisesti alas ensimmäiseen kerrokseen. Mutta hyvää päivää sitä hitautta. Kun vain voisikin jakaa lehdet ja sillä hyvä, mutta välillä tuntuu, että puolet ajasta kuluu joko alhaalla hissiä odotellessa tai hississä sisällä maleksien.

Toki rapuissa on silti muutakin kuin hissit. Erilaisista postiluukuista on tullutkin jo kirjoitettua, joten sivuutetaan ne. Valaistus nousee öiseen aikaan hyvin merkittävään rooliin. On rappuja, joista valot sammuvat puolen minuutin kuluttua, eli ritarin kannalta ei hyvä. Sitten on valoja, jotka tuntuvat palavan vähintään kaksikymmentä minuuttia (karrikoiden), joka tietysti helpottaa ritarin työtä, mutta saa energiakriisin aikana epämiellyttävän olon aikaan. Portaat poikkeavat myös paljon toisistaan. Vanhojen rappujen avaruus mahdollistaa miellyttävän leveiden portaiden kautta tyydyttävän askelluksen, uudet talot ovat taas niin ”tunkkaisiksi rakennettu” (erästä sketsiä lainatakseni), että niiden korkeat portaat aiheuttavat monesti hengenvaaran.

Ei tule unohtaa myöskään rappujen ovia. Kehittyneimmät taloyhtiöt ovat hankkineet numerokoodisarjan ovien avaukseen, taantuneempien käyttäessä yhä avainta. Numerokoodeissa on silti se huono puoli, että joskus niitä mennään vaihtamaan ilmoittamatta ritaritoimikunnalla, ja kun avaintakaan ei ole, niin siinä ritari löytää itsensä kadulta kahdenkymmenen painotuotteen kanssa, ja turhautuneena viskaa ne lopulta nurmikolle, josta asukkaat saavat ne sateisen yön jälkeen käydä noukkimassa. Noukkimassa ja ihmettelemässä. Ihmettelemässä ja valittamassa. Valittamassa ja valittamassa.

Aika rientää ja aamu on jo täällä. Kello on 5.31, kun kirjoitan tätä. Huominen vielä ja sitten hetkeksi lepäämään.

LUKU 13: "HEIT NYY YKS VITUN LEHTI" - ERÄÄN HÄIRIKÖN ELÄMÄNTARINA

Tänään tapahtui taas jotain niin kovin tyypillistä. Yö alkoi varsin lupaavasti – ja päättyi myös. Sen sijaan toisen piirin puolessa välissä vastaan asteli kaksi yöstä palaavaa nuorta vekkulia, miehiä molemmat. Laukkasin ratsullani melkoista vauhtia, mutta toinen näistä herroista päätti henkeään uhmaten (ja itseni myös) asettua tielleni ja niin periturkulaiseen tapaan tiedusteli, olisiko minulla tarjota hänelle ylimääräistä sanomalehteä: heh, vittu… postipate, mitä jätkä, heitä lehti, vittu, heitä nyy, no heitää…” Tokihan minulta nyt aina muutamia ylimääräisiä kappaleita liikenee tiedonjanoisille ja tiedustelin tahtoiko hän mahdollisesti Turun sanomat, Helsingin sanomat tai kenties molemmat. Tähän miehemme: ”no älä vittu viiti, heitä nyy yks vitun lehti, vittu…” Kun vihdoin sain hänelle tehtyä selväksi, ettei lehden luovuttaminen ollut mikään ongelma, hän otti Turun sanomat vastaan. Kaikki hyvin – tähän asti. Kun erkaannuin uusien tuttavieni luota, menetti kinuaja saman tien mielenkiintonsa uunituoretta painotuotetta kohtaan ja heitti sen perääni, niin että läpyskä iskeytyi selkääni. Itse taas menetin mielenkiintoni heitä kohtaan ja karautin velvollisuuksieni perään.

Kysymys kuuluukin: minkälainen ihminen pyytää sanomalehteä niitä työkseen jakavalta, hänelle täysin tuntemattomalta henkilöltä, ja sen saatuaan päättää tietoisesti vahingoittaa hänelle ystävällisen teon tehnyttä? Haluan kuvitella tämän ihmisen. Haluan kuvitella hänen elämänsä.

Lähdetään liikkeelle sanomalehdestä. Jos miehemme tarkoitus oli lehdenpyynnöllä ainoastaan tehdä minulle kiusaa, on varsin ilmeistä, ettei hän itse tilaa sanomalehteä ja tällöin vaivaa suuremmin päätään maailman tapahtumilla. Koska muutenhan hän luultavimmin olisi vienyt lehden kotiinsa ja lukenut sen siellä. Mahdollista toki myös on, että hän tilaa lehteä, eikä siksi tätä tarvinnut, ja muuten vaan sai oivan ajatuksen heitellä lehtiä tiistaisena yönä. Oli miten oli, teko itsessään osoittaa sen, että vaikka hän lukisikin lehtiä (ja vaikka kirjojakin, niitä paksuja joissa suurimmat ajatukset on lausuttu – mukamas,) ne eivät ole onnistuneet luomaan hänen käytöstapoihinsa ja arviointikykyynsä (vaikka miten hän olisi sitä sammuttanut alkoholijuomilla) mitään sellaista, jota establishment pitää toivottavana. Kuka miehemme siis on ja mistä hän tulee.

Lapsuutensa hän vietti mitä luultavimmin Pernossa (ei mitään henkilökohtaista pernolaisia kohtaan, mutta muistakaa ystävät ne paljon kertovat tilastot) tehden asioita, mitä kuka tahansa turkulaislapsi tekee ja mistä itselläni ei ole minkään valtakunnan tietoa. Ala-asteella hän ei ollut suosittu, mutta ei myöskään paitsiossa. Häneltä puuttui rohkeus käydä kenenkään kimppuun, mutta senkin edestä hän osallistui kaikenkattavaan uhoamiseen, silti takarivistä käsin, ettei häntä havaittaisi. Toisin sanoen pelkuri. Yläasteella meno jatkui lähestulkoon entisellään. Ensimmäiset tupakkansa hän veti toisten painostuksesta ja ryhtyi sen järkeen kerskumaan sankariteoistaan lähiönsä nuoremmille lapsille. Yläasteen jälkeen koitti siirtyminen ammattikoulun sähkölinjalle. Äiti tosin olisi halunnut poikansa käyvän lukion, mutta jotenkin poika itse huomasi, etteivät kirjaimet ja niiden peräkkäin laittaminen ollut hänelle se mieluisin tehtävä. Amiksessa ei ykkösprioriteetiksi silti muodostunut virtapiirit, vaan viikonloppujen ryyppyretket ja arkinen punttisalilla hikoilu. Hauiksen ympärimitta paisui keskiarvoa korkeammaksi. Onnittelut siitä.

Ja sitten se armeija – miehemme elämän loistokkain episodi. Suunta kohti Vekarajärveä (Turun paikat olivat menneet jo, sillä miehemme sukunimen ensimmäinen kirjain on aakkosten loppupäästä, perkeleellinen systeemi), kuninkaalliseen tykistöön ja hirveän hingun kautta aliupseerikouluun. Reservinupseerikoulu olisi luonnollisesti myös kiinnostunut, mutta hänen papereillaan ja älykkyystestin pistemäärällä haaveet kaikkosivat ja ensimmäisellä karsintakierroksella. Mutta kelpasi se alokkaiden rääkkääminenkin. Lämmöllä miehemme muistelee niitä loppukesän iltoja, jolloin hän laittoi tupansa miehet seisomaan riviin punkkiensa päätyyn kaasunaamarit päällä ja huutamaan kolmekymmentä kertaa peräjälkeen hänen sukupuolielimensä suuruuden puolesta. Eikä tätä riemua heikentänyt muiden alikersanttien varsin kielteinen asenne tätä toimintaa kohtaan. Hän piti itseään huumorimiehenä – ja ennen kaikkea taitavana sotilaana.

Armeijasta vapautumisen jälkeen loppui riemu. Jo kasarmin portilla hän sai yhdeltä simputtamaltaan alokkaalta turpaan, mutta tyhmyydessään ei ottanut vihjeestä vaaria, vaan vielä samana iltana Turkuun palattuaan heilutteli sotilaspassiaan diskon jonossa sillä seurauksella, että aamulla molemmat silmät olivat mustina. Muutama viikko pelkkää ryyppäämistä, kunnes vanhemmat patistivat kotona makaavan poikansa työnhakuun. Ei oikein onnistunut. Vartijan työt olisivat auktoriteettia kaipaavaa kiinnostaneet, mutta eihän sinnekään nyt kaikkia valita. Lopulta löytyi varastomiehen paikka Kaarinasta, jossa hän nyt on työskennellyt jo lähes neljä vuotta – pidempään kuin kukaan muu kollegoistaan. Kovasti hän tästäkin yrittää kerätä irtopisteitä, eikä huomaa sääliviä katseita työkavereidensa kasvoilla (eikä muuten sitäkään, ettei kukaan ole kutsunut häntä mukaan yhteisiin illanviettoihin.)

Oman asunnon mies hankki muutamaa kuukautta takaperin läheltä Turun keskustaa – läheltä ritarillisia piirejäni. Tällä hetkellä hän viettää lakisääteistä kesälomaansa ja sai täksi illaksi vanhan pernolaisen kaverinsa ryyppäämään kanssaan (jostain syystä kukaan hänen kahdestakymmenestä muusta ”kaveristaan” eivät vastanneet hänen puheluihinsa tai olivat muuten vaan kiireisiä.) Ensin kaverukset katselivat pari elokuvaa (miehemme omistaa 560 DVD:tä – kenties hänen suurin ylpeydenaiheensa) ja joivat samalla mäyräkoiran mieheen. Tätä seurasi epäonnistunut naistenhakureissu Marilynin kautta Forteen, josta palatessaan he törmäsivät minuun.

Kenties oli hyvä, että törmäsimme, sillä kokemamme yhteinen lehtiepisodi antaa miehellemme varmasti hyvän tarinan kerrottavaksi, kun hän taas palaa viikon päästä töihin. ”Vittu kuvitelkaa… mä vaan niinku pyysin sen lehen, ja se vittu anto… tiettekste, ja sit mää viskasin sen sen niskaan… vittu, et ei siin mittää, moro moro vaan…”

LUKU 12: YÖSSÄ KULKIJAT

Usein minulta kysytään, että Elias, keitä siellä yöllä oikein tulee vastaan? Tähän usein vastaan, että helvettiäkös se teille kuuluu, menkää itse katsomaan jos kiinnostaa. Mutta hetken rauhoituttuani ja muutamien lepyttelevien juomien jälkeen katson parhaaksi sen, että kyllä ihmisten on hyvä tietää. Tuolloin kerään uteliaat ympärilleni ja yhdessä lähdemme matkalle pimeän yön maailmaan.

Muutamaan kertaan on tullutkin jo mainituksi juhlijat, joita varsinkin viikonloppuisin näkee, ja jotka toisinaan ovat häiriöksi, mutta toisinaan tyytyvät katsomaan hiljaa vierestä rauhaansa etsivää ritaria. Arkisin nämä humpalle lähteneet palailevat takaisin suhteellisen varhain, kahden jälkeen he tavallisimmin ovat poissa. Sen sijaan viikonloppuisin… no tästä nyt on tullut jauhettua jo sen verran monta kertaa, että antaa jo olla. Yksinkertaistettuna arkisin yön hiljaisimmat tunnit sijoittuvat kahden ja neljän väliin, viikonloppuisin neljästä - sanotaanko seitsemään. Että sikäli tuon täkäli.

Jos ihminen ei juhli, hän on työssä. Öiseen aikaan tavallisimmat ammattilajien edustajat ovat ritarien lisäksi taksikuskit, poliisit ja erinäisten pelastusajoneuvojen kuljettajat. Kaikille näistä on muodostunut myös eräänlaista yhteistyötä, tarkoituksena hyödyttää toisen elinkeinon harjoittamista. Jos siis ritari näkee kerrostalossa ruumiin, hän ilmoittaa siitä poliisille. Ruumista ei saa mennä näpelöimään, eikä hänen taskujansa tonkimaan, sillä siitä voi seurata ikäviä väärinkäsityksiä sormenjälkien ottamisen yhteydessä. Ruumiin luona tulee silti pysyä, kunnes poliisi tulee paikalle. Sillä muutenhan voisi käydä, että ritarin lähdettyä joku muu alhaisemman moraalin omaava harhailija saapuu paikalle ja putsaa tiskin. Ja ketä sitten syytetään? Ritaria, joka jätti huomiotta yöllisen yhteistyön tärkeyden.

Taksikuskien ja ritareiden yhteistyö ei ole aivan yhtä dramaattista, kuin yllämainittu. Ritari saattaa auttaa kyytiä (autokyytiä!) itselleen halajavaa soittamalla taksin paikalle, saaden siitä joskus hyvän korvauksen (parhaimmillani sain eräältä hurmaavalta herrasmieheltä yhdestä puhelusta viisitoista euroa.) Tähän yhteistyöhön ei silti päde se toimenpide, että ritarin tulisi jäädä pitämään matkalaiselle seuraa. Tokihan nyt muutaman sanan voi vaihtaa, kenties kaskunkin kertoa, mutta liika lörpöttely on ritaritoimikunnan mukaan rangaistuksen uhalla kielletty. Sillä kellon kulkua ei voi pysäyttää, aamu ei jää odottamaan, kuten eivät myöskään aina niin kärsimättömät tiedonahmijat, jotka eivät kykene syömään yhtä kurkkuleipää lukematta, mitä kaikkea se pääministeri Vanhanen nyt taas on keksinyt. Matkaan siis, keltainen ratsuni, matkaan kohti uusia ongelmia! Sen verran vielä taksikuskeista, että he hyödyttävät ritareita myös siinä mielessä, että jos on erehtynyt vapaapäivästä ja löytää itsensä puolenyön kieppeillä keskusta tanssiravintolan jonosta, kannattaa tuolloin tilata auto ja säästää kuntoa yölliseen koetukseen. Sillä pienessä sievässä työnteko muuttuu pian kepeästä hyppelystä varjojen mailla laahaamiseksi.

Itse suoritan velvollisuuteni usein sen verran rivakasti, että vain harvoin olen todistamassa aamun työmatkailun alkamista. Toki silloin tällöin tulee nähtyä ensimmäiset sisäisen liikenteen linja-autot, ja pitkänmatkan bussithan kulkevatkin läpi yön. Erään uuden ammattikunnan olemassaolon olen havainnoinut vasta tänä kesänä: torimyyjät menevät pystyttämään telttojaan jo ennen neljää aamulla. Aluksi tuntui oudolta, mutta niinhän sen täytyy olla. Ja siinä samalla taas kerran uusi käsittämättömyys: siinä missä ihmiset eivät jaksa odottaa aamun tietoannostaan hetkeäkään herättyään, täytyy heidän heti myös rynnätä torille ostamaan parhaat pois päältä. Perkele, nukkuisivat pidempään ja jättäisivät minut ja torikauppiaat rauhaan.

Usein, kuten nytkin, katson asuntoni ikkunasta kun autot pikku hiljaa alkavat liikkua läheisellä kadulla. Töihin menevät lomasta haaveilevat, lomansa jo viettäneet, itse istun ja uneksin. Kello on nyt 4.59 kun kirjoitan tätä. On helpottavaa huomata, että koululaisten kesälomista on jo yli kolme viikkoa takana.

HARHALAUKAUKSIA 29: SACCO DI ROMA

Luojan kiitos, Italia on poissa. Täytyy sanoa, että kahden edellisen ottelun jälkeen Italian ja Espanjan kohtaaminen oli masentavaa katsottavaa. He esittivät jalkapalloa muodossa, jonkalaista se ei saisi olla. Televisiouutisissa haastateltiin Moskovassa Venäjän voitokkaan pelin jälkeen juhlineita kannattajia ja yksi kannattajista julisti, kuinka Venäjä on muuttanut turnauksen kautta eurooppalaista jalkapalloa – tuonut siihen pelkäämättömän hyökkäyspelin, joka siitä aikaisemmin on puuttunut. Olen tämän röyhkeästi valtamedialle suutaan pieksevän vänäläishampparin kanssa ehdottoman samaa mieltä. En tosin voi mennä vannomaan, että tuleeko Venäjän pelitapa missään määrin juurtumaan Eurooppaan, mutta sen allekirjoitan, että sen pitäisi juurtua. Sillä mitä iloa on seurata peliä, jossa vastustajat pelkäävät toisiaan niin paljon, että suosiolla jäävät heti alusta saakka odottamaan rangaistuspotkuja. Juuri tämän karseuden vuoksihan ihmiset lakkaavat seuraamasta kuningaslajia ja siirtyvät jääkiekkoon, tai formuloihin, tai tennikseen… no ei sentään siihen.

En muista milloin Espanja viimeksi on voittanut Italian jalkapalloilussa, mutta sen muistan, että Espanjan kuningas Kaarle I (joka varmasti paremmin tunnetaan saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Kaarle V:ntenä) vuonna 1527 kävi antamassa sen aikaiselle paavi Klemens VII:lle pienimuotoisen korvatillikan Rooman kaupungissa. Tapaus tunnetaan historiankirjoissa nimellä Sacco di Roma – Rooman ryöstö.

Tapaus liittyy sen aikaisiin ns. italialaissotiin, joissa Kaarle taisteli Cognacin liigaa vastaan. Keisarin palveluksessa ollut Bourbonin herttua saapui Rooman edustalle toukokuun kuudentena päivänä, mutta hänen armeijansa oli niin huonosti huollettu (nälkäinen, likainen, puutteessa), että herttua päätti hyökätä kaupunkiin saman tien ilman pidempiä piirityksiä. Kaupunki oli nopeasti vallattu ja jo iltapäivällä kaupunkiin tunkeutuneet sotilaat pääsivät ryöstämään sitä. Paavi joutui häpeällisesti pakenemaan Enkelilinnoitukseen ja jäi sinne vangiksi yli puoleksi vuodeksi. Itse ryöstö jatkui kuukausia saksalaisten palkkasoturijoukkojen tuhotessa kaupunkia ja murhatessa sen asukkaita. Rooman ryöstön seurauksena kirkkovaltio jäi keisarin ja Habsburgien valtaan ja samoihin aikoihin myllännyt reformaatio alkoi luoda uusia haasteita katolisen kirkon mahtiasemalle. Tätä kautta syntyi vastauskonpuhdistus, barokki ja inkvisitio synnytettiin uudestaan.

Sitten väliin pienimuotoinen mainoslause, joka ei koske millään muotoa jalkapalloa, mutta Rooman ryöstöä sitäkin lähemmin. Sillä erinomaisempaa kuvausta Rooman tapahtumista kyseisenä kauhujen vuotena, ei voi löytää muualta kuin Mika Waltarin romaanista Mikael Karvajalka. Jos jollain kirjailijalla on ollut kyky nähdä historiassa eläneiden merkkihenkilöiden taakse, on se ehdottomasti ollut Waltarilla. Tämä ei tietystikään tarkoita, että hän historioitsijoiden tapaan olisi pyrkinyt missään muotoa totuuteen – se ei ole romaanikirjallisuuden tarkoitus. Sen sijaan hän tunti menneisyyden, tunsi ajat joista kirjoitti ja tätä kautta kykeni luomaan henkilöidensä ympärille uskottavat taustat. Ja kun tämä taustatyö on kiitettävästi suoritettu, on mahdollista historiallisten henkilöiden suuhun laittaa mitä tahansa, ja se tuntuu monta kertaa uskottavammalta, kuin mikään mitä akateemisista tutkimuksista saa lukea. Se on romaanien voima, joilla hyvin kirjoitettuina en näe olevan minkäänlaisia puutteita, sillä se ei julistakaan pyrkivänsä totuuteen, toisin kuin tutkijat, jotka eivät ymmärrä relativismista jauhaessaan tavoitteensa mahdottomuutta.

En todellakaan ikävöi Italiaa, joka varmasti on tullut jo monesti tätäkin päivää ennen selväksi. Mutta en tiedä, missä määrin Espanjakaan tämän päivän esityksen jälkeen jaksaa nostattaa mielenkiintoani. Ja kun vielä välierissä vastaan tulee Venäjä, uskon, että olen puoleni valinnut. Espanja tarvitsee torstaina avukseen paljon enemmän kuin murhaavia palkkasoturijoukkoja, tai välinpitämättömiä keisareita – se tarvitsee maaleja, jotka eivät synny muuten kuin laukomalla.

HARHALAUKAUKSIA 28: PIETARIN PERILLISET

Hollannilta ei ennen turnausta odotettu mitään, eikä se enempää pystynyt tarjoamaankaan kuin loistavat pelit alkulohkossa. En siis ymmärrä, miksi asiantuntijat yhtäkkiä huomaavat olevansa totaalisen yllättyneitä tappiosta Venäjälle – jopa tämä Ylen kommentaattori Malinen, joka veikkasi ennen kisoja Venäjän voittavan koko roskan. Ja nyt kun näin näyttää tapahtuvan, on se suurta draamaa. Asiantuntijoilla tuntuu olevan kyky unohtaa entiset asiantuntemuksensa uusien tieltä; sehän luultavasti heistä asiantuntijoita tekeekin. Joka tapauksessa itse toivon (nyt kun molemmat loppuottelijat alkuperäisestä veikkauksestani ovat pudonneet, kiitos vaan Portugali ja Ranska, turha odottaa vastapalveluksia) Venäjän saavuttavan ainakin loppuottelupaikan, ja jos vastassa on Saksa, voittamaan tässä tapauksessa koko turnauksen. Mutta tämä jää mitä varmimmin turhaksi toiveeksi, syystä että maailman hidastempoisimpaan puolustuspeliin luottava Italia onnistuu hyvin todennäköisesti myös tällä kertaa tekemään hienosta lajista pilkkaa. Toivottavasti Espanja estää tätä tapahtumasta.

Hollannista on puhuttu jo siinä määrin usein, että annamme heille nyt lopullisen rauhan, ja sen sijaan keskitymme tarkkailemaan lähemmin Venäjän voiton avaimia. Itse asiassa avaimet monikkona ei pidä paikkaansa, sillä syitä loistavaan esitykseen on ainoastaan yksi. Arvaattekin jo varmaan. Kyllä – Pietari Suurihan se on, mitenkäs muuten. Venäjän valtakunnan varhaista historiaa leimasi valintojen teko idän ja lännen välillä. Nopeassa kasvussa olleen valtakunnan piti toisin sanoen päättää lähenisikö se kulttuurissaan ja politiikassaan enemmän Eurooppaa vai Aasian valtioita. Varhaisina aikoina Aasia houkutteli enemmän ja tämä oli omiaan antamaan eurooppalaisille Venäjästä kuvan barbaarisena valtiona, syystä että siitä ei tiedetty paljoakaan, mikä länsimaisessa ajattelussa on aina yhdistetty raakalaisuuteen. Moskova ja sen tsaarit olivat enemmän aasialaisia kuin eurooppalaisia, Romanovin suvun ensimmäiset hallitsijat myös, aivan jokainen.

Muutoksen tähän linjaan toi radikaalilla tavalla tarinamme sankari Pietari, alias Suuri. Tämä nuorukainen havaitsi niiden teknisten innovaatioiden voiman, jolla Eurooppa oli edellisten kahden sadan vuoden aikana ryhtynyt valloittamaan maapalloa. Seuraavaksi pieni tekstinäyte historioitsija Carl Grimbergiltä, joka kertoo Pietarin nuoruudesta seuraavasti:

Aivan ainoalaatuinen tapaus maailmanhistoriassa oli, että suuren valtakunnan hallitsija jätti vallan käsistään lähteäkseen pitkäksi aikaa ulkomaille tekemään työtä omilla käsillään ja tutustumaan aivan toisenlaiseen kulttuuriin kuin hänen oman kansansa. Syynä siihen oli ensinnäkin Pietarin sammumaton tiedonjano ja utelias halu päästä näkemään ja tuntemaan kaikkea uutta ja outoa. Nyt hän aikoi hankkia oppia niin paljon kuin suinkin ja pakottaa seurueeseensa kuuluneet miehet samoin oppimaan. Hänen aikomuksenaan oli myös pestata palvelukseensa kyvykkäitä ulkomaisia upseereja ja teollisuusmiehiä kohentamaan hänen omaa takapajulle jäänyttä kansaansa.

Ette varmaan ylläty siitä, että lähes ensimmäisenä Pietari suunnisti Hollantiin ja tuon ajan maailman pääkaupunkiin – Amsterdamiin. Siellä hän teki töitä Zaandamin laivanveistämöllä ja urkki tietoonsa kyylämäisellä otteellaan kaiken mahdollisen. Palattuaan matkaltaan alkoi Venäjällä uudistusten sarja, jonka jälkeen valtakunta nousi nopeassa ajassa yhdeksi Euroopan vaikutusvaltaisimmista valtioista ja on pysynyt sellaisena aina meidän päiviimme saakka. Uusi pääkaupunki Pietari (jonka myöhempi nimi Leningrad kuulosti silti käheämmältä, sääli että poistettiin) rakennettiin lähemmäksi Eurooppaa – kiinni Itämereen, jotta Pietarin suunnittelema laivasto mahdollistui.

Venäjä on elänyt Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen jonkinlaisessa välitilassa. Pelokkaana se on joutunut etsimään suuntaansa, painimalla jälleen eri ilmansuuntien ja mahdollisuuksien välillä, kuten tuhat vuotta aiemmin. Vuodesta 2008 on silti muodostunut sille erityislaatuinen: jääkiekon maailmanmestaruus, euroviisujen voitto, uusi presidentti ja mahdollisesti vielä suurin kaikista - jalkapallon Euroopan mestaruus. Jalkapallo on kuitenkin niin perin juurin eurooppalainen laji, että Venäjäkään ei kaikessa suuruudessaan ole kyennyt nousemaan lajin huipulle ilman ulkopuolista apua. On seurannut jälleen Pietarin kaltainen oppimatka länteen ja mihinkäs muualle kuin Hollantiin. Siinä missä Pietari raahasi mukaansa joukon upseereja ja teollisuusmiehiä, tämän päivän venäläiset kaappasivat jalkapallovalmentaja Guus Hiddinkin. Ja tulos tästä nähtiin tänä iltana. Venäjä ei ole lahjakas omien aseiden keksimisessä, mutta se käyttää tappavasti muiden innovaatiot hyväkseen. Kannattaa olla varuillaan.