maanantai 7. heinäkuuta 2008

LUKU 22: PUOLIVÄLI

En muista enää mistä aloitin. Mutta sillä ei tässä tilanteessa ole suuremmin väliä, sillä riemukseni havaitsin tänään, että orjuuteni on jo yli puolen välin. Seuraavana yönä hoidan ensimmäisen etappini viimeisen yön, jonka jälkeen on oikeus ja kohtuus vetää pari päivää lonkkaa, kunnes on aika palata lusimaan viimeiset kolme viikkoa takaisin. Jos kysytte miltä nyt tuntuu, en tiedä mitä teille vastaisin. Voisi olla paremmin tai huonommin. Kaikki on kuitenkin yöstä yöhön niin samankaltaista, että en ole vaivautunut puuttumaan varsinaisiin tapahtumiin paljoakaan. Ja tuskinpa se on jatkossakaan tarpeellista.


Vahingoniloinen ihminen ei luonnollisesti voi olla hymyilemättä ajatellessaan, että se kaveri joka minut ohjasti kesän aluksi ritariuden saloihin, palaa nyt takaisin pysyen narun päässä tiiviisti jouluun saakka. Vielä kuukausi sitten kadehdin hänen sambamaisia liikkeitä, kun lehdet kävivät vähiin ja loma-auringon ensimmäiset säkeet alkoivat kurkottaa onnellisen miehen kasvoja kutsuen nauttimaan tarjoamastaan valon riemusta. Mitä tuosta sambasta on enää jäljellä? Uskoisin ystävämme palaavan ylihuomenna työmaalle vaikuttaen yhdeltä niistä ruttokulkueen jäsenistä, jotka mustan surman aikoihin vaelsivat pitkin Euroopan tyhjäksi käyneistä kaupunkeja rangaisten itseään synneistä joita eivät ymmärtäneet. Ritarin työ on pitkälti samanlaista. Useammin kuin tarpeeksi hän löytää itsensä tuntemattomasta rappukäytävästä, lehdet kaatuneena pitkin lattioita, hien valuessa niskasta persrakoon, nuhan iskiessä päälle liiallisesta käyskentelemisestä sateisessa säässä – eikä hän löydä järkevää syytä siihen, miksi juuri häntä näin koetellaan? Miksi juuri ritarin täytyy olla se ihminen, joka joutuu kokemaan elämisen nurjat puolet muiden nukkuessa sängyissään? Miksi juuri ritari jätetään aina lopulta yksin?


Vaan jos nyt rehellisiksi ruvetaan, niin on pakko myöntää, ettei kesä tähän mennessä ole tarjonnut sen suurempia katastrofeja, jotka olisivat voineet saavuttaa oman kultaisen sijansa patoutumien kirjavassa joukossa. En ole joutunut hengenvaarallisiin tilanteisiin: moniongelmainen ei ole luvannut odottaa seuraavana yönä jakoreitin kulmalla tappaakseen minut, tilaajat eivät ole heristelleet sormea nenäni juuressa niin paljoa että se olisi muuttunut viuhuvasta ilmavirrasta siniseksi, toiset ritarit eivät ole tylsistyttäneet tylsistyttävillä tarinoille liian korkealle mielisairauden asteelle… no hei, tännehän tullaan vielä uudestaan! Kyllä – ja monta kertaa!


Ei helvetissä. Onko se muka kriteeri yhdenkään työn miellyttävyydelle, ettei tapahdu mitään totaalista katastrofia? Ettei muun muassa kuole? Entä työn palkitsevuus? Ritarin ammatissa sitä ei saa palkasta, ei työnjohdon kannustuksesta, ei omakohtaisista onnistumisen tunteista. Jaoin sata lehteä – onneksi olkoon Elias, harva pystyy samaan, paitsi että jokainen, mutta älä siitä masennu. En halua olla ruudinkeksijä, en pyrkiä intellektuellien tavoin valjastamaan muiden mielipiteitä vastaamaan mahdollisimman paljon omiani. En tarvitse rahaa, jotta voisin mainostaa kuinka paljon sitä minulla on. En kaipaa kuuluisuutta, koska en halua ihmisten tietävän itsestäni. Muuten kai käyttäisin tarinassanikin oikeata nimeäni, kuten niin monet blogien vakiokasvot, jotka haluavat tulla tunnetuiksi, koska uskovat omien kirjoitustensa tärkeyteen ja hyödyllisyyteen. Omapahan on tappionsa.


Silti olen väsynyt työn tehtyäni. Silti toivon, että minullekin tarjoutuisi mahdollisuus yllä oleviin asioihin, vaikka en tuota mahdollisuutta koskaan tulisikaan hyväkseni käyttämään. Enkä toivo sitä vain itselleni, vaan kaikille jotka tämän toiveen kanssani jakavat – myös niille, jotka ovat valmiita sitä väärinkäyttämään. Meidän tulee olla samalla viivalla. Se minkälaiseksi tuon viivan vedämme, määrittelee meidät ihmisinä. Se minkälaisia ihmisiä olemme, määrittelee meidät muiden ihmisten silmissä. Se minkälaisina haluamme toisten ihmisten silmissä näkyä, riippuu suhteestamme noihin ihmisiin ja myös itseemme. Itse en halua antaa ennakkovaikutelmia – en esiintyä edukseni. Tahdon olla se ihminen, joka ei ole toisten tiellä. Se ihminen, joka katoaa jälkiä jättämättä. Se ihminen, jota ei tarvitse muistaa. Tiedän silti olevani elossa, enkä ymmärrä mikä muu voisi merkitä enempää.


Päivä on alkanut lyhentyä – jos taivas on pilvinen yöt saattavat olla jopa pimeitä. Katson lampun yhä heiluvan tuulessa, sen luomat varjot ovat edelleen paikallaan. Kello on 00.22 kun kirjoitan tätä. On rentoa huomata, että koululaisten kesälomista on jo yli puolet takana.

HISTORIAN HARHA-ASKELEITA 4: NUDISTIHIPPAA TURUN SYDÄMESSÄ


Suomen aatelin omatoimisuus herätti Kustaa Vaasassa epäilyksiä ja pelkoa valtiollisen kokonaisuuden vaarantumisesta. Tämä aiheutti osaltaan, että hän antoi 1556 Suomen herttuakunnaksi Juhanalle. Kuitenkin Juhana-herttuan aikana Suomen aatelille päinvastoin avautui entistä enemmän mahdollisuuksia itsenäiseen poliittiseen toimintaan. Suomalaisten mahtimiesten enemmistön tukemana Juhana näet pyrki laajentamaan herttuakuntansa aluetta Suomenlahden eteläpuolelle voidakseen tehokkaammin vastustaa idästä suuntautuvaa painetta.



Jos päättäisin kirjoittaa jotakin Juhana-herttuasta, en takuulla pureutuisi mihinkään yllä olevan tapaiseen masentavaan jaaritteluun. Sen sijaan nostaisin esille sen turhautuneen Juhanan, joka joutui katselemaan vierestä veljensä (Erik XIV) mielisairautta ja sen tuottamaa avioliittoa Kaarina Maununtyttären kanssa, joka oli syntyjään alhaisesta kansanluokasta mutta silti varsin katseet pysäyttävä tsirbula (jos naikkonen kiinnostaa, kannattaa käydä Turun tuomiokirkossa katsomassa hänen hautaansa – voi tosin olla, että kukoistus on reilussa neljässä sadassa vuodessa hivenen lakastunut.) Tuossa turhuudessaan Juhanalle ei jäänyt muuta tekemistä, kuin naida puolalainen prinsessa Katariina Jagellonica (koko Itä-Euroopan kuuluisin lutka) ja muuttaa Turun linna ja Kupittaan puisto maankuuluiksi bilemestoiksi.


Turun linnaan Juhana rakennutti aivan uudet rilluttelutilat, jonne hänen muijansa Katariina saattoi toimittaa mannermaisia juomalajeja ja ruokailua helpottavan uutuuden – haarukan. Juhlat olivat jokailtaisia, kunnes puolen vuoden päästä politiikka alkoi taas kiinnostaa pahasti alkoholisoitunutta ja ikuisesta krapulasta kärsivää herttuaparia. Puolen vuoden ränniä on totuttu kutsumaan Turun linnan renessanssiksi. Paikalle ryyppäjäisiin raahattiin koko sen aikaisen Suomen kerma. Linnanherrat ja piispat juotettiin vaaralliseen humalatilaan, vaatteita vähennettiin ja varsinkin vannoutuneimmat kirkonmiehet pakotettiin rangaistuksen uhalla harjoittamaan haureutta maksullisten naisten kanssa. Joka sunnuntai Kupittaalla käynnistyi nakuhippakilpailut, joiden jälkeen juostiin nakujuoksu takaisin Turun linnaan missä dokaaminen jatkui aina seuraavan viikonlopun nakuhippoihin saakka. Pahin itsensäpaljastaja oli Jagellonica, joka kärsi kroonisesta sairaudesta paljastella sulojaan kaikille muille paitsi aviomiehelleen, joka tästä suivaantuneena päätti paljastella myös itseään mutta liian kainona ei saanut tähän tarpeeksi rohkeutta kerätyksi ja hukutti surunsa alkoholiin. Tämä pelailu päättyi vasta Juhanan syrjäytettyä veljensä valtaistuimelta, jolloin hän kuninkaan rautaisella kouralla alisti vaimonsa valtansa alle ja levitti valtakuntansa itään ja etelään.


Kun koko kansan tekstiviestikeisari Kanervan Ile vietti kuusikymppisiään viime talvena, uutisoitiin hänestä uutena Juhana, Turun herttuana, joka hetkellisesti muutti koko kaupungin juhlivaksi valtakunnakseen. Tämä yhtymäkohta voisi tuottaa mielenkiintoisia ajallisia jatkuvuuksia menneen ja nykyisen juhlakulttuurin tarkastelussa. Tutkimuksen alle voisi asettaa mm. kummalla, Ilellä vai Juhanalla, oli parempi viinapää tai kumpi pääsi useammin pukille. Tästä yksittäistarkastelusta käsin tutkimuksen voisi asettaa koskemaan koko turkulaista juhlakulttuuria Juhanan ajoista meidän päiviimme saakka. Miten esimerkiksi turkulaiset ylioppilaat ovat pyrkineet säilyttämään omaa rellestyskulttuuriaan vuosisadasta toimeen ja miten tämä itsetarkoituksellinen mekastaminen on aina pysynyt yhtä itsetarkoituksellisena, mutta kuinka siitä varsinkin 1900-luvun loppupuolelta lähtien on muotoutunut koko kaupunkia ärsyttävä instituutio, joka ei onnistu viihdyttämään aidosti enää edes itseään. Tai miten Aurajokeen hukkuneiden humalaisten määrä on muuttunut tai Tuomiokirkon portailla viuhahdelleiden osuus kaupungin väestöstä noussut tai laskenut. 1900-luvun loppupuolen merkkihenkilöistä tulisi mainita vähinään teinien epäjumala Sedu Koskinen, joka luultavammin on monopolisoinut turkulaisen (ja koko Suomen) bilekulttuurin vielä Juhanaakin taidokkaammin. Yhtymäkohtia Sedun ja Juhanan välillä löytyy myös siitä, että uusi ravintolakeisarin innovaatio on perustaa diskoteekki, jossa tarjoilijat tarjoilevat yläosattomissa. Tämä muutos (parempaan vai huonompaan – päättäkää te) alkaa lähennellä hieman Kupittaan puiston menneitä nakuiluja, joista myös on saatu hyvää esimakua Koskisen RMJ-festivaaleilla.


Tulevassa tutkielmassa pärjäisin varsin hyvin historian metodeilla: tarkastelemalla vanhoja Turun linnan asiakirjoja siellä vietetyistä juhlista ja sinne tilatuista alkoholimääristä, ja siirtymällä tätä kautta vuosisata kerrallaan eteenpäin turvautuen 1800-luvulta lähtien sanomalehtiarkistoihin. Kenties poikkitieteellisyyttä voisi harjoittaa siten, että kyselisi ravintola-asiantuntijoilta neuvoa alkoholin erilaisista vaikutuksista ihmiskeholle – tämä silti, vaikka kysely kannattaisikin tehdä terveyden ammattilaisille.



Kolmas mahdollinen tutkimusaiheeni tulisi siis liittymään uuden ajan alkuun ja sen työnimenä voisi kulkea: ”Juhanasta Ileen – nudistihippaa Turun sydämessä.”