En muista enää mistä aloitin. Mutta sillä ei tässä tilanteessa ole suuremmin väliä, sillä riemukseni havaitsin tänään, että orjuuteni on jo yli puolen välin. Seuraavana yönä hoidan ensimmäisen etappini viimeisen yön, jonka jälkeen on oikeus ja kohtuus vetää pari päivää lonkkaa, kunnes on aika palata lusimaan viimeiset kolme viikkoa takaisin. Jos kysytte miltä nyt tuntuu, en tiedä mitä teille vastaisin. Voisi olla paremmin tai huonommin. Kaikki on kuitenkin yöstä yöhön niin samankaltaista, että en ole vaivautunut puuttumaan varsinaisiin tapahtumiin paljoakaan. Ja tuskinpa se on jatkossakaan tarpeellista.
Vahingoniloinen ihminen ei luonnollisesti voi olla hymyilemättä ajatellessaan, että se kaveri joka minut ohjasti kesän aluksi ritariuden saloihin, palaa nyt takaisin pysyen narun päässä tiiviisti jouluun saakka. Vielä kuukausi sitten kadehdin hänen sambamaisia liikkeitä, kun lehdet kävivät vähiin ja loma-auringon ensimmäiset säkeet alkoivat kurkottaa onnellisen miehen kasvoja kutsuen nauttimaan tarjoamastaan valon riemusta. Mitä tuosta sambasta on enää jäljellä? Uskoisin ystävämme palaavan ylihuomenna työmaalle vaikuttaen yhdeltä niistä ruttokulkueen jäsenistä, jotka mustan surman aikoihin vaelsivat pitkin Euroopan tyhjäksi käyneistä kaupunkeja rangaisten itseään synneistä joita eivät ymmärtäneet. Ritarin työ on pitkälti samanlaista. Useammin kuin tarpeeksi hän löytää itsensä tuntemattomasta rappukäytävästä, lehdet kaatuneena pitkin lattioita, hien valuessa niskasta persrakoon, nuhan iskiessä päälle liiallisesta käyskentelemisestä sateisessa säässä – eikä hän löydä järkevää syytä siihen, miksi juuri häntä näin koetellaan? Miksi juuri ritarin täytyy olla se ihminen, joka joutuu kokemaan elämisen nurjat puolet muiden nukkuessa sängyissään? Miksi juuri ritari jätetään aina lopulta yksin?
Vaan jos nyt rehellisiksi ruvetaan, niin on pakko myöntää, ettei kesä tähän mennessä ole tarjonnut sen suurempia katastrofeja, jotka olisivat voineet saavuttaa oman kultaisen sijansa patoutumien kirjavassa joukossa. En ole joutunut hengenvaarallisiin tilanteisiin: moniongelmainen ei ole luvannut odottaa seuraavana yönä jakoreitin kulmalla tappaakseen minut, tilaajat eivät ole heristelleet sormea nenäni juuressa niin paljoa että se olisi muuttunut viuhuvasta ilmavirrasta siniseksi, toiset ritarit eivät ole tylsistyttäneet tylsistyttävillä tarinoille liian korkealle mielisairauden asteelle… no hei, tännehän tullaan vielä uudestaan! Kyllä – ja monta kertaa!
Ei helvetissä. Onko se muka kriteeri yhdenkään työn miellyttävyydelle, ettei tapahdu mitään totaalista katastrofia? Ettei muun muassa kuole? Entä työn palkitsevuus? Ritarin ammatissa sitä ei saa palkasta, ei työnjohdon kannustuksesta, ei omakohtaisista onnistumisen tunteista. Jaoin sata lehteä – onneksi olkoon Elias, harva pystyy samaan, paitsi että jokainen, mutta älä siitä masennu. En halua olla ruudinkeksijä, en pyrkiä intellektuellien tavoin valjastamaan muiden mielipiteitä vastaamaan mahdollisimman paljon omiani. En tarvitse rahaa, jotta voisin mainostaa kuinka paljon sitä minulla on. En kaipaa kuuluisuutta, koska en halua ihmisten tietävän itsestäni. Muuten kai käyttäisin tarinassanikin oikeata nimeäni, kuten niin monet blogien vakiokasvot, jotka haluavat tulla tunnetuiksi, koska uskovat omien kirjoitustensa tärkeyteen ja hyödyllisyyteen. Omapahan on tappionsa.
Silti olen väsynyt työn tehtyäni. Silti toivon, että minullekin tarjoutuisi mahdollisuus yllä oleviin asioihin, vaikka en tuota mahdollisuutta koskaan tulisikaan hyväkseni käyttämään. Enkä toivo sitä vain itselleni, vaan kaikille jotka tämän toiveen kanssani jakavat – myös niille, jotka ovat valmiita sitä väärinkäyttämään. Meidän tulee olla samalla viivalla. Se minkälaiseksi tuon viivan vedämme, määrittelee meidät ihmisinä. Se minkälaisia ihmisiä olemme, määrittelee meidät muiden ihmisten silmissä. Se minkälaisina haluamme toisten ihmisten silmissä näkyä, riippuu suhteestamme noihin ihmisiin ja myös itseemme. Itse en halua antaa ennakkovaikutelmia – en esiintyä edukseni. Tahdon olla se ihminen, joka ei ole toisten tiellä. Se ihminen, joka katoaa jälkiä jättämättä. Se ihminen, jota ei tarvitse muistaa. Tiedän silti olevani elossa, enkä ymmärrä mikä muu voisi merkitä enempää.
Päivä on alkanut lyhentyä – jos taivas on pilvinen yöt saattavat olla jopa pimeitä. Katson lampun yhä heiluvan tuulessa, sen luomat varjot ovat edelleen paikallaan. Kello on 00.22 kun kirjoitan tätä. On rentoa huomata, että koululaisten kesälomista on jo yli puolet takana.
