Olen iältäni tarpeeksi vanha esittämään näkemykseni siitä, missä mennään pieleen ja mikä on kaunista. Se iästä. Sukupuoleni jääköön mysteeriksi. Raotettakoon silti sen verran, että housuissani on kaksi lahjetta. Vetäkää siitä sitten johtopäätöksiä näinä tapainturmeluksen päivinä, aikoina jolloin miehet lähtevät rakennuksilta kotiin tarkkailemaan ruokavaliotaan ja nuoret tytöt tarvitsevat sulojensa peitoksi kaksi korkkia ja narunpätkän. Ei, turha kuvitella että mikään tässä minua harmittaisi. Pikemminkin olisin tyytyväinen jos ihmiset kulkisivat kaduilla vailla minkäänlaisia vaatteita, jos se jollain tavoin palvelisi heidän omia tarkoitusperiään. Sen vain sanon, että maailma ei ole entisensä, sellainen sopivasti kämmenelle mahtuva lankakerä jolle kaikenmaailman dopinghiihtäjät voivat ladella tunnustuksiaan ja pahoitteluitaan. Luuletko tunnistavasi naisen? Jos luulet, katso ensin itseäsi peilistä, ja katsokin tarkkaan, ja palaa sitten kysymyksen ääreen, sillä luulo on oikukas toveri. Itse en aio olla oikukas, sanonpahan vaan, että tarinani puhukoon puolestaan. Olen mies sille, joka minut miehenä haluaa nähdä, nainen sille joka naisia enemmän rakastaa.
Mies tahi nainen, valkoinen tahi musta. Vaan nimen ihminen tarvitsee ja keksittäköön nyt minullekin tässä sellainen. Kutsun itseäni nimellä Elias. Paljastinko nyt itseni? Tuskinpa vaan, sillä saatanhan aina valehdella ja vaikka en valehtelisikaan, niin nimihän ei koskaan ole muuta kuin yksi niistä loputtomista sopimuksista, jotka pitävät ihmisen yhteiskuntia pystyssä. Ensin sopimuksen tekevät vanhemmat keskenään, hellivät ajatusta tulevan silmäteränsä identiteetistä, pistävät sitten papin heittämään vedet niskaan ja jäävät lepäämään laakereilleen, luulevat tehneen työnsä kunnolla ja menevät tässä aina pieleen. Sitten tulee tuttavapiiri, nimi elää ja vaihtaa muotoaan. Jos vielä eilen olit Pentti, huomenna sinut saatetaan jo tuntea Herra Petreliuksena, riippuen aina siitä kuinka väsynyttä huumoria kunkin yhteisön huuliveikko jaksaa sillä hetkellä veistellä. Myöhemmin sinusta tulee isä tai äiti, sitten mummo tai farfar, ja kun olet kuollut, ketään ei enää kiinnosta miksi sinua milloinkin kutsuttiin tai kuka ylipäätänsä edes olit. Joten jos sanon olevani Elias, se kertoo kenties enemmän minusta ihmisenä, kuin mitä oikea nimeni ikinä kykenisi tekemään.
Synnyin kaupungissa ja muutin sieltä toiseen kaupunkiin. Helsingistä Turkuun, vajaat kaksisataa kilometriä, henkinen etäisyys tuntuu silti pidemmältä. Ratsastan betonin harjalla, en kestä liikaa vihreää ympärilläni, vaikka hetkellisesti se saakin suomalaisen typerästi kaipaamaan menetettyä maailmaa, sitä parempaa elämää jota tuskin koskaan oikeasti oli olemassa. En pidä itseäni päätöksissäni poikkeuksellisena, vaikka monet stadilaiset (hekin itse alun perin kotoisin jostain helvetin Juvasta) tuttavani ovatkin pilkanneet maantieteellistä liikkumistani. Silti enemmän sekin on kuin monien muiden päätös häätää vanhemmat pois lapsuudenkodista ja kasata sitten loppuelämä ympärille kaiken maailman roinaa. Tai muuttaa aina vain suurempaan ja pitää itseään maailmankansalaisena, vaikka ei koskaan olisi käynyt Tallinnaa kauempana. Jokainen toimii tavallaan, tämä oli minun päätökseni, enkä ole sitä julkisesti katunut. Ja mikähän siinäkin mahtaa olla, että ihmiset pitävät aina kaikkea niin lopullisena. Kokemattomuus ja pelko kulkevat käsi kädessä. Ja vaikka Nietzsche väittääkin, että aidosti onnellinen voi olla vain se, joka ei liiaksi tuijota menneisyyteen, uskon silti, että kokemukset ovat aina viime metreillä positiivista pääomaa. Ja mitä Nietzscheen tulee, en muutenkaan allekirjoita suoralta kädeltä hänen tulkintaansa siitä, että lehmä olisi onnellisempi kuin ihminen vain siksi, että se ei muistele asioita vaan elää hetkessä. Ja tuskinpa Euroopan yksi suurimmista ilmiöistä sentään niin ilmiömäinen on voinut olla, että lehmät ovat yksin hänelle suostuneet paljastamaan syvimmät tuntonsa. Mutta tämä ei olekaan tarina Nietzschestä ja hänen lehmistään, vaan omani.
Lähdetään liikkeelle siitä olettamuksesta, että kaikelle on olemassa syynsä. Tällä vältytään siltä, että sanottavani herättäisi liian monia kalseita kysymyksiä. Kuten toin aiemmin ilmi, en esitä vastauksia vaan kerran itsestäni, siitä mitä näen ja mikä juuri sillä hetkellä tuntuu tärkeältä kertoa. En perustele itseäni, mutta en kiellä etteikö kaikki kumpuaisi jostain tarkoituksesta. Mutta mitä hyödyttää ihmisen, minun tai kenen tahansa muunkaan, pyrkiä tätä tarkoitusta liiaksi selventämään. Loppujen lopuksihan se jättää itsensä aina piiloon, peittää itsensä sillä kysymysten tulvalla joka sen niskaan syydetään. Jos lähtökohtana olisi aina kajota kysymyksiin miksi tai miten jäisi monet hyvät tarinat kertomatta. Ja sitähän me emme halua.
Tämän luvun tarkoituksena oli kuvailla itseäni ja tekojani. Hyvä tarkoitukseni oli tehdä tästä hieman konkreettisempaa mutta päätin kuitenkin jättäytyä hieman taka-alalle. Jos kertoisinkin kaiken, puhuisin totta ja pyrkisin rehellisyyteen, en silti voisi mennä takuuseen itsestäni. Kenties täällä on aina olemassa joitain ihmisestä riippumattomia voimia, jotka vievät valheen tielle. Kannattaako silloin yrittää? No, luultavasti kannattaa mutta kun ei huvita niin ei huvita. Olen Elias, Betonin harjalla ratsastaja, toiselle mies toiselle nainen, ja seuraavassa luvussa kerron tarkemmin mitä tarinani tulee käsittelemään.
