Kun nyt kerran täytyy aloittaa, on se varmasti viisasta tehdä jossain määrin tyylillä. Täytelauseet voidaan jättää myöhemmäksi, nyt tulee suoraa asiaa. Tehtävä ei ole miellyttävä, sillä en ole koskaan tuntenut tarpeelliseksi selittää itseäni, tehdä tekemisiäni paremmin muille ymmärrettäviksi. Sillä ihmisen kyky ymmärtää toinen väärin tulee kuitenkin aina olemaan niin paljon suurempi kuin paraskaan yritys selittelemällä poistaa tätä epäkohtaa. Mutta toisaalta jos kaikkeen on valmis alistumaan, heittäytymään suinpäin nihilismiin, ei koskaan voi saada mitään tehdyksi, mitään tunnetuksi, mitään valmiiksi. Järkeily on tärkeää, sitä ei ole hyvä unohtaa kuten ei mitään muutakaan maailmassa hitaasti eteenpäin ja taaksepäin liikkuvaa järjettömyyttä. Sanokaa vain, että makuasioista ei tule kiistellä, minä sanon teille, että haistakaa vittu, sillä mitään muuta täällä ei lopulta kuitenkaan ole olemassa. Vain makuja, tuntoja, muistoja, pelkoja.
En myöskään ole tunnettu selkeydestä, joka varmasti jo ensimmäisen kappaleen kuluessa kävi selväksi. Mutta kun lupasin suoraa asiaa, täytin myös mielestäni tämän lupauksen, sillä tarkoituksenani ei ole viljellä tosiasioita helposti keräiltäviksi. Siihen ei ole muuta parempaa tai huonompaa syytä, kuin että ne turruttavat ihmismielen, nämä tosiasiat, estävät meitä itse määräämästä itseämme, kuuntelemasta naapurin askeleita hiljaisena huhtikuun aamuyönä vain siksi että se syystä tai toisesta sattuu meille olemaan tärkeää. En tosiaan kadehdi niitä, jotka edelleen pitävät Erasmus Rotterdamilaisen Kultaista kirjaa humanismin merkkiteoksena sen merkityksestä sivilisaatioprosessille. Itselleni se edustaa ennen muuta komediaa, kuten kaikki muutkin ”suuruudet”, jotka uskovat niin vahvasti omaan tärkeyteensä, että ovat valmiita esittämään omat näkemyksensä tosiasioina. Mutta eivät hekään ole kaikista surullisimpia, vaan he jotka ovat valmiita ostamaan kaiken valmiina ja samalla myymään itsensä pilkkahintaan. Vaihtavat omat makunsa, tuntonsa, muistonsa ja pelkonsa muiden latteuksiin. Hävetkää.
Häpeän itsekin. Häpeän omaa saamattomuuttani. Ja toisaalta olen siitä ylpeä. Sillä saamattomuuteni on juuri Erasmuksen määrittelemää saamattomuutta, pelkoni hänen arvostelemaansa heikkoutta. Oli miten oli, olen menettänyt suuren määrän jotain joka kuitenkin nykymaailmassa merkitsee elinehtoa. Olen auki.
Kun ihminen on auki, hän tahtomattaankin vastaanottaa mielettömiä ehdotuksia, ihan vain siksi, että saisi itsensä jälleen suljetuksi. Jokainen haluaa olla rauhassa eli kiinni, kukin omalla tavallaan, mutta joka tapauksessa. Varattomina meiltä riistetään tämä rauha. Rahalla voimme ostaa sen takaisin. Haluamme rauhaa kuin hullut, teemme sen eteen mielettömiä asioita. Minun mielettömyyteni on minun tarinani. Tarina öisestä kaupungista, jota olen jo liian usein joutunut todistamaan, tarina painomusteelle tuoksuvista aamuöistä, nippusiteistä, reklamaatioista, juoksurapuista, omasta heikkoudestani saada rauhaa millään muulla tavalla. Se on myös tarina muista kuin itsestäni, yössä kulkijoista jotka etsivät omaa rauhaansa, ihmisistä joita en tunne ja joihin en halua tutustua mutta jotka haluan kuvitella. Se on tarina kaupungista, joka ei ole minun kaupunkini mutta jonka tunnen lähelläni.
Mikä silti tärkeintä: kirjoitan saadakseni pettymykseni kuriin, jotta aika kuluisi, jotta kesä väistyisi aina niin paljon ymmärtäväisemmän syksyn tieltä. Seuraavassa luvussa kerron kuka olen ja mitä teen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti