HARHALAUKAUKSIA 21: MAA KUIN RAUTATIEASEMA

Puola meni ja hävisi viimeisen ottelunsa Kroatialla lukemin 0-1. Kroatian panos hämmästyttää, ja kun otetaan huomioon, että vastaan puolivälierissä tulee satuhahmoista koostuva Turkin joukkue, on kroaateilla erinomainen mahdollisuus pelata itsensä neljän parhaan joukkoon – kymmenen vuoden tauon jälkeen arvoturnauksessa. Puola sentään ei liiemmin intohimoja tässä turnauksessa esittänyt. Voimmekin lähettää puolalaiset kotimatkalle miettimällä tämänkertaisessa harhalaukauksessa puolalaisten mielenmaisemaa ja sen yhteyttä maan heikkoon menestykseen kuningasjalkapallossa.

Eräs tuttavani kävi taannoin Varsovassa ja palatessaan hän toi uutisia mukanaan: puolalaiset eivät kohdelleet häntä, kuten perusalkoholisoitunutta suomalaista hänen mielestään olisi kuulunut kohdella. Ystäväni koki tämän vihamielisyydeksi. Oma mielipiteeni asiaan kuitenkin on, että juuri noin ääliöturisteja tuleekin kohdella (itse asiassa turisteja kohtaan ollaan aivan liian ystävällisiä, potku vaan häiriköille arkaan paikkaan ja säkissä rajojen yli naapurivaltion alueelle), mutta jos puolalaisten käytöksestä tulisi etsiä jotain kansallista omaleimaisuutta, nousisi pinnalle ennen muuta katkeruus. Eikä mikään ihme. Puolalaiset ovat verraten vähän aikaan saaneet olla ulkomaailmalta rauhassa, eikä täten ihme, jos he eivät jaksa sietää kaiken maailman suomalaisjunttien kukkoilua heidän arvokiinteistöjensä läheisyydessä, sukupuolielin kourassa lorottamassa kulttuuriaarteiden päälle.

Tähän puolalaisten mielenmaisemaan johtanutta kehitystä voidaan lähteä seuraamaan vuodesta 1772 (aikaisemmiltakin vuosisadoilta löytyisi silti mielenkiintoista triviaa, kuten se, että Ruotsi ja Puola ovat hetkellisesti olleet 1500-luvun lopulla reaaliunionissa keskenään, syystä että niin Ruotsilla kuin Puolalla oli sama kuningas, Kustaa Vaasan pojanpoika, Suomen herttua Juhanan poika Sigismund) jolloin suoritettiin ns. Puolan ensimmäinen jako. Tällöin Puolan jakoivat keskenään Venäjän, Itävallan ja Preussin hallitsijat. Jako mahdollistui Puolan itävaltalaismielisen kuninkaan August III:n kuoltua ja Venäjän keisarinnan Katariina Suuren päätettyä ryhtyä koko Euroopan lutkaksi. Seuraava jako 1793 sai alkunsa Venäjän ja Itävallan liittouduttua Turkkia vastaan, jolloin Preussi alkoi tuntea olonsa turvattomaksi ja liittoutui Puolan kanssa, joka siis hetkellisesti oli saanut yhtenäisyytensä takaisin. Puolan kolmas jako toteutui 1795, jolloin Puolan omat reformistit nousivat aikaisempaa jakoa vastaan ja ärsyttivät täten suurvallat.

Tuttu kaava maailmanhistoriasta: suuret tulevat ja valloittavat pienempänsä. Puolan kohdella on silti muistettava se poikkeus, että valtio on aina ollut maantieteellisesti yksi Euroopan suurimmista, ja jos se ei olisi niin heikosti kartalle sijoittunut, olisi se varmasti itsekin pyrkinyt paljon varteenotettavammaksi valtioksi, kuin mihin se koskaan on kyennyt. Sen sijaan se kolmen jaon jälkeen joutui ottamaan vastaan Napoleonin armeijat matkalla Venäjälle, tämän jälkeen sopeutumaan Wienin järjestelmän luonteeseen, jossa se toimi suurvaltojen pelinappulana, kunnes ensimmäinen maailmansota jyräsi saksalaiset jälleen sen alueiden kautta itään ja takaisin. Pieni hengähdystauko maailmansotien välissä antoi maalle mahdollisuuden suunnitella omia Itä-Euroopan suurvaltakuvioitaan, joihin se hanakasti houkutteli avukseen myös suomalaisia (ns. reunavaltiopolitiikka 1920-1930-luvuilla.) Tämä oli silti turhaa työtä, kun Hitler tuli ja toisti Napoleonin ja Wilhelm II:n tempun. Toisen maailmansodan jälkeen venäläisetkään eivät tyytyneet pysyttelemään puolustamillaan alueillaan, vaan aloittivat kilpajuoksun Berliiniin ja – yllätys yllätys – jälleen Puolan alueiden läpi. Seurasi kylmä sota ja Varsovan liitto, jossa kirjaimellisesti osoitettiin, kuinka Neuvostoliiton talutusnuorassa Puola oli.

Kaiken tämän jälkeen Puola on silti onnistunut säilyttämään itsenäisyytensä ja kansallistunteensa. Puola oli ensimmäinen maa, joka tietoisesti ilmoitti hylkäävänsä satelliittimaan statuksen 1980-luvun lopulla ja aloitti Euroopan historiassa uuden aikakauden. Jos nyt oletetaan, että maailma on muuttunut sen verran, että tällä kertaa Puola saa pysytellä rauhassa hieman pidempään kuin kaksikymmentä vuotta, saattaa olla hyvinkin niin, että se onnistuu kääntämään uhmakkaan ja katkeruudensävyisen nationalisminsa vahvaksi itsetietoisuudeksi. Tällöin voidaankin ajatella, että maasta on muodostumassa yksi eurooppalaisen jalkapalloilun uusista jättiläisistä.

B-lohkosta jatkoon pääsivät Kroatia ja Saksa. Turnauksen jättävät Puola ja Itävalta.

HARHALAUKAUKSIA 20: VOITTAMATON ITÄVALTA

Ei Saksasta jaksa oikein liikoja kirjoittaa. Puuduttavalla tavalla se onnistui Itävallan voittamaan, ei millään räkämaalilla (itse asiassa Ballackin kuti oli komein vapari muutamaan vuoteen) mutta edelleen junnaavalla ja hengettömällä otteella. Saksa on futismaana vähän samaa kastia kuin Ruotsi jääkiekossa – parhaimmillaan paineen alla ja tappioasemassa. Sen tähden onkin hyvä, että puolivälierissä maata vastaan tulee Portugali, joka Itävallasta poiketen kykenee lahjakkaasti tekemään maaleja. Siitä ottelusta tulee katsomisen arvoinen, ja olisiko näin, että juhannusaatosta on lohkaistava muutama tunti mokoman seuraamiseen. Mahdollisesti, sillä vielä niitä kokkoja poltellaan, mutta näitä kisoja tahkotaan vain kerran neljässä vuodessa (huomattavan tärkeä syy, kuten huomaatte, vielä kun ystävät ymmärtäisivät, paskat niistä, minä poika se katson palloa.)

Mutta keskitytään vielä hetkiseksi Itävaltaan, joka maalasi kisojen ainoan maalinsa rankkarista Puolaa vastaan. Eilen tuli haukuttua toinen isäntämaa Sveitsi, mutta tänään olen sen verran paremmalla tuulella, että haukkumisen sijaan ajattelin pyöritellä mielessäni hypoteesia Itävallan joukkueesta, jos maan valtiollinen historia olisi ollut erilainen. Tänään puhutaan Itävalta-Unkarin keisarikunnan jalkapallojoukkueesta, jota koskaan ei ole ollut olemassa, mutta joka olisi futismaana jättänyt monet suurvallat kaluamaan nappulakenkiään tappioiden päätteeksi.

Itävalta-Unkarin keisarikunnan historiaa kirjoitettiin vuosina 1867-1918. Valtakunnalla oli mahdollisuus myös liittyä 1870-luvun alussa kokoon kyhättyyn Saksan keisarikuntaan, mutta se päätti jättäytyä omaksi kokonaisuudekseen. Keisari hallitsi valtakuntaansa Itävallan keisarina ja Unkarin kuninkaana. Näiden kansallisuuksien lisäksi aluekokonaisuus piti sisällään seuraavia kansallisuuksia: tshekkejä, puolalaisia, ruteeneja, kroaatteja, sloveeneja, slovakkeja, serbejä ja italialaisia. Kun tarkastelee luetteloa, alkavat herätyskellot soida menestyneiden jalkapallomaiden kuvien välähdellessä silmien edessä (kaikkien muiden kohdalla, paitsi slovakkien, jotka ovat jalkapallossa paskoja ja ruteenien joista en koskaan ole kuullut.) Vaan miettikää toki itsekin: ensinnä itävallan saksalaisten (eli itävaltalaisten) kytkökset ja 1950-luvulta jalkapalloilussaan erinomaisesti menestyneeseen Saksaan. Toiseksi yksi jalkapallohistorian suurimmista jalkapallomenestyksistä, eli Unkarin loistava dream team 1950-luvulta, joka piti sisällään mm. nimet Flórián Albert, János Farkas, Gyula Rákosi, Zoltán Varga ja János Göröcs. Kuka voisi myöskään unohtaa Kroatian nousevan futismahdin aina 1990-luvulta alkaen – maan, joka on osoittanut arvonsa voittamalla tähän asti kaikki ottelunsa tässäkin turnauksessa. Päälle vielä ripaus serbien pallonkäsittelytaitoa ja italialaisten temperamenttia – siitä olisi syntynyt jalkapallojoukkue, joka olisi ollut voittamaton.

Joku ilonpilaaja saattaa nyt alkaa heristämään sormeaan ja muistuttamaan, että olisihan Isolla-Britannialla yhä vieläkin mahdollisuus yhdistää eri kansallisuutensa ja luoda niistä toimiva kokonaisuus. Toden totta, yhdistämällä Englanti, Wales, Skotlanti ja Pohjois-Irlanti (ja riistettäisiin vielä Irlannista parhaat pelaajat päältä), saataisiin myös melkoinen Yhdistyneiden kuningaskuntien riemuvoitto. Mutta, jatkaa tämä samainen ilonpilaaja (tai kenties hänen ilonpilaajatoverinsa, sillä aikaisemmalle tuttavallemme tuli kiire pilaamaan jonkun toisen iloja), tuollaista joukkuetta ei koskaan pääsisi syntymään, sillä urheilu on nimenomaan tarkoitettu kansallisuuksia varten, nationalismin vuodattamista silmälläpitäen, jotta suuret tunteet olisi mahdollista purkaa rauhanomaisesti pelikentillä. Urheilultahan katoaisi sen kantava voima (jos hyötyliikunnallisia näkökohtia ei oteta huomioon), jos maita alettaisiin kasata yhteen, jotta paras mahdollinen joukkue saataisiin kootuksi. Tämä tarkoitus on siksi jätetty seuratasolle.

No rakas ilonpilaajani, olette täydellisen oikeassa. Mutta tarkoitukseni ei olekaan esittää, että tällä kyseisellä hetkellä vuonna 2008 alettaisiin sulloa kasaan jo lähes vuosisadan kuolleena levännyttä keisarikunnan joukkuetta, jotta Puolan kisoihin saataisiin vedenpitävä ennakkosuosikki. Tarkoitukseni oli ainoastaan esittää hypoteesi. Sillä jos historia oli kulkenut toisin, ei kukaan epäilisi keisarikunnan nationalisuutta, sitäkin on nimittäin esiintynyt ja paljon enemmän ylitsepursuavammin kuin mihin nykyiset kaljamahaiset öykkärit katsomossa kykenevät. Mutta voihan myös olla niin, että jos historia olisi kulkenut toisin, myös suuret jalkapallomaat eivät koskaan olisi saavuttaneet suuruuttaan ja hypoteesini olisi tällöin jo valmiiksi tuhottu kuolemaan. Mutta jos nyt kuvitellaan (uskokaa jo, että haluan vain kuvitella), että kaikki olisi mennyt toivomallani tavalla, niin huh huh: Pele olisi jäänyt pyyhkimään brasilialaisia kyyneleitään, kun voittamaton Itävallan joukkue olisi tullut ja elänyt jokaisen jalkapallojoukkueen unelmaa.

LUKU 8: RAKKAUTTA ILMASSA

Järkytyksekseni olen joutunut huomaamaan, että työllä ja verensekaisella hiellä kehittelemäni tarina ei ole saavuttanut sitä valtakunnallista huomiota, joka sille eittämättä kuuluisi. Mikä on? Ettekö ymmärrä hyvän päälle vai onko muuta hommaa? Ja mitä hommaa? Tärkeämpää kuin lukea laatutekstiä Turun yöelämästä? Älkää viitsikö. Kyllä minä teidät tunnen. Räävittömyyttä te kaipaatte, seksiä ja likaisia puheita. Vanteeksi vain mutta en ennenkään ole tottunut myymään itseäni niin halvalla, eikä myöskään tämä kerta tee poikkeusta. Sivistyisitte, katsokaa taidetta ja eurooppalaisia elokuvia, keskustelkaa keskenänne, kysykää elämänkumppaneiltanne miten he voivat ja jättäkää kaikki räävittömyys poikain iltoihin, jolloin kun lekasta on enää alle puolet jäljellä, tunteet voi vapautunein mielin nostaa pintaan. En aio kartuttaa teidän likaista maailmaanne yhtään enempää, kuin mitä se jo valmiiksi on. En suostu siihen. Tämä tältä erää, kiitos.

Tarkemmin harkittuani päätin sittenkin tehdä poikkeuksen, sillä tehän lopulta palkkani maksatte (jos ette muuten niin kustantamalla veroillanne ilmaisen opiskeluni, joka mahdollistaa kesän joutoajan, jolloin viini virtaa ja näppäimistö soi, eläkää sen kanssa sitten.) Jos haluatte paljasta pintaa ja yössä kiitäviä nautinnon huutoja, en voi luvata, että kykenisin tuomaan niitä haluamallanne tavoin julki. Mutta lupaan yrittää sinne päin. Tänään voisimme keskustella työpaikkaromantiikasta. Kaunista, eikö?

Jotkut työnantajathan eivät katso kovin hyvällä sitä, että heidän palveluksessaan työskentelevät kaksi yksinäistä löytävät toisensa. Työnantajia on helppo ymmärtää, jos työntekijät työskentelevät palveluammateissa. Sillä alkuunhan koittaa aina se ensirakastumisen hulluus ja huuma. Lapsenomaiset rakastavaiset eivät osaa (iästä riippumatta) pitää kouriaan toisistaan erossa ja työntävät häpeämättömästi kieltään toistensa kurkkuihin asiakkaan odottaessa palvelua. Jos oikein hyvin tai huonosti käy, ajautuvat nämä kyyhkyläisemme harrastamaan sukupuoliyhdyntää työpaikkansa saniteettitiloihin, jonka seurauksena he väsähtävät niin perinpohjaisesti, ettei työnteosta tahdo sen jälkeen tulla enää mitään. Onnellisen rakkaustarinan seuraaminen saattaa monella yksinäiselle kollegalle olla liian kova paikka. Tämä taas lisää masturbaatiota ja itsemurhalukuja. Ja mitä tapahtuu sen jälkeen kun raskas arki painaa yli kuolemaan tuomitun amoren? Tuolloin lapsenomainen rakkaustarina muuttuu lapsenomaiseksi kaksinkamppailuksi, josta ei kukaan lähikilometrien säteellä majaileva jää osattomaksi. Ja tätä seuraa taas sovintoseksi työpaikan saniteettitiloissa, kunnes uusi taistelu on valmis alkamaan. Masturbaatio- ja itsemurhaluvut pysyvät vakioina.

Edellä mainittuja ongelmia ei silti pääse esiintymään ritarin ammatissa, sillä vaikka ammattia väen väkisin halutaan kutsua palvelualaksi, on se siitä todellisuudessa hyvin kaukana. Annetuilla kriteereillä lähes jokainen palkansaaja harjoittaisi jonkinlaista palvelua, ja niinhän asia taidetaan ajatellakin. Mutta ei nyt puututa tähän, sillä seksistähän tässä piti puhua. No ajatellaan, että kaksi ritaria löytäisi toisensa öisen tähtitaivaan alla (parimme voi olla homo- lesbo- tai heteropari, sillä lain mukaan en enää voi tehdä eroa heidän välilleen.) Siinä he sitten tutustuisivat ja rakastuisivat, viikot kiirisivät ja ensi suudelma vaihdettaisiin jättöpaikan kulmalla odoteltaessa myöhässä olevia Helsingin sanomia. Miehen käsi ajautuisi huomiota herättämättömästi toisen olkapäälle ja hellä kosketus niskan seutuville kertoisi, että lehdet saisivat olla useamminkin myöhässä.

No eihän tässä mitään, antaa ihmisten pussailla, kunhan muiskutus ei äidy loiskeeksi asti. Mutta jos monilla muilla työntekijöillä on käytössään erinäisiä saniteettitiloja eläimellisten viettien tukahduttamista varten, ovat ritarit jääneet näistä etuoikeuksista täysin paitsi. Minne ritarit kellistäisivät toisensa, kun tarve niin vaatii? Vaihtoehtoja on tietysti olemassa mutta jokainen niistä vaatii tarkkaa harkintaa. Ensinnäkin on mahdollista tunkeutua talojen kellareihin tai ullakoille, joissa öiseen aikaan on hyvin hiljaista. Tällöin tulee tietysti varoa, ettei suorituksesta aiheutuva ääni nouse liian voimakkaaksi. Rappukäytäviä kannattaa välttää, sillä koskaan ei tiedä, jos asukas saapuu ja pyytää päästä mukaan. Voi arvata, että tilanne olisi kiusallinen. Jos ritari tekee työtään autolla, voi hän aina houkutella saaliinsa kyytiin ja toimittaa tarpeet jonkin rauhallisen kentän laitamilla. Tällöin silti puhdistautuminen saattaa olla hankalaa, mutta ainahan voi käyttää juomapullossa olevaa raikasta vettä. Jättöpaikalla naiskentelu on se vihoviimeinen teko, mutta kaiken kokeneille pervertikoille sekin saattaa tuoda uutta maustetta elämään. Aivan paljaan taivaan alla ei silti kannata lähteä leikkejä leikkimään, mutta sulloutuminen jättölaatikoihin mahdollistaa suojan ihmiskatseilta - lähellä mutta niin kaukana.

Tämän tekstin tarkoituksena ei ole ollut yllyttää ketään vasten omaa tahtoaan antautumaan mielipuolisille ajatuksille – ei vaikka palveluesimies karauttaisi keltaisella ratsullaan paikalla ja tarjoaisi hetken huumasta muutaman minuutin lisää piirien jakoaikaan. Siinä vaiheessa suosittelen nakkaamaan moista ehdottelijaa lehtinipulla niskaan ja tekemään kantelun. En tosin ole kuullut, että tällaista olisi vielä kenellekään sattunut, mutta kerta se on ensimmäinenkin. Hui, nyt alkoi pelottamaan itseänikin. Taidanpa huomenna mennä työmaalle hieman tavallista myöhemmin, niin vältyn seksielämäänsä virikkeitä haikailevilta palveluesimiehiltä, naisilta kissoineen ja kaikilta muiltakin jotka eivät osaa elää elämäänsä kuten televisiomainoksissa opetetaan.

Kello on 19.13 kun kirjoitan tätä. Yöksi on luvattu sadetta. Satakoon.