Rappuja on kuulkaa ihmiset sen maailman monen sorttista laatua. Ei riitä ritareiden arkipäiväisissä keskusteluissa, että mainitsee ohimennen käyneensä rapussa – tarvitaan yksityiskohtia, täydennyksiä, tietoa muiden punnittavaksi. Tänään voisimme vetää pintaraapaisun muutamiin erilaisiin rappumalleihin, ihan vain näin kuriositeettina, sillä yö oli lämmin, rauhallinen ja totuttuun tapaansa ei jättänyt liiemmin suurta draamaa jälkipolville kerrottavaksi.
Heti ensi alkuun on vedettävä suuri viiva kahden eri rapputyypin väliin: niiden, joissa on hissi ja niiden, joissa sitä ei ole. Ensimmäisiä kutsutaan ihan vain rapuiksi, jälkimmäisiä juoksurapuiksi. Juoksurappujen johdatteleva nimi ei silti viittaa siihen, että kenenkään tulisi niitä juosta, mutta tokihan urakkapalkalla toimiva niin saattaa tehdä (kuulun itse tähän ryhmään, sillä toivon samalla kohottavani hieman kuntoa, jotta taas talven yli saatan rauhassa harjoittaa yhtä niistä kuolemansynneistä.) Juoksuraput ovat eittämättä monien ritareiden painajaisia, varsinkin jos niihin tilattava lehtimäärä koettelee kantokykyä. Kantakaupungin juoksuraput rajoittuvat tavallisesti vanhimpiin taloihin, joihin hissiä ei osakkeenomistajien kokouksien kiihkeimpienkään sanasotien jälkeen ole saatu hankittua. Hanakimmat vastustajat löytyvät useimmiten talon vanhimmista asukkaista, jotka tavallisimmin asuvan ensimmäisessä kerroksessa, eivätkä täten hissiä tarvitse, tai ovat muuten vaan ottaneet elämäntehtäväkseen vastustaa kaikkea uutta ihan vain vastustamisen halusta. Harvoin silti näkee yli nelikerroksisia juoksurappuja – ja jos näkee, niin sittenhän näkee, minkäs niille mahtaa. Juokse, poika, juokse.
No sitten nämä loput raput, nämä hissilliset ihanuudet. Jos tarkastellaan ihan vain hissejä, niin voi jumalan nimeen minkälaisia niitäkin löytää. Vanhojen talojen vanhat hissit ovat yleensä pahimpia surmanloukkoja. Hyvä kun niihin edes yksi normaalivartaloinen mieshenkilö mahtuu. Mutta toisaalta niissä on se hyvä puoli, että ne nousevat korkeuksiin arvatenkin kolme kertaa nopeammin kuin uusimpien talojen. Kuuluu vain kunnon tömähdys ja sitten mennään. Sisään meno ja ulospääsy on niissä usein suuren työn takana: ensin pitää vetää ovi auki ja sen jälkeen vielä tempaista käsittämätön turvaritilä pois edestä. Uusissa hisseissä ovet aukeavat miellyttävästi, ja varsin hyvänä etuna niissä myös on, että ne joissain tapauksissa palaavat automaattisesti alas ensimmäiseen kerrokseen. Mutta hyvää päivää sitä hitautta. Kun vain voisikin jakaa lehdet ja sillä hyvä, mutta välillä tuntuu, että puolet ajasta kuluu joko alhaalla hissiä odotellessa tai hississä sisällä maleksien.
Toki rapuissa on silti muutakin kuin hissit. Erilaisista postiluukuista on tullutkin jo kirjoitettua, joten sivuutetaan ne. Valaistus nousee öiseen aikaan hyvin merkittävään rooliin. On rappuja, joista valot sammuvat puolen minuutin kuluttua, eli ritarin kannalta ei hyvä. Sitten on valoja, jotka tuntuvat palavan vähintään kaksikymmentä minuuttia (karrikoiden), joka tietysti helpottaa ritarin työtä, mutta saa energiakriisin aikana epämiellyttävän olon aikaan. Portaat poikkeavat myös paljon toisistaan. Vanhojen rappujen avaruus mahdollistaa miellyttävän leveiden portaiden kautta tyydyttävän askelluksen, uudet talot ovat taas niin ”tunkkaisiksi rakennettu” (erästä sketsiä lainatakseni), että niiden korkeat portaat aiheuttavat monesti hengenvaaran.
Ei tule unohtaa myöskään rappujen ovia. Kehittyneimmät taloyhtiöt ovat hankkineet numerokoodisarjan ovien avaukseen, taantuneempien käyttäessä yhä avainta. Numerokoodeissa on silti se huono puoli, että joskus niitä mennään vaihtamaan ilmoittamatta ritaritoimikunnalla, ja kun avaintakaan ei ole, niin siinä ritari löytää itsensä kadulta kahdenkymmenen painotuotteen kanssa, ja turhautuneena viskaa ne lopulta nurmikolle, josta asukkaat saavat ne sateisen yön jälkeen käydä noukkimassa. Noukkimassa ja ihmettelemässä. Ihmettelemässä ja valittamassa. Valittamassa ja valittamassa.
Aika rientää ja aamu on jo täällä. Kello on 5.31, kun kirjoitan tätä. Huominen vielä ja sitten hetkeksi lepäämään.
