LUKU 5: VALOISA YÖ

En ole koskaan harjoittanut ritarin tehtävää muulloin kuin kesäisin. En tiedä millaista on, kun aurinko ei alakaan nousta heti kun hetkellisesti on ehtinyt tottua pimeyteen. En osaa kuvitella sitä tunnetta, kun ainoan hetken jolloin valo edes yrittää kajastaa talviselta taivaalta, ritari makaa ritarillisessa vuoteessaan (viiden sentin patja ja littana tyyny, peitto oljista kääritty ja Turun sanomilla verhottu) ja uneksii seuraavasta yöstä. Näkee unia maanantaista, jolloin on ohuimmat lehdet (vaikka toiset kyllä väittävät, että se päivä olisi tiistai, riippuu kai päivästä, riippuu kai tarkastelijasta) ja pikkulehdet loistavat poissaolollaan. Tai sitten he uneksivat muusta kuin lehdenjaosta. Ei sentään, kunnon ritari elää työlleen vuorokauden ympäri. Häpeällinen on se, joka näin ei toimi ja hänet surmattakoon jakolaatikoiden tuntumassa ritarillisin seremonioin: lehtinipulla heilauttaen taju pois ja nippuleikkurilla kurkku auki. Olemme sodassa toverit, ihmisten tulee saada lehtensä kuuteen mennessä, se on monelle päivän ja koko elämän tärkein hetki! Viemme sen heille sänkyyn asti, ojennamme sen polvistuen asiakkaan viereen, suutelemme hänen jalkansa puhtaiksi, lupaamme hänelle tulla heti seuraavana aamuna uudestaan, emmekä koskaan, emme koskaan petä lupaustamme.

Huomasin juuri, että kertoessani, etten ole koskaan jakanut kuin kesäisin, menin valehtelemaan. Tein tämän tietoisesti, koska halusin testata kuinka hyvin olette kiinnittäneet huomiota siihen, mitä kerroin johdantoluvuissa. Koettelen teitä lukijani, pistän teidät miettimään, koska ainoastaan miettimisen kautta ihminen voi ymmärtää, ymmärtämisen kautta elää. Lukekaa, kuunnelkaa, jättäkää muut aistit eläimille ja lapsille. En tarkoita, että oppimalla meistä koskaan tulisi viisaita, kaukana siitä. Tyhmiä meistä tulee, tyhmempiä kuin niistä, jotka osaavat tuntea ja kokea jotain aitoa. Lukemalla toisten keksimää tarinaa, toisten luomaa maailmaa, me koemme toisen elämää. Toki saamme nauttia siitä ja niin meidän kuuluukin tehdä, mutta emme saa huijata itseämme, että kokisimme mitään omaa. Viisas on se, joka tietää kuinka vähän todella tietää, tietämätön kerskailee tiedoillaan. Miksi siis kehotan lukemaan? Koska parhaimmillaan se saattaa kuitenkin olla niin vitun antoisaa.

Huomaan eksyneeni otsikosta. Toivon että sallitte sen minulle tänään. Yö ei ollut kovin raskas, vaikka olikin lauantai. Kenties juuri tästä keveydestä johtuen (jos sitä nyt koskaan keveydeksi voi sanoa) yllätin itseni paikka paikoin haaveilemasta. Se on hyvä asia, sillä uskon ettei läpeensä katkeroitunut mieli kykene edes haaveilemaan mistään paremmasta, sillä hänellä kaikki aika menee uusien epäonnistumisien odottamiseen. Se mistä haaveilin, jääköön toistaiseksi omaksi tiedokseni. Ehkä paljastan sen tulevilla kerroilla. Tänään on lauantai. Taidan mennä hetkeksi lepäämään ja keksiä sitten elämänkumppanini kanssa jotain molempia tyydyttävää. Olen viime aikoina saanut kuulla, että yhden neljäsosan vuorokaudesta nukun, toisen olen töissä, kolmannen katson jalkapalloa ja neljännen kirjoitan. Pahus, taitaa olla oikeassa. Mutta minkäpä läpeensä maaninen tapaus itselleen mahtaa, mutta yritetään nyt kuitenkin. Kello on 5.27 kun kirjoitan tätä. Ulkona on tyyni ilma, ja luulen että jos en olisi näinkin uupunut, menisin ulos selälleni nurmikolle ja katsoisin hetken aikaa, kun pilvet taas kerran karkaavat kauas pois.

Ps. viimeisen piirin viidennen talon portailla istui kaksi nuorukaista syömässä paikallisen hampurilaiskeisarin tuotteita. Toinen tarjosi minulle yhtä ranskanperunoistaan, en ottanut sitä vastaan. Mahtoikohan loukkaantua? Toivon mukaan ei. Jos törmäätte häneen, esittäkää pahoittelut puolestani. Kertokaa, että ensi kerralla voimme jakaa yhdessä kokonaisen megaburgerin.

HARHALAUKAUKSIA 15: PADOT MURTUVAT

Ei ole Ranska entisensä, se joka sai allekirjoittaneen ostamaan suuren Zizoun pelipaidan ja lähtemään paikalliselle hiekkakentälle harjoittelemaan samanlaista kierrettä, jonka kaiken voittanut algerialainen esitti vuoden 2000 EM-kisojen välierissä. Se oli aikaa se, se oli jalkapalloa se, se oli Ranska joka ansaitsi mestaruutensa. Haikeana sitä muistelee aikaa, jolloin urheilu vielä innosti liikkumaan. Olisi se vielä tänäkin päivänä huomattavasti hyödyllisempää, kuin loruilla otteluista blogeihin soopaa vailla vähäisintäkään totuuspohjaa tai edes hyvää makua. No, turha kai olla liian ankara itselleen, mutta pieni ruoskinta pistää veret kiertämään. Kaiken kaikkiaan tämä Hollannin 4-1 voitto näyttää vaikuttavan siten, että olen menettämässä veikkauksestani toisen loppuottelijan.

Aurinkokuningas Ludvig XIV oli aikanaan kova poika sotimaan. Milloin mies ei haahuillut Versailles’n käytävillä hovineitoja saalistamassa, saalisti hän sotakentillä naapurimaidensa alueita. Kerrotaan että sotahullu kuningas olisi viettänyt 54 hallitsijavuodestaan yli 30 vuotta sotakentillä. Tarpeensa kullakin. Ja olipa Ludvig myös varsin menestyksekäs miekankalistelussaan. Komeilla voitoilla hän lisäsi Ranskan alueeseen mm. Artois’n, Alsacen ja Franche-Comten alueet. Kaikki näistä kolmesta sijaitsivat Ranskan länsipuolella ja olivat pois Hollannilta ja Espanjan Alankomailta (myöhemmältä Belgialta.) Ludvigin tavoitteena ei ollut enempää tai vähempää kuin Euroopan herruus (sen aikaisen maailmankäsityksen mukaan Euroopan herruus tarkoitti maailmanherruutta) ja tämän aseman hän lähestulkoon myös saavutti.

Mutta niin valtavaksi ja voimakkaaksi kuin Ranska Ludvigin aikana paisuikin, aiheutti Hollanti maalle aina suuria vaikeuksia. Ranskalaisten hyökätessä hollantilaisilla oli nerokas puolustautumiskeino, jota nykyisen ilmastonmuutoksen aikakaudella varmasti kauhisteltaisiin. Eli kun Ranskan armeija läheni Hollannin rajaa, antoi Hollannin armeijan ylipäällikkö käskyn upottaa suuren osan maan alueista veden alle murtamalla rannikolla sijaitsevat padot. Vesi vyöryi laakeille alueille ja ranskalaisten eteneminen pysähtyi. Ludvig ei koskaan päässyt juhlimaan Amsterdamiin saakka ja Hollanti kykeni kasvattamaan maankuulua kauppalaivastoaan puolustusvoittojensa siivittäminä.

Huolimatta edellisestä kertomuksesta Hollanti ei jalkapallokentillä ole tullut kuuluisaksi puolustusvoittoisesta pelitavastaan. Sen sijaan kaikki muistavat vuoden 1988 ja Marco van Bastenin sekä Ruud Gullitin komeat osumat EM-loppuottelussa. Voidaankin siis ajatella, että historiasta periytyvä puolustusvoittoinen taktiikka on tullut tiensä päähän, ja kun Aurinkokuningaskaan ei ole ollut enää muutamaan sataan vuoteen maan vaivoina, on Hollanti uskaltanut aloittaa hyökkäykset myös vihollisen selustaan. Ja millä tyylillä! Ja ainahan jos huonosti käy, maa voi vaihtaa takaisin perinteiseen puolustukseen, avata padot ja laskea vedet omalle kenttäpuolelleen, niin ettei vastustaja kykene… tai, no ehkei kuitenkaan, tarkemmin ajateltuna tämä vaihtoehto saattaisi olla mahdottomuus (täytyy vilkaista sääntökirjoja.)

Hollannin peli antaa hyvää uskoa myös Suomen kaltaiselle ikuiselle epäonnistujalle, niin että kenties sekin vielä joskus onnistuu – ja silloin rytisee. Tämä vaatii silti koko Suomen kansalta irrottautumista ikuisesta tuijottamisesta puolustusvoittoiseen historiaan. Kyllä, talvisodan ihme, Tali-Ihantala, mitä vielä riittäähän näitä, mutta lisääkö niiden ainainen vatvominen maaleja tärkeissä karsintapeleissä? Suomen jalkapallomaajoukkueen tulisi viimeistään nyt karaistua, tehdä ekskursio Hollantiin ja pyytää apua. Sen jälkeen paluu Suomeen ja kirjaroviolle kaikki se mitä on kirjoitettu vuosista 1939-1952. Vasta tämän jälkeen voimme kenties kahden vuoden päästä seurata kuinka Suomi Kapkaupungissa kamppailee aina niin ystävällisten korealaisten ja bolivialaisten kanssa, ja kolmas tasavalta on tätä kautta saavuttava vihdoin täyttymyksensä.

HARHALAUKAUKSIA 14: IDIOOTTI VOITTAA VAIN TUURILLA

Tuli jo ennustettuakin, että Italia ei näissä karkeloissa tule pitkälle pääsemään. Tämänpäiväinen tulos Romanian roomalaisia (kts. harhalaukauksia 6) vastaan käytännössä löi tämän näkemyksen lukkoon. Siinä missä aiemmin etsittiin syitä Italian heikkouteen maan katolisesta luonteesta, tämänkertainen osio painottaa hallinnollista historiaa ja sen tuomia ongelmia Italian nykyjalkapalloilulle. Romaniasta ei tätä kirjoitettaessa oikein tule mitään merkille pantavaa mieleen, joten voimme palata heihin mahdollisesti vielä lohkovaiheen viimeisellä kierroksella tiistaina (en lupaa mitään.)

Italiahan on vanha maa, hyvä jumala miten vanha se onkaan, niin vanha että Aboa vetuksen kaltaisen skandinaavisesti merkittävän kulttuurikohteen tulisi haudata itsensä jälleen maan sisään pelkästä pelonsekaisesta kunnioituksesta vaikkapa vain da Vincin ja Michelangelon Firenzeä kohtaan. Mutta pitäköön nyt silti ovensa auki, sillä liika kunnioitus johtaa nöyristelyyn, ja mitä italialaisiin tulee ihmisinä, heidän edessään ei ole mitään syytä laskeutua polvilleen. Päinvastoin, kun seuraa noita skoottereilla kohti kaaosta kiitävien, Ave Mariaa naama sinisinä haukkovien, ikuisilla pizzapiiraillaan prassailevien limalettien elämää, tulee joskus ajatelleeksi, että olisi ehkä parempi jos heitä ei olisi… ainakaan muualla kuin Italian valtion rajojen sisällä. Ja tämän italialaiset ovat kenties itsekin ymmärtäneet, sillä tunnettuahan on, että maan jalkapalloilijat eivät mieluusti palloile muualla kuin kotimaansa seurajoukkueissa. Hyvä niin.

Tämä kaikki tuli kerrottua, jotta lukijalle avautuisi paremmat lähtökohdat tämänkertaisen aiheen käsittelyyn. Ja käsittely alkaa nyt. Italian ylevät juuret kytkeytyvät Rooman keisarikuntaan, jonka syntyvaiheesta käydään historianpistoriantutkijoiden keskuudessa yhä ja ikuisesti kivuliaan kuivaa kädenvääntöä. Ja koska emme halua olla kuivia tahi kivuliaita, jätämme nämä liiasta lukemisesta näkönsä ja elämänsä menettäneet herrat jatkamaan turhaa työtänsä, ja aloitamme oman tarkastelumme vuodesta 27 eaa. jolloin Octavianus Augustus painoi ensimmäisenä Rooman keisarin kaftaanin ylleen. Jos Roomalla tuohon aikaan olisi ollut jalkapallojoukkue, se olisi ollut ylivertainen. Varmasti myös pelillisistä syistä, mutta myös siitä, ettei kukaan Colosseumin pelossa olisi uskaltanut astua heitä vastaan. Karmea kohtalo urheilulle ja kansainväliselle Fair Play järjestelmälle, jota oletettavasti ei vielä tuolloin tunnettu.

No, Rooma hallitsi ja kukistui ja heidän valtikkansa Italian niemimaalla peri Pietarin jälkeläiset, eli paavit (kaiken muun paitsi Rooman kaupungin sydämessä sijaitsevan Forum Romanumin alueen, jonka perivät lehmät, vuohet ja muut sorkkaeläimet.) Paavit tuskin olisivat kyenneet kokoamaan kovinkaan hyvää jalkapallojoukkuetta, sillä he olisivat jättäneet valmentamisen Jumalan harteille, eikä Raamatussa tietääkseni ole kohtaa, jossa Jumala puhuisi jalkapallosta tai ylipäätänsä mitään urheilusta. Silti paavit hallitsivat pitkään, aina 1800-luvun puoliväliin saakka, jolloin valta vaihtui ja Italian tasavalta syntyi kuningas Viktor Emmanuel II:n johdolla. Se oli suurta aikaa, innostusta herättävää, silloin vittuiltiin jopa ranskalaisille ja kaikki tuntuivat olevan samaa mieltä kaikesta.

Tämä riemusaatto päättyi silti lyhyeen, tarkasti ottaen ensimmäisen maailmansodan surkeaan näytökseen ja kansainvälisen kommunistisen liikkeen ottaessa yhä enemmissä määrin hallintaansa maan työväenliikettä. Yksi mies, Benito Mussolini (itsekin entinen kommunisti) nousi kuitenkin melko pian 1920-luvulla kaiken muun yläpuolelle. Hulluhan Mussolini oli, mutta taitava näyttelijä ja siirsi innostuksensa myös jalkapallokentille. Italia hankki Mussolinin avustuksella kotikisat vuonna 1934 ja meni vielä voittamaan ne. Tämä riemuvoitto jäikin Abessinian ohella yhdeksi Benitona ainoista suurista saavutuksista.

Aika sotien jälkeen: epävarmuuden aikaa, siirtolaisuuden aikaa, jalkapalloilun jatkuvan suosion kasvun aikaa. Aika 1990-luvulta eteenpäin: Silvio Berlusconin aikaa. Jos Mussolini oli hulluudessaan taitava edes näyttelemisessä, Berlusconi ei idioottimaisuudessaan ole taitava yhtään missään. Ja koko Italian onnettomuudeksi tuo Mafian kätyri on tunkenut sormensa myös maan jalkapalloiluun ja omistanut jo pitkään klassikkoseura AC Milanin. Onkin suoranainen ihme, että vuoden 2006 maailmanmestari oli juuri Italia. En tiedä, mutta kertokaa jos olette viisaampia, onko Berlusconin ja FIFA:n kytkökset ajalta ennen vuotta 2006 tutkittu? Jos ei, kehottaisin tutkimaan, sillä jokin nyt haiskahtaa. Tai voihan aina olla, että pallo on pomppinut makarooneille vain niin onnekkaasti, että he ovat tämän avulla saavuttaneet hyvät tuloksensa. Sillä Berlusconin tapaisen idiootin alaisuudessa voi voittaa vain tuurilla.

HARHALAUKAUKSIA 13: SALAINEN ASE

Ja vaikka allekirjoittaneenkin tapainen ylempiä voimia omaava, yhteisön piirissä tunnettu ja hyväksytty, sukulaistensa keskuudessa arvostettu ja taidemaailman piirissä kadehdittu Uomo Universale suorittaisikin päivätyönsä vankalla rutiinilla ja varmuudella, saattaa jotkut ylevät voimat (nuo inhat tekeleet) joskus juonia tapahtumat maan päällä sellaisiksi, ettei niihin suurinkaan inhimillinen voima kykene vaikuttamaan. Vai miten muuten selittäisitte sen, että Itävalta, tuo hyppyrimäkien valtakunta (muistatte Goldbergerin Andyn ja Morgernsternin Thompan) onnistui maalaamaan eilisessä ottelussa Puolaa vastaan. No, pilkulta tosin, mutta maalaamaan kuitenkin. Ei sen puoleen, että Puolankaan odotusarvo olisi pilviä hivellyt. Mutta jotain merkillistä tapahtuu tällä hetkellä Euroopan kentillä.

Voi olla, (ja sana VOI tässä siitä syystä, että tällä kertaa en ole näkemyksestäni yhtä vakuuttunut kuin edellisillä kerroilla) että Itävalta käytti päivän otteluun yhtä historialliskulttuurillista salaista asettaan, kaivaen sen naftaliinista ensimmäistä kertaa yli 150 vuoteen. Salainen ase ei ole ase sanan varsinaisessa merkityksessä, kuten mm. miekka tahi tykki tahi nahkainen hansikas. Mutta vaikka siltä puuttuukin tämä ilmeinen väkivaltainen ponsi, onnistuu sillä parhaimmillaan lahjomaan virallisten valvojien huomion jonnekin muualla, niin että eilisen kaltaisia tilanteita tuuppimisilla höystettynä pääsee syntymään.

Salainen ase ei ole enempää tai vähempää kuin Sacherkakun salainen resepti, jota on varjeltu kilpailijoilta tarkkaan jo reseptin valmistumisvuodesta 1832. Kakun syntytarina on siitä mielenkiintoinen, että leipuri Franz Sacher kehitti sen Euroopan Napoleonin sotien jälkeiselle ehdottomalle ykkösmiehelle Klemens Wenzel von Metternichille, joka kierteli manteretta niin hektiseen tahtiin, että ei kunnolla ehtinyt nukkua, ei nauttia rakkauden hedelmistä eikä taatusti maistella häntä varten valmistettuja kakkuja. Siinä taas kerran nähdään, kuinka tärkeää rikkaiden ällötysten liiallinen helliminen on – sen kautta saattaa syntyä jotain, joka myöhemmin hyödyttää myös meitä köyhiä ällötyksiä. Way to go Franz!

Noh, kun tämä alkuperäinen kakku oli elänyt elämäänsä joitakin vuosia, Franzin poika Eduard (leipuri hänkin, luulisin) uskalsi kajota isänsä reseptiin ja ujutti sen sekaan yltiömakeaa aprikoosihilloa, jota kautta syntyi se Sacherkakku, jota me olemme tottuneet nauttimaan saapuessamme työpaikoiltamme viideltä aamuyöllä, painomustetta kasvoissa ja kainaloissa ja maan hengittäessä raskasta ilmaa. Pitkin 1900-lukua käytiin nimikiistaa eri torttuloiden välillä siitä, kenellä olisi oikeus käyttää Sacher-nimikettä oman tekeleensä edessä. Tämä oli silti kaikin puolin täysin arvotonta mekastusta, sillä missään vaiheessa ei ollut olemassa kuin yksi, ainoa ja alkuperäinen resepti – se salainen, jota varjeltiin miekoin ja kaulimin. Tuo salainen resepti, tuo wieniläisten ja itävaltalaisten salainen ase, jonka Franz Sacher oli painottanut kaivamaan esiin (oletettavasti) kun maa tarvitsisi kipeimmin lisävoimia.

Ja eilen niin tapahtui mutta ei kuitenkaan niin, että itävaltalaisten joukkue olisi väliajalla pistänyt torttua naamaansa (sillä Sacher itsessään ei tuo lisävoimia yhtään Mars- tai Snickers-patukkaa paremmin), vaan huomattavasti katalammin keinoin. Itävallan joukkuejohto kävi heti ensimmäisen puoliajan päättyessä vierailulla erotuomarien vaihtokopissa, naamioituneina UEFA:n kansainvälisiksi toimijoiksi, sillä kilpailevien joukkueiden edustajilla on ehdoton kielto vierailla tuossa pyhässä tilassa. Tuolla historiallisella hetkellä he myivät itävaltalaisten kansallisaarteen yhdestä maalista. Pääerotuomari Howard Webb otti ja kiitti, ja arvattavaa on, että seuraavina viikkoina ja kuukausina brittien saaret täyttää kuuluisa tuomari Webbin Sacherkakku, se aito ja alkuperäinen. Tähän kaikkeen laji nimeltä jalkapallo saa kansakunnat alistumaan, mutta hei, eiköhän se nyt ole sen arvoistakin jos kerran muusta ei puhuta kuin epäterveellisestä, kiloja ja rasvaläiskiä lisäävästä, alun perin ökyaateliselle tuotetusta paskanvärisestä möykystä.

Jos rupesi sokerihammasta kolottamaan, tässä epäviralliset ohjeet epäviralliseen Sacheriin:

1. Voitele huolellisesti n. 3 litran kakkuvuoka
2. Vatkaa valkuaiset vaahdoksi. Lisää ½dl sokeria ja vatkaa vielä hetki
3. Laita uuni lämpenemään 175° C asteeseen
4. Vatkaa keltuaiset ja 1 dl sokeria vaahdoksi
5. Sulata suklaa
6. Vatkaa rasva ja sokeri vaahdoksi. (Vatkainta ei tarvitse pestä, jos etenee tässä järjestyksessä)
7. Lisää hieman jäähtynyt suklaa rasva-sokerivaahtoon
8. Sekoita joukkoon keltuaisvaahto, keskenään sotketut kuivat aineet sihdaten ja viimeiseksi vakuaisvaahto.
9. Kada taikina vuokaan ja tasoita pinta.
10. Paista 175°C uunin alimmalla tasolla 60-70 minuuttia. Jos pinta ruskistuu liikaa, peitä se foliolla.
11. Anna kakun jäähtyä n. 5 minuuttia vuoassa, ja kumoa se.
12. Leikkaa jäähtynyt kakku kolmeen tai neljään osaa.
13. Sulata suklaa veden kanssa ja sekoita tasaiseksi.
14. Levitä kerrosten väliin ensin aprikoosimarmeladia ja sitten suklaata. Levitä ohut kerros marmeladia kakun reunoille ja pinnalle.
15. Sulata levy suklaata rasvan kera, lisää joukkoon kerma. Sekoita tasaiseksi.
16. Anna kuorrutuksen jäähtyä, Seoksen saetessa kaada se kakun pinnalle ja anna valua reunoille
17. Anna kakun maustua viileässä mielellään seuraavaan päivään asti.
18. Tarjoa huoneenlämpöisenä pehmeän, vaniljaisen kermavaahdon kera

Tämä ohje sovellettu Suuren leivontakirjan (tjsp.) ohjeesta.

Maidottoman kakun saa käyttämällä maidotonta tummaa suklaata, kasvimargariiniä ja jättämälla kerman pois kuorrutuksesta, tai korvaamalla lirauksella sen kookosmaitoa