EPILOGI: LIIKKUMATTOMAN LAMPUN AAMU

Se siitä.

Tietyt päivät elämässä jäävät mieleen. Muistan tarkasti sen, kun voitin ensimmäisen mitalini (joka jäi toiseksi viimeiseksi, paska porukka, heikko ilmapiiri) juniorijalkapalloilussa – se oli hopeinen. Enkä myöskään ikinä voisi unohtaa päivää, jolloin tapasin rakkaani, joka taas tapahtui hetkeä myöhemmin, kun olin päässyt ulos armeijasta - ikimuistoisia hetkiä molemmat. Samoin tämä, kuulaassa loppukesän aamussa vaeltava hetki, pitkän kesän taakseen painava – sen karkottava ja hävittävä. Tämänkin tulen muistamaan: hetken, jolloin sain jättää kaiken tämän paskan taakseni. Liikkumattoman lampun aamu.

Viimeinen näky, joka minut tavoitti ennen kuin onni ehti häivyttää kaiken näkyvistä, oli erään talon ylimmän kerroksen parvekkeelle ripustetut housut. Äkkiä katsottuna näytti kuin joku olisi hirttäytynyt. Hetkeäkään en silti miettinyt, että itse roikkuisin siellä. Viheltelinpähän vain – mietin kuinka hienoa on, kun koululaiset menevät jo kahden viikon päästä vankilaansa ja itse pääsen rapauttamaan ruumistani. Kuinka hienoa totisesti se onkaan.

Ei enempää.

Nyt annan rauhan itselleni ja teille – katson vielä kerran taakseni ja haihdun.

MIES: Anteeksi, tuota…

MINÄ: Niin?

MIES: Tehän olette se… se ritari, yön ritari.

MINÄ: Mitä? Batman vai?

MIES: Ei, ei… vaan se toinen. Teitte vallankumouksen.

MINÄ: Anteeksi, nyt en ymmärrä.

MIES: Ei kun ihan totta. Kerro jotain.

MINÄ: Mitä?

MIES: Mitä vaan… selitä taas jotain turhaa. Sitä oli niin turhaa lukea.

MINÄ: Taidat sekoittaa johonkin toiseen.

MIES: Älä viitti hei, heitä nyt jotain.

MINÄ: Ei mahda mitään. Tarttee lähtee.

MIES: Vitun jätkä. No mut ei siin mittään, hyvät jatkot.

MINÄ: Joo, ei siin mittään, samoin.

MIES: Joo, ei mittään…

MINÄ: Mittään.

MIES: Moro.

MINÄ: Mo.

LUKU 39: YKSI

Muistatteko?

ei sillä enää niin väliä

sanoillani, huudoillani

ajan peittäessä viimeisen pimeyden alleen

kerta kerralta

helpompaa olisi taistella

helpompaa riuhtoa ja lyödä

halkaista kuristavat voimat keskeltä kahtia

luovuttaa ylijäämä takaisin

en puhunut ihmisistä

he ovat liian keskeisiä

en maailmasta

se on liian ilmeinen

itsestäni vain

liian harvoin teemme sitä huolella

kiitos menneistä tuulista

sateelle ette ymmärrystäni saa

myrskyt voitte pitää omananne

kiitos yöttömistä öistä

aamulla herään

katson taakseni – mutta hetken vain

sen kai jokainen on päätöksilleen velkaa

HISTORIAN HARHA-ASKELEITA 17: EPILOGI

En aio heittää kolikkoa, arpajaisiin en luota. Haluaisin tutkia jokaista mutta koska ikä loppuu kesken (enkä todellisuudessa ole asiasta niin kiinnostunut) taidanpa jättää asiat muutamaksi vuodeksi hautumaan ja kenties oman työhuoneen saavutettuani, alan rääkkäämään kuivia kollegoitani valitsemillani aiheilla. Tosin jos joskus tuon työhuoneen onnistun saamaan, olen luultavasti itsekin kuiva kollega, eivätkä sanani tuolloin enää kanna kuin tyynenä teekuppiaan silittelevän emerituksen kuulolaitteen tuntumaan. Joten toivokaamme yhdessä, ettei minusta koskaan tule yhtään mitään! Tuossa kuitenkin vielä aiheet – tutkikaa te, jos elämänne haluatte johonkin tuhlata.

1. Keskisormi ja puolalainen prinsessa – pronssin leviäminen esihistoriallisessa Suomessa

2. Henrika, Larissa ja skitsofrenian näkyvyys keskiaikaisessa Suomessa

3. Juhanasta Ileen – nudistihippaa Turun sydämessä

4. Kustaa II Aadolf – sydämeltään paskan tuoksua rakastava hämäläinen talonpoika

5. Näin oli – kysy vaikka keneltä

6. Se se oli – Kippari Kalle Suomen valtiollisen olemuksen perustajana

7. Haukotusten pyhä marssi – kalevalainen väärinymmärretty kansankulttuuri

8. Kuka täällä haisee? Talonpoikaissääty valtiopäivillä

9. Jaakko Ilkka ja keltaliivinen tyttö – itsekkyyden pitkä historia

10. Perkele kun pistelee – sisällissodan tapaturmaiset sattumukset

11. Yhtenä iltana – Karja-olut ja Suomen suurvaltapolitiikka

12. Sata mahdollista tutkimusaihetta eli neljäkymmentäkolme mahdollista tutkimusaihetta

13. Sori, en voi auttaa – halvalla heivatut periaatteet

14. Korkki kiinni! Raittiusliikkeen mätä tarina

15. Vaikeita asioita – suurmieshistoria ylioppilaslautakunnan valjaissa

Ps. jottei koko homma menisi täysin hevosenleikiksi, niin suljettakoon tämä osasto katkelmalla Yrjö-Sakari Yrjö-Koskisen vuonna 1870 ilmestyneestä teoksesta Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa. Pyyhkiköön arvovaltaisuus pois omat kaikuni. Tämän pönötyksen myötä voimmekin siirtyä takaisin omaan elämäämme – tämäkin hetki on silmiäsi räpäytettyä jo historiaa.

Elämä, niin historiassa kuin luonnossakin, suosii ja vaatii moninaisuutta; on siis otaksuttava inhimillisellä kehityksellä sitä suurempi elin-voima, jota useammat kansa-henkilöt sitä edustavat. Mutta kysymys, mitkä ominaisuudet kansallisuudessa perustavat itsenäisen olemuksen oikeudet, jääpi kuitenkin nykyaian taistelu-kohdaksi. Tietysti virkeä kansallis-henki on ensimmäinen elämän-ehto; missä semmoinen löytyy, on kansallisuuden syrjäyttäminen sortoa ja sen hävittäminen murhan-yritystä; missä taas kansallishenki on hermoton, siinä kansallisuus itsestänsä kuolee tai asemansa kadottaa, olkoonpa väkiluku tai aineellinen voima mikä tahansa. Mutta jotain muutakin vaaditaan, ennen kuin luontoperäinen kansallisuus saavuttaa täysivaltaisuuden oikeudet historiassa. Kansahenkilö, suuri tai pieni, joka ei yhdy yleis-ihmisyyden työhön, joka ei ryhdy aian-hengen palvelukseen taikkapa asettuu inhimilliselle kehitykselle vastukseksi, se muserretaan armottomasti historian vaunu-pyörien alle: täytyy siis päättää, että kansalaisuuden toisena elämän-ehtona on taipumus ja kyky täyttämään yleisinhimillistä virkaa (no huh huh!) Vaan nämä ehdot otaksuttuamme, tulee meidän tosin myöntää, että pienempi kansallisuus helpommin voipi kadottaa luottamuksen omaan itsehensä ja historialliseen tehtäväänsä kuin suurempi, historian taistelussa jo kokenut kansakunta. Siinäpä siis pienten kansain suurin vaara, joka tietysti karttuu kansainvälisen oikeustilan epävakaisuuden kautta. Nykyaian suuri valtiollinen kysymys on oikeastaan sama kuin edellistenkin aikakausien, nimittäin saada oikeus perustetuksi. Mutta tällä kertaa se muodostuu nimen-omaiseksi kysymykseksi pienten kansain oikeudesta. Kuinka se eri tapauksissa tulee ratkaistavaksi, riippuu epäilemättä ainoastaan kunkin kansan kansallis-hengestä ja sivistyksen-ky’ystä. Mutta ylipäätänsä saatamme olla vakuuttuneina, että oikeustila pyrkii paranemaan heikkojen turvaksi ja kansainvälisen tasa-arvon hyväksi. Tämän luottamuksen voimme perustaa niihin molempiin aatteisiin, joiden vaikutus historiassa tähän asti on ollut mahtavin, - humaniteetiin, joka pyytää virittää ihmiskunnan kaikki voimat yhteistä työtä varten, ja kansallisuusaatteeseen, joka vaatii samalle työlle kansallisen itsenäisyyden muotoa.

LUKU 38: KAKSI

Hellittämätön aggression kiertely

nousu- ja laskuhumalan kohtalokas törmäys

väsyneen mielen kirkas kuutamo

päivän laskua tuskin huomaa

aamun kosteus selässä on pisara onnea

pistelevä viima vasten kasvoja opettaa

betonin harjalla ratsastaja kaipaa takaisin

kahden päästä avautuvat mielen liikkeet

osoittavat odotuksen rajallisuuden

hetken onnen pettävyyden

viimeistellyn valinnan uskonnon –

viimeisen?

Ps. mitä Turussa oikein tapahtuu? Auton varashälytin soi tauotta koko yön (kirjaimellisesti yhdestä viiteen ja jatkoi lähdettyäni) ilman että poliisi tai muu viranomainen yritti käydä tilannetta korjaamassa. Siis… helvetinmoinen meteli! Olivatko kaikki lähialueen asukkaat ryyppäämässä vai hakanneet toisensa hengiltä? Aivan vitun sama, nukkumaan mars!

HISTORIAN HARHA-ASKELEITA 16: VAIKEITA ASIOITA

Lehtori Salme Vehvilän ja yliopettaja Matti J. Castrenin laatima uusi Suomen historia on uusien oppiennätysten mukainen, ns. pitkin linjoin etenevä oppikirja, joka puhuttelee aikuismaisesti nykyistä jo hyvin aikuismaisesti ajattelevaa lukioluokkalaista. Suomen historia on lukion kirjaksi varsin laaja; tekijöiden tarkoituksena onkin ollut laatia oppikirja, joka samalla olisi luonteeltaan oppilaan omakohtaiseen tietojen syventämiseen tarkoitettu käsikirja. Yleiseurooppalaisiin yhteyksiin on kirjassa kiinnitetty runsaasti huomiota ja tämän pyrkimyksen tukena on huolella valittu kuvitus, joka suurelta osalta on uutta, oppikirjoissa ennen käyttämätöntä materiaalia. Opettajien toivomuksesta on lähimenneisyyden käsittelyssä lavennettu sellaisia kohtia, jotka erityisesti kiinnostavat tämän päivän teinejä. (1971)

En ole varma, miten lukiossa tällä hetkellä opetetaan ihmislajin menneisyyttä mutta vielä viisi vuotta takaperin meno oli pitkälti samankaltaista kuin yllä oleva ideologia antaa ymmärtää. Historiaa on vaikea muokata oppivelvollisuusprotokollaan siitä yksinkertaisesta syystä, että mahdollisuuksia sen käsittelyyn on rajattomasti. Sama koskee luonnollisesti esim. matematiikkaa tai kemiaa, mutta niiden tieteellinen leima ja lähes tilanteessa kuin tilanteessa käyttökelpoisiksi havaitut kaavat tekevät niistä varsin standardeja. Samaa kaavamaistamista on pyritty soveltamaan myös historiaan: itsestäänselvyytenä on otettu jo kansallisen historiankirjoituksen alusta alkaen, että ihmisten historia alkaa Mesopotamiasta, sieltä siirrytään Kreikkaan ja Roomaan, keskiajan historia on yhtä kuin katolisen kirkon historia – eli Euroopan historiaa, 1500-luvulta lähtien pysytellään edelleen Euroopassa ja samalla muistetaan jatkuvasti mainita maanosamme edistyksellisyys muihin maanosiin nähden. Uuden ajan alusta yleisen historian ohella alkaa kulkea oman maamme historia, ensin tiukasti Ruotsin valtakunnan kehitykseen sidottuna, kunnes 1800-luvun alusta ponnahtaa näkyville Suomi-niminen kansallisvaltio, jonka ainoa pyrkimys vuoteen 1917 saakka on saavuttaa itsenäisyys, jonka jälkeen noin vuoteen 1950 turvata se ja siitä eteenpäin rakentaa menestyvää pohjoismaista hyvinvointivaltiota.

Kirjoitin liikaakin, sillä kouluja käyneenä mikään tuosta ei ollut teille uutta. Sen sijaan tulisikin ihmetellä, miksi ainoassakaan lukiolaisille tarkoitetussa oppikirjassa ei ole kummeksuttu tätä vaihtoehdottomuutta. Oppilaille ollaan valmiita vuosikymmen toisensa perään syöttämään tietyt historialliset tapahtumat ja käänteet ”tärkeimpinä” ja niiden kustannuksella syömään tilaa pois ”vähäpätöisemmiltä.” En halua väittää, etteivätkö Suomen siirtyminen Ruotsin vallan alta Venäjän suuriruhtinaskunnaksi tai toinen maailmansota olisi merkittäviä historiallisia tapahtumia. Niistä tuleekin puhua, kirjoittaa ja opettaa mutta perinteinen tapa ei meidän elämässämme maailmassa enää vastaa tarkoitusta ja siihen olisi saatava muutos.

Peruskoulun kirjoittamaton sääntö on puhua kansainvälistymisen ymmärtämisen puolesta, mutta samalla siittää kansallishenkeä tuleville täyskasvuisille isänmaan raatajille. Historia äidinkielen ohella on oiva tapa muokata nuoret oppilaamme ajattelemaan asioista niin kuin opintolautakunta katsoo parhaaksi ja miten eduskunta hyväveli-järjestöjen ohjaamana taas heitä opastaa. Järjestelmään kuuluu ajatus ns. ”traditionaalisesta historiankirjoituksesta”, jota voitaisiin kuvata suurmiesten historiaksi tai sotahistoriaksi. Historiaa kirjoitetaan suurmiesten näkökulmasta tai ajatuksesta, että rauhanajat ovat vain välijaksoja matkalla aina kohti uutta sotaa – vaihtoehtoja ei ole olemassa. Lukion kirjoissa Suomen historian tarina alkaa Napoleonin sodista, joiden seurauksena Aleksanteri I miehitti Suomen – sota nr.1 säestettyinä suurmiehillä. Heti tämän perään siirrytään fennomaaneihin – maamme kenties mahtavimpiin suurmiehiin, ja odotetaan Krimin sotaa – sota nr.2. syttyväksi. Krimin sodasta sortokausiin esitellään taiteelliset suurmiehemme Gallen-Kallelasta Sibeliukseen ja isänmaallisissa tunnelmissa pyyhkäistään kansalaissota pois alta – sota nr.3. Itsenäisyyden ajan on opintolautakunta nähnyt helpoimmaksi hahmottaa presidenttien ja hallitusten kautta: enää ei historiassa edetä eteenpäin vuosittain tai tapahtumittain, vaan Kallion kauden, Fagerholmin hallituksen tai Kekkosen pääministerikausien siivittämänä. Hallituksien ja presidenttien riesaksi nousevat yksittäiset tapaukset Lapuan liikkeestä toiseen maailmansotaan – sota nr.4. Aikaa 1960-1980 ei tarvitse edes yrittää ajatella – riittää kun muistaa Kekkosen ja Neuvostoliiton niin kaikki ovat tyytyväisiä. Aikaan 1980-luvun jälkeen ei edelleenkään ole panostettu – sehän on niin lähellä, ettei sitä kannata edes lukiolaisille mainostaa kovin varteenotettavana ”historiana.”

Historianhan voi hahmottaa myös edellä mainitulla tavalla, ei siinä MITTÄÄN, mutta menneisyyden maailmojen rekonstruoimiseen olisi käytettävissä niin valtava määrä mahdollisuuksia, että vuosikymmenestä toiseen jatkuva asioiden yksinkertaistaminen alkaa tuntua mielikuvituksettomuuden ohella myös vuosi vuodelta enemmän väärältä. Sitten vielä sorrutaan siihen, että samalla kun puhutaan aikuismaisesti ajattelevasta lukiolaisesta, koekysymykset eivät koskaan laajene sen ulkopuolelle, että kuka, missä ja milloin? Ei kuulosta kovin kehittävältä. Pelottaa tietenkin ajatus, ettei tämän kehittävämpään ole tarkoituskaan päästä: kenties nuorista toivoistamme rakkaassa demokratiassamme onkin tarkoitus muokata köyhästi ajattelevia trivial pursuit-ihmisiä, jotka voivat julistaa olevansa historioitsijoita luettelemalla kaikki ensimmäisen maailmansodan juoksuhautojen nimet, samalla kun todellisia asioita miettivät ainoastaan akateemiset saivartelijat (joilla ei tunnu olevan halua vaikuttaa muuhun yhteiskuntaan) ja todellisista asioista päättävät byrokraatit, jotka eivät ole kiinnostuneita historiasta itsestään vaan kansalaisrauhan säilyttämisestä.

Vaikeita asioita, ystäväni, vaikeita asioita. Näissä puitteissa en ole valmis pistämään saman tien vallankumousta pystyyn (en enää.) Sen sijaan asiaan voisi perehtyä tarkemmin lukiolaisille tarkoitetussa oppikirjassa, joka ei maanisesti ainoastaan luettelisi yllä mainittuja seikkoja, itse asiassa ei kertoisi tapahtumahistoriasta paljoakaan, vaan herättäisi keskustelua historian luonteesta. Jos lukiolaiset halutaan nähdä aikuisuuden kynnyksellä seisovina itsenäisinä ajattelijoina, he ovat valmiita ottamaan tämän haasteen vastaan ja tällöin tämä haaste tulee heille myös tarjota. Asioiden syventäminen ei ole ainoastaan yliopisto-opiskelijoiden etuoikein. Mutta jos lukiolaiset kokevat pohdiskelun ja saivartelun rasittavina ja haluavat palata takaisin 1+1 maailmaan, tehköön sen kaikella kunnioituksella, mutta pidetään sitten toukokuun lopulla sitä suuta hieman pienemmällä. Ihminen ei tarvitse mitään statusta ollakseen syväluotaava – itse asiassa mitä suurempi status, sitä pienempi kyky mullistaviin päätöksiin.

Viidestoista ja viimeinen tutkimusaiheeni tulisi liittymään lukiolaisten historianopetukseen ja sen työnimenä voisi kulkea: ”Vaikeita asioita – suurmieshistoria ylioppilaslautakunnan valjaissa.”

LUKU 37: KOLME

Pahoitteluni

heräsin vasta

vietettyäni yöni kuumuudessa

aamuni tajuttomuuden vieraana

karkaisin pois

en ottaisi sinua mukaan – ystäväni

et uskoisi maailmaani

päästäisi minua koskettamaan harhaa

tuomiokirkon taakse painuva valo

kirkkaudessaan kaupungin mädän paljastava

toiset syntiin työntävä

synnissään tuntemattomia vahingoittava

en halua olla se tuntematon

kolme on lukuna mieletön

vaatii repimään itsensä rikki

riistämään yltään kuvitellun hitauden

pahoitteluni

ymmärsin vasta

vietettyäni päiväni mieleni vankina

iltani alastomalta taivaalta piilossa

LUKU 36: KOTIMAAN UUTISIA

TS 29.7.2008

POSTIKESKUKSEN PIIRITYS PÄÄTTYI TRAAGISESTI

Reilun vuorokauden kestänyt piiritystilanne Turun postikeskuksessa on päättynyt kolmen ihmisen loukkaantumiseen. Turun poliisin mukaan varhaisjakelun toimipisteen kaapannut 23-vuotias mieshenkilö on saatu taltutettua ja kuljetettu Turun poliisilaitoksen vankilaosastolle.

Konflikti sai varhaisjakelun henkilökunnan mukaan alkunsa jo edellisen viikon maanantaina, kun kyseinen mieshenkilö, joka työskentelee sanomalehdenjakajan kesäsijaisena, saapui varhaisjakelun konttoriin puhuen ”levottomia” asioita. Kuulijoiden mukaan hän oli vaatinut työoloihin mahdottomia uudistuksia ja uhannut järjestää lakon, jos tarvittaviin toimenpiteisiin ei ryhdyttäisi. Tämän jälkeen hän oli poistunut mutta saapunut seuraavana päivänä uudestaan uusien vaatimusten kanssa ja liimannut postikeskuksen seinille itse tekemiään julisteita, joissa hän julisti aloittavansa ”vallankumouksen” työantajaansa vastaan. Julisteita pidettiin yleisesti pilana, eikä niitä ensi alkuun otettu vakavasti.

Mieshenkilö saapui postikeskukseen päivittäin ja alkoi yhä aggressiivisemmalla käytöksellään aiheuttaa muissa työntekijöissä pelkoa. Esimiehet uhkasivat häntä irtisanomisella, mutta eivät halunneet ottaa yhteyttä viranomaisiin, sillä kyseessä oli oma työntekijä, jonka määräaikaisesta työsuhteesta ei ollut enää paljoa jäljellä. Mies puhui kuulijoiden mukaan vallankumouksen lisäksi Yön ritareista, Vallankumouksen toimikunnista ja vaati muita sanomalehdenjakajia osoittamaan kunnioitusta ajamalleen asialle. Tilanne paheni viikon lopulla, kun työntekijät eivät miehen pelossa uskaltaneet enää tulla työpaikalle ja esimiehet joutuivat kutsumaan poliisit paikalle. Tällöin mies pakeni paikalta, eikä häntä nähty enää ennen maanantaita.

Maanantaina mies saapui varhaisjakelun toimipisteeseen varhain aamulla puoli kahdeksan jälkeen ja puukolla uhaten otti panttivangeikseen paikalla olleet työntekijät. Poliisi hälytettiin paikalle ja viittätoista minuuttia myöhemmin postikeskus piiritettiin. Mies saatiin houkuteltua ulos parvekkeelle, mutta neuvottelujen sijasta hän alkoi pitää ”Ensimmäisen Sihteerin suuntapuhetta vapautetuille ritareille”, jonka jälkeen katosi takaisin sisälle. Lopulta koko päivän jatkuneen piirityksen jälkeen poliisi murtautui varhaisjakelun toimitiloihin. Mies saatiin väkivalloin taltutettua, mutta tätä ennen hän oli ehtinyt puukollaan haavoittaa kahta työntekijää. Haavoittuneiden mukaan he olivat miehen mielestä rikkoneet ”ajattelukieltoa” ja ansainneet siitä hyvästä rangaistuksen.

Turun yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan hermosairauksien professori Jänteen mukaan alustavissa tutkimuksissa nyt vangittuna olevan miehen olemuksessa on havaittu selviä masennuksen oireita, jotka ovat saattaneet syntyä hänen harjoittamastaan sanomalehdenjakajan ammatista. Miestä aletaan kuulustella huomenna keskiviikkona, jolloin päätetään lopullisesti siirretäänkö hänet tarkempiin mielenterveydellisiin tutkimuksiin. Miehellä ei ole aikaisempaa rikosrekisteriä, eikä hänen mielenterveyttään ole aikaisemmin asetettu kyseenalaiseksi.

STT