HARHALAUKAUKSIA 25: HANNIBALIN PERILLISET

Onnittelut Espanjalle, hieno ottelu, hieno avaus, oikein että Raul jäi kotiin. Kreikalle taas muistutus siitä, että seuraavalla kerralla kannattaa miettiä kaksi kertaa, ennen kuin kehtaa tulla esittämään arvoturnaukseen niin surkeaa palloa, mitä joukkueelta olemme viimeisen kahden viikon aikana nähneet. Neljä vuotta sitten tuli jopa hetkellisesti fanitettua Kreikkaa – kai se oli jotain pienen futismaan asukkaan sympatiaa toista kohtaan. Mutta hyi helvetti mitä passiivista kyttäilyä… ”jalkapalloa voi pelata monella tavalla”, niin ja lässyn lässyn, pelata kai voi mutta on eri asia kannattaako. Harmittaa sen verran tuo Kreikka, että taidan sulkea maan täysin pois ajatuksistani ja keskittyä tällä kertaa ainoastaan Espanjaan.

Espanjalaisilla on kansalaisvaltiona moniin muihin maihin verrattuna suurenmoinen etu, jota aikaisemmin emme ole nostaneet esiin. Tämä etu ei ole enempää tai vähempää kuin Hannibal, joka on jättänyt lähtemättömän vaikutuksen Iberian niemimaan kulttuuriin ja kehitykseen ja tätä kautta myös jalkapalloon. Tämänkertainen harhalaukauksemme kohdistuu toisen puunilaissodan kehitykseen ja tapahtumiin – aikaan, jolloin Hannibalin nimi oli kaikkien aikalaisten huulilla.

Ensimmäinen puunilaissota Rooman ja Karthagon kesken oli päättynyt Rooman voittoon. Toisen sodan syyt löytyivät ensimmäisen lopputuloksesta. Karthago piti sodan jälkeen itseään edelleen läntisen Välimeren suurvaltana ja oli halukas valtaamaan takaisin ensimmäisessä sodassa menettämänsä Sisilian saaren. Sotien välisenä aikana Karthago alkoi levittäytyä Espanjan rannikkoalueille – kehitys, jota Rooma luonnollisesti seurasi huolestuneena. Hannibalin isä Hamilcar I laajensi Karthagon alueita ja hänen tyttärenmiehensä vakiinnutti sen vallan perustamalla mantereella ”Uuden Karthagon” – pääkaupungin. Hannibal tuli Karthagon Espanjan armeijan johtoon vuonna 221 eaa. ja kolme vuotta tämän jälkeen syttyi sota.

Roomalaisilla oli vahva usko siihen, että Hannibal tulisi ylittämään meren ja hyökkäämään suoraan Italian rannikolle. Estääkseen tämän roomalaiset lähettivät laivastonsa karthagolaisia vastaan. Hannibal ei kuitenkaan vaivautunut ajattelemaan näin yksiulotteisesti, vaan loistavana taktikkona kuljetti armeijansa Alppien yli ja hyökkäsi Italiaan pohjoisesta käsin. Roomalaiset uskoivat olevansa maalla turvassa ja Hannibalin yllätyshyökkäys oli heille suuri järkytys. Hannibal piti suurinta osaa Italiasta hallussaan yli kymmenen vuotta mutta ei koskaan hyökännyt Rooman kaupunkiin. Hän yritti saada Rooman liittolaisia omalle puolelleen ja odotti vakaasti lisäjoukkoja, - ja tarvikkeita merten takaa, joko Afrikan tai Espanjan Karthagosta. Kumpikin yritys epäonnistui. Lopulta Karthago hävisi sodan ja menetti valtiollisen olemassaolonsa, kun taas Rooma viimeistään tällöin saavutti lopullisen Välimeren herruutensa. Hannibalia pahempaa vastusta Rooma ei enää myöhemmän historiansa aikana kohdannut.

Hannibal ei ole jättänyt Espanjaan epäonnistumisen perintöä, vaan uskon taistella ylivoimaista vihollista vastaan järjellä ja viekkaudella. Kaikki tämä näkyy myös maan tämän päivän jalkapallossa. Eivät joukkueen topparit kuvittele, että he saisivat pallon vastustajan läpi vain rynnistämällä suoraan heitä päin, aivan kuten Hannibalkaan ei uskonut voivansa hyökätä Italiaan meriteitse. Sen sijaan Espanjan jalkapalloilussa on ymmärretty pallon liikuttelu reunoja pitkin, jota kautta se saadaan pelattua vastustajan selän taakse ja… silloinhan se on jo maalissa. Onkin suoranainen ihme, miksei Espanjan maajoukkueen päällystö ole kovin usein maininnut Hannibalin nimeä kertoessaan tulevista taktiikkasuunnitelmistaan. Kenties he eivät ole halunneet ärsyttää italialaisia, tai suuremmalla todennäköisyydellä halunneet pitää tämän todellisen salaisen aseen omana tietonaan.

Pudotuspeleihin lohkosta menevät Espanja ja Venäjä. Turnauksen jättävät Ruotsi ja Kreikka.

Ps. Juhannus pukkaa päälle. Voi olla, että kiirettä pitää ulkoilmassa sen verran paljon, etten kykene saattamaan tekstiä luettavaan muotoon aivan säännöllisesti. Julkaisut harhalaukauksista tulevat viimeistään maanantaina, mutta vapauspäivän onginnat pyrin lataamaan tuuttiin säännöllisesti päivittäin. Olkaahan kiltisti, eikä sitten juoda ja hukuta samaan aikaan.

HARHALAUKAUKSIA 24: MOSKOVAAN!

Venäjälle on muodostumassa kuluneesta vuodesta melko lailla loistokas. Ensin tuli maailmanmestaruus jääkiekossa, sitten euroviisuvoitto ja nyt paikka jalkapallon Euroopan mestaruuskilpailujen pudotuspeleihin – ensimmäistä kertaa maan historiassa. On vaikea sanoa, kuinka paljon Putinin herättelemällä Iso-Venäjä liikehdinnällä on ollut vaikutusta saavutettuihin menestyksiin – toivon mukaan ei paljoa. Ruotsalaisten heikko esitys ei sen sijaan ollut allekirjoittaneelle yllätys, sillä luulisi sen olleen kaikille jo alusta saakka selvää, ettei tuollaisista vaareista koottu joukkue kykene voittamaan parhaassa iässä olevien miesten turnausta. Ja turha aina ja ikuisesti jankuttaa siitä, kuinka Ruotsi omaa ns. ”venymisen kulttuurin”, ja että he kykenevät vähintään laukomaan kolme osumaa viimeisen kolmen minuutin aikana. Ensinnäkin, jos tällainen kulttuuri olisikin olemassa, on siitä selviä merkkejä näkynyt ainoastaan jääkiekossa ja siinäkin ainoastaan Suomea vastaan. Taitaa olla koko puhe ainoastaan katkerien suomalaisten keksintöä, joten siihen ei kannata tämän enempää puuttua.

Sen sijaan voisimme muistella hetkisen menneitä, itse asiassa kertaheitolla palata vajaan neljänsadan vuoden taakse tarkastelemaan sen aikaista maailmanmenoa. On nimittäin niin, että jos asiat tuolloin olisivat kulkeneet hieman eri tavoin, tänään tuskin olisi nähty Ruotsin ja Venäjän välistä ottelua (tavanomaista jälkiviisautta, joka voidaan liittää jokaiseen historialliseen seikkaan ja aikakauteen.) Ja nyt en puhu viikinkiajoista, vaikka todistettua onkin, että Ruotsin sotaisat heimot perustivat itään kauppakaupungin, josta myöhemmin alkoi kehittyä Venäjän keisarikunta. Ruotsalaiset ovat silti usein tämänkin jälkeen sotkeneet lusikkaansa venäläisten pahanmakuiseen puuroon. Melko näkyvästi tämä tapahtui vuosina 1610-1611, jolloin ruotsalaiset pyrkivät, ihan pokerinaamalla, saattamaan oman miehensä Venäjän tyhjänä olevalle valtaistuimelle. Sama ajatus oli mielessään myös puolalaisille ja sotkun jälki oli sen mukaista.

Venäjän suuri epäjärjestys sai alkunsa tsaari Iivana Julman kuollessa, jolloin niin Puola kuin Ruotsi innostuivat saavuttamaan melko huomattavan lisäyksen oman valtakuntansa maa-alueisiin asettamalla oman tsaarikandidaattinsa. Ruotsalainen nuori kreivi Jaakko de la Gardie tunkeutui aina Moskovaan saakka ja nosti Ruotsin ehdokkaan Vasili Suiskin valtaan. Tämä kruunaus jäi silti lyhytaikaiseksi puolalaisten rynnättyä kaupunkiin oma tsaari mukanaan. De la Gardie karkotettiin Moskovasta ja Sigismund (Kustaa Vaasan pojanpoika, Puolan kuningas) Vladislav nostettiin tsaariksi. Seuraavana vuonna 1611 de la Gardie palasi Venäjälle ja valloitti Venäjälle kuuluneet Suomenlahden ranta-alueet sekä Novgorodin. Kun vuorostaan tsaari Vladislav karkotetaan Moskovasta, de la Gardie taivuttaa Novgorodin vaatimaan Venäjälle ruotsalaista tsaaria. Tähän myös suostuttiin, mutta ennen kuin prinssi Filip ehti Moskovaan saakka, Mikael Romanov ehdittiin nostaa valtaistuimelle ja Ruotsin tavoitteet raukesivat. Aivan tyhjin käsin Ruotsi ei seikkailustaan silti palannut: Venäjän asioihin sekaantuminen ja maan luoteisosan miehitys oli suuri askel suurvalta-Ruotsin luomisessa.

Omalta kohdaltani en jaksa ymmärtää ketään kiistan osapuolista. Ensinnäkin, luulisi, ettei Venäjän kaltaisella suhteellisen maa-alan ja ihmismassan omaavalla valtakunnalla edes tuohon aikaan olisi ollut vaikeuksia löytää hallitsijaa itselleen. Toisekseen, onhan se nyt keneltä tahansa muulta varsin tahditonta mennä tyrkyttämään omaa miestään toisten pallille – sama kuin menisi vaatimaan Sauli Niinistöä Ruotsin seuraavaksi kuninkaaksi. Mitähän mahtaisivat lännessä moisesta ajatella? Mutta aivan oikein, anakronismi ei ole hyväksi menneitä aikoja tarkasteltaessa. Mutta kuvitelkaa tilanne, että sotkua olisi ollut selvittämässä joukko alan suurimpia diplomaatteja sotaisten hulivilikreivien sijaan. Lopputuloksena olisi saattanut olla uusi valtakunta, johon olisi sisällytetty Ruotsi ja Puola (jotka vain hetkeä aiemmin olivatkin olleet valtioliitossa keskenään) ja jota olisi johdettu Moskovasta. Ja mikä tärkeintä: Suomi olisi tullut osana Ruotsia osalliseksi kaikesta tästä hyvästä, ja tätä kautta olisimme tänään voineet juhlia Venäjän jalkapallojoukkueen voittoa, sen sijaan, että odotamme jälleen ensi keväänä pelattavia lätkän kisoja. Se taas on eri asia, olisimmeko juhlineet tuota ottelua suomalaisina, ruotsalaisina, venäläisinä tai puolalaisina. Ja tosiaan, meinasin jo unohtaa: jos kaikki olisi tapahtunut kuten asian kuvittelen, ei tuota ottelua koskaan olisi pelattukaan.

LUKU 10: NAINEN PARHAASSA IÄSSÄ - ERÄÄN KOLLEGAN ELÄMÄNTARINA II

Nainen avaa silmänsä kahta minuuttia ennen herätyskelloa. Sovinnaisuudesta hän joka ilta menee sänkyyn, vaikka tietää, ettei tule saamaan unta. Tällä tapaa hän uskoo elävänsä edes jossain määrin kuten muut – menemällä illalla nukkumaan ja heräämällä aamulla. Mikään ei vain näytä siltä, että ketään kiinnostaisi, vaikka hän nukkuisi keittiössä alasti, pää alaspäin ja hiuksissaan kuukausi sitten vanhaksi menneitä muroja. Miksi tehdä mitään toisten vuoksi, jos ketään ei ole katsomassa, ymmärtämässä, auttamassa? Nainen nousee ylös ja napsauttaa kahvinkeittimen päälle. On lauantaiyö, kadulta kuuluu ihmisten ääniä – ihmisten, jotka eivät halua häntä mukaansa.

Ystävättäremme elämä kulki pitkään tasaiseen tahtiin, jossain määrin jopa keskiluokkaisen varmasti, eikä siis missään suhteessa niin tuhoon tuomitun pettävästi, kuin aiempien ystäviemme kissanaisen ja siskonsa luona sairaalassa vierailevan miehen (luvut 3 & 7.) Hän asui lapsuutensa Porilaisessa lähiössä onnellisen perheen kanssa, johon kuului kaksi vanhempaa veljeä ja vanhemmat. Ei mitään sotkua, ei insestiä tai muutakaan itävaltalaista, ainoastaan lauantain viihdeohjelmia ja arjen salattuja elämiä. Ja mitä muuta elämältä voi odottaakaan? Varttuessaan teini-iän yli naisemme aloitti kuitenkin, osittain ystävien painostuksesta, pienimuotoisen kapinan Järjestelmää vastaan. Seurasi muutama viinanhuuruinen matka Helsinkiin, sieltä Tallinnaan, kunnes lopulta loppukesän Ankkarockista nuoret aikuiset palautettiin takaisin vanhempiensa luokse Poriin. Seikkailun keskellä nainen oli kuitenkin ehtinyt rakastua, eikä perheellä ollut mitään mahdollisuuksia (eikä pakkomielteistä haluakaan, hehän olivat tavallinen perhe) pidätellä tytärtään lähtemästä uuden ihastuksensa luokse Turkuun. Tuolla nuori naisemme kirjoitti ylioppilaaksi, haki ja pääsi opiskelemaan ammattikorkeakouluun ja ystävystyi laajalti paikallisten kanssa. Vanhemmat vierailivat säännöllisesti hänen luonaan ja yhdessä he viettivät kauniita kesäiltoja jokilaivoilla ihmettelemässä kuinka heikkoon kuosiin kaupunginteatterin ulkokuori oli päästetty. Elämä kulki tasaista tahtia kohti kuolemaa.

No tuli poru tuli ero. Vaikeaksi sen naisellemme teki se, että hänen tuttavapiirinsä oli koostunut lähes yksinomaan miehen ystävistä, jotka nyt lakkasivat pitämästä häneen yhteyttä, johtuen luultavasti ilkeistä puheista ja panetteluista, joita tuo lapsenomainen ex-mies suustaan lateli. Yhtäkkiä kaupunki naisen ympärillä suureni, muuttui harmaaksi ja huokui hänen päälleen kylmää ilmaa. Opiskelupaikasta ilmoitettiin, että hänen arvosanansa olivat menneiden kahden vuoden aikana olleet sen verran heikkoja, että parasta olisi jos hän etsisi itselleen hieman paremmin omia kykyjään vastaavan alan. Toki opiskelun sai suorittaa loppuunkin mutta tuskin se ainakaan tarjoaisi mitään työllistymismahdollisuuksia tulevaisuudessa (opinto-ohjaajan mielivaltaisuutta ennustaa toisen tulevaisuutta mutta niinhän ne tekevät, jokainen heistä.) Ei paljoa lohduttanut, kuin olisi lyöty lyötyä, potkittu potkittua, kustu jo valmiiksi housuihinsa laskeneen päälle.

Nainen jätti opiskelupaikkansa ja päätti muuttaa takaisin vanhempiensa luokse Poriin. Kertoessaan uudesta elämäntilanteestaan heille, sai hän järkytyksekseen huomata, että se tuki jota hänelle menneinä vuosina oli tarjottu, olikin ollut katkeroituneiden ihmisten vääristynyttä puhetta – puhetta, joka vain oli odottanut oikeaa hetkeä muuttaakseen muotoaan. Oikein sinulle pikkuhuora, huusi isä heti eteisessä ja toinen veljistä (joka asui edelleen kotona, mutta osallistui häpeämättömästi riemuun) sylkäisi häntä hiuksiin. Niin saatana, kiljui äiti ja heitti olutlasin pohjansa tyttären kasvoille. Pitikö lähteä, isä jatkoi, pitikö lähteä alun perinkään, riisua vaatteet, saatanana jos en olisi näinkin… Äiti keskeytti miehensä puheet, astui tytön eteen ja läimäytti häntä avokämmenellä poskelle. Painu vittuun!

Ja nainen lähti – takaisin Turkuun, josta hän oli ehtinyt jo myydä vuokrayksiönsä pois. Muutaman viikon hän joutui asumaan Omena-hotellissa odotellessaan, että sopivia asuntoja vapautuisi. Eräässä asuntonäytössä käydessään sitä saapui katsomaan myös hänen entinen siippansa uuden naisystävänsä kanssa. Esittely päättyi siihen, ettei nainen saanut asuntoa, ja joutui katselemaan onnellisen pariskunnan ahnasta suutelua ympärillään – ja kaiken hyvän lisäksi pariskunta sai asunnon, ensimmäisen yhteisen kodin. Kun ei röyhkeyttä ilmeisesti koskaan maailmaan voi mahtua liikaa, ulos päästessään ex-mies tönäisi naista selkään, niin että hän kaatui lätäkköön. Naisen piti tämän tempun jälkeen mennä samana päivänä olevaan työhaastatteluun housut märkinä, sillä hän ei ehtinyt käydä niitä hotellissa vaihtamassa. Mahdollisuudet työnsaannin suhteen olivat heikot.

Naisen onneksi hän sattui hakemaan yön ritarin vakanssia, jossa ei olla niin ronkeleita sen suhteen, vaikka valkoinen paita olisi yltä päältä veressä. Hän sai paikan ja aloitti heti seuraavana yönä. Sovinnaisuudesta hän meni nukkumaan heti seuraavana iltana, vaikka tiesi, ettei saisi unta. Tällä tapaa hän uskoi elävänsä edes jossain määrin kuten muut – menemällä illalla nukkumaan ja heräämällä aamulla.