Ensimmäinen yö yksin uusissa piireissä. Homma luisti kuin rasva hiljalleen lämpenevässä pannussa. Päässä alkoivat soida ne sävelet joita lomalla kuunnellaan. Vesi ei pilannut tätäkään yötä – on varmasti tajunnut luovuttaa voittajalleen. Tuulenvireet lievittivät hentoon hikeen kerkeävää otsaa. Herrasmiehet nostelivat silintereitä toisilleen ja ottivat minutkin mukaan hellämieliseen kisailuunsa. Naiset loivat ymmärtäviä katseita ympäristöön, eivät sellaisia tavallisen kalseita ylimielisyyden ilmauksia kuin aina ennen. Maailman viimeinen sota julistettiin päättyneeksi.
Sitten joku varasto vesipulloni! Eikö tämä ”joku” onnistunut jäämään anonyymiksi, vaan havaitsin hänen liikkeensä kolmannen kerroksen ikkunoista. Päättelin luonnollisesti, että kaiffari halusi tiedonjanossaan ilmaisen lehden mutta jano olikin tällä kertaa hieman konkreettisemman luonteista. Taisi olla joku sen lehdenviskojatyypin kavereita, josta kirjoitin taannoin.
Iski harvinaislaatuinen paniikki, sillä varsinaisesti huomasin tulleeni ryöstetyksi vasta jättöpaikalla, sillä mieleeni ei voinut millään mahtua ajatustakaan siitä, että joku vaivautuisi viemään kymmeniä kertoja kierrätetyn vesipullon mennessään. Lehden toki, vaikka kaikki lehdet, pyöräkin kävisi, mutta ei ikinä pulloa! Niin jano ei suomalaisella voi olla, että tieten tahtoen viitsisi tartuttaa itsensä muiden bakteereilla. Kysymyksessä täytyy siis olla ilkiteko. Mutta se ei lainkaan vähentänyt hätäni määrää. Mieli teki karauttaa saman tien kotiin hakemaan uusi juotava, mutta lehdet olivat jo tulleet, eikä luonto antanut periksi tuhlata yhtään enempää aikaa, kun mahdollisuus nopeaan toimintaan kerran annettiin. Sydän tykyttäen lähdin eteenpäin, eikä päähäni tämän jälkeen mahtunut enää mikään muu, kuin että ennemmin tai myöhemmin tulisin luhistumaan nestehukan kourissa satunnaiseen rappukäytävään.
Se on nimittäin helvetillinen tunne, kun tietää, ettei mitään ole tehtävissä (tosin omassa tapauksessa kaikki olisi ollut mahdollista, mutta oletetaan nyt, että toivo olisi ollut mennyttä.) Vedetöntä yötä ei voi verrata mihinkään – ei varsinkaan siihen, että tekee saatanallisen rääkin ilman pisaraakaan, jos tietää pullon olevan koko ajan mukana. Silloin itsensä rääkkäämisellä voi alkaa jopa leikkimään ja sitä varsinkin itse harrastan. Ei tulisi mieleenkään alkamaan ryystämään kesken piirin, kun lehtiä on vielä kolmannes jäljellä. Eihän se mikään palkinto siinä vaiheessa olisi. Juominen tulee ansaita – sitä tulee odottaa ja sen vuoksi kärsiä. Vasta sitten nautinnon saavuttaminen nousee todelliseen arvoonsa.
Ei vittu, kuka varastaa toisten limaisia juomapulloja? Ei huvita tällaisen jälkeen edes kirjoittaa mitään. Kello on viisi tai jotain ja nyt kyllä vettä riittää kun kotona ollaan, eikä ole enää janokaan saatana. Huomenna tarvitsee piilottaa pullo maan sisään – sieltä jos sen vielä löytävät, niin pitäköön hyvänään.
