EPILOGI: LIIKKUMATTOMAN LAMPUN AAMU

Se siitä.

Tietyt päivät elämässä jäävät mieleen. Muistan tarkasti sen, kun voitin ensimmäisen mitalini (joka jäi toiseksi viimeiseksi, paska porukka, heikko ilmapiiri) juniorijalkapalloilussa – se oli hopeinen. Enkä myöskään ikinä voisi unohtaa päivää, jolloin tapasin rakkaani, joka taas tapahtui hetkeä myöhemmin, kun olin päässyt ulos armeijasta - ikimuistoisia hetkiä molemmat. Samoin tämä, kuulaassa loppukesän aamussa vaeltava hetki, pitkän kesän taakseen painava – sen karkottava ja hävittävä. Tämänkin tulen muistamaan: hetken, jolloin sain jättää kaiken tämän paskan taakseni. Liikkumattoman lampun aamu.

Viimeinen näky, joka minut tavoitti ennen kuin onni ehti häivyttää kaiken näkyvistä, oli erään talon ylimmän kerroksen parvekkeelle ripustetut housut. Äkkiä katsottuna näytti kuin joku olisi hirttäytynyt. Hetkeäkään en silti miettinyt, että itse roikkuisin siellä. Viheltelinpähän vain – mietin kuinka hienoa on, kun koululaiset menevät jo kahden viikon päästä vankilaansa ja itse pääsen rapauttamaan ruumistani. Kuinka hienoa totisesti se onkaan.

Ei enempää.

Nyt annan rauhan itselleni ja teille – katson vielä kerran taakseni ja haihdun.

MIES: Anteeksi, tuota…

MINÄ: Niin?

MIES: Tehän olette se… se ritari, yön ritari.

MINÄ: Mitä? Batman vai?

MIES: Ei, ei… vaan se toinen. Teitte vallankumouksen.

MINÄ: Anteeksi, nyt en ymmärrä.

MIES: Ei kun ihan totta. Kerro jotain.

MINÄ: Mitä?

MIES: Mitä vaan… selitä taas jotain turhaa. Sitä oli niin turhaa lukea.

MINÄ: Taidat sekoittaa johonkin toiseen.

MIES: Älä viitti hei, heitä nyt jotain.

MINÄ: Ei mahda mitään. Tarttee lähtee.

MIES: Vitun jätkä. No mut ei siin mittään, hyvät jatkot.

MINÄ: Joo, ei siin mittään, samoin.

MIES: Joo, ei mittään…

MINÄ: Mittään.

MIES: Moro.

MINÄ: Mo.

LUKU 39: YKSI

Muistatteko?

ei sillä enää niin väliä

sanoillani, huudoillani

ajan peittäessä viimeisen pimeyden alleen

kerta kerralta

helpompaa olisi taistella

helpompaa riuhtoa ja lyödä

halkaista kuristavat voimat keskeltä kahtia

luovuttaa ylijäämä takaisin

en puhunut ihmisistä

he ovat liian keskeisiä

en maailmasta

se on liian ilmeinen

itsestäni vain

liian harvoin teemme sitä huolella

kiitos menneistä tuulista

sateelle ette ymmärrystäni saa

myrskyt voitte pitää omananne

kiitos yöttömistä öistä

aamulla herään

katson taakseni – mutta hetken vain

sen kai jokainen on päätöksilleen velkaa

HISTORIAN HARHA-ASKELEITA 17: EPILOGI

En aio heittää kolikkoa, arpajaisiin en luota. Haluaisin tutkia jokaista mutta koska ikä loppuu kesken (enkä todellisuudessa ole asiasta niin kiinnostunut) taidanpa jättää asiat muutamaksi vuodeksi hautumaan ja kenties oman työhuoneen saavutettuani, alan rääkkäämään kuivia kollegoitani valitsemillani aiheilla. Tosin jos joskus tuon työhuoneen onnistun saamaan, olen luultavasti itsekin kuiva kollega, eivätkä sanani tuolloin enää kanna kuin tyynenä teekuppiaan silittelevän emerituksen kuulolaitteen tuntumaan. Joten toivokaamme yhdessä, ettei minusta koskaan tule yhtään mitään! Tuossa kuitenkin vielä aiheet – tutkikaa te, jos elämänne haluatte johonkin tuhlata.

1. Keskisormi ja puolalainen prinsessa – pronssin leviäminen esihistoriallisessa Suomessa

2. Henrika, Larissa ja skitsofrenian näkyvyys keskiaikaisessa Suomessa

3. Juhanasta Ileen – nudistihippaa Turun sydämessä

4. Kustaa II Aadolf – sydämeltään paskan tuoksua rakastava hämäläinen talonpoika

5. Näin oli – kysy vaikka keneltä

6. Se se oli – Kippari Kalle Suomen valtiollisen olemuksen perustajana

7. Haukotusten pyhä marssi – kalevalainen väärinymmärretty kansankulttuuri

8. Kuka täällä haisee? Talonpoikaissääty valtiopäivillä

9. Jaakko Ilkka ja keltaliivinen tyttö – itsekkyyden pitkä historia

10. Perkele kun pistelee – sisällissodan tapaturmaiset sattumukset

11. Yhtenä iltana – Karja-olut ja Suomen suurvaltapolitiikka

12. Sata mahdollista tutkimusaihetta eli neljäkymmentäkolme mahdollista tutkimusaihetta

13. Sori, en voi auttaa – halvalla heivatut periaatteet

14. Korkki kiinni! Raittiusliikkeen mätä tarina

15. Vaikeita asioita – suurmieshistoria ylioppilaslautakunnan valjaissa

Ps. jottei koko homma menisi täysin hevosenleikiksi, niin suljettakoon tämä osasto katkelmalla Yrjö-Sakari Yrjö-Koskisen vuonna 1870 ilmestyneestä teoksesta Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa. Pyyhkiköön arvovaltaisuus pois omat kaikuni. Tämän pönötyksen myötä voimmekin siirtyä takaisin omaan elämäämme – tämäkin hetki on silmiäsi räpäytettyä jo historiaa.

Elämä, niin historiassa kuin luonnossakin, suosii ja vaatii moninaisuutta; on siis otaksuttava inhimillisellä kehityksellä sitä suurempi elin-voima, jota useammat kansa-henkilöt sitä edustavat. Mutta kysymys, mitkä ominaisuudet kansallisuudessa perustavat itsenäisen olemuksen oikeudet, jääpi kuitenkin nykyaian taistelu-kohdaksi. Tietysti virkeä kansallis-henki on ensimmäinen elämän-ehto; missä semmoinen löytyy, on kansallisuuden syrjäyttäminen sortoa ja sen hävittäminen murhan-yritystä; missä taas kansallishenki on hermoton, siinä kansallisuus itsestänsä kuolee tai asemansa kadottaa, olkoonpa väkiluku tai aineellinen voima mikä tahansa. Mutta jotain muutakin vaaditaan, ennen kuin luontoperäinen kansallisuus saavuttaa täysivaltaisuuden oikeudet historiassa. Kansahenkilö, suuri tai pieni, joka ei yhdy yleis-ihmisyyden työhön, joka ei ryhdy aian-hengen palvelukseen taikkapa asettuu inhimilliselle kehitykselle vastukseksi, se muserretaan armottomasti historian vaunu-pyörien alle: täytyy siis päättää, että kansalaisuuden toisena elämän-ehtona on taipumus ja kyky täyttämään yleisinhimillistä virkaa (no huh huh!) Vaan nämä ehdot otaksuttuamme, tulee meidän tosin myöntää, että pienempi kansallisuus helpommin voipi kadottaa luottamuksen omaan itsehensä ja historialliseen tehtäväänsä kuin suurempi, historian taistelussa jo kokenut kansakunta. Siinäpä siis pienten kansain suurin vaara, joka tietysti karttuu kansainvälisen oikeustilan epävakaisuuden kautta. Nykyaian suuri valtiollinen kysymys on oikeastaan sama kuin edellistenkin aikakausien, nimittäin saada oikeus perustetuksi. Mutta tällä kertaa se muodostuu nimen-omaiseksi kysymykseksi pienten kansain oikeudesta. Kuinka se eri tapauksissa tulee ratkaistavaksi, riippuu epäilemättä ainoastaan kunkin kansan kansallis-hengestä ja sivistyksen-ky’ystä. Mutta ylipäätänsä saatamme olla vakuuttuneina, että oikeustila pyrkii paranemaan heikkojen turvaksi ja kansainvälisen tasa-arvon hyväksi. Tämän luottamuksen voimme perustaa niihin molempiin aatteisiin, joiden vaikutus historiassa tähän asti on ollut mahtavin, - humaniteetiin, joka pyytää virittää ihmiskunnan kaikki voimat yhteistä työtä varten, ja kansallisuusaatteeseen, joka vaatii samalle työlle kansallisen itsenäisyyden muotoa.

LUKU 38: KAKSI

Hellittämätön aggression kiertely

nousu- ja laskuhumalan kohtalokas törmäys

väsyneen mielen kirkas kuutamo

päivän laskua tuskin huomaa

aamun kosteus selässä on pisara onnea

pistelevä viima vasten kasvoja opettaa

betonin harjalla ratsastaja kaipaa takaisin

kahden päästä avautuvat mielen liikkeet

osoittavat odotuksen rajallisuuden

hetken onnen pettävyyden

viimeistellyn valinnan uskonnon –

viimeisen?

Ps. mitä Turussa oikein tapahtuu? Auton varashälytin soi tauotta koko yön (kirjaimellisesti yhdestä viiteen ja jatkoi lähdettyäni) ilman että poliisi tai muu viranomainen yritti käydä tilannetta korjaamassa. Siis… helvetinmoinen meteli! Olivatko kaikki lähialueen asukkaat ryyppäämässä vai hakanneet toisensa hengiltä? Aivan vitun sama, nukkumaan mars!

HISTORIAN HARHA-ASKELEITA 16: VAIKEITA ASIOITA

Lehtori Salme Vehvilän ja yliopettaja Matti J. Castrenin laatima uusi Suomen historia on uusien oppiennätysten mukainen, ns. pitkin linjoin etenevä oppikirja, joka puhuttelee aikuismaisesti nykyistä jo hyvin aikuismaisesti ajattelevaa lukioluokkalaista. Suomen historia on lukion kirjaksi varsin laaja; tekijöiden tarkoituksena onkin ollut laatia oppikirja, joka samalla olisi luonteeltaan oppilaan omakohtaiseen tietojen syventämiseen tarkoitettu käsikirja. Yleiseurooppalaisiin yhteyksiin on kirjassa kiinnitetty runsaasti huomiota ja tämän pyrkimyksen tukena on huolella valittu kuvitus, joka suurelta osalta on uutta, oppikirjoissa ennen käyttämätöntä materiaalia. Opettajien toivomuksesta on lähimenneisyyden käsittelyssä lavennettu sellaisia kohtia, jotka erityisesti kiinnostavat tämän päivän teinejä. (1971)

En ole varma, miten lukiossa tällä hetkellä opetetaan ihmislajin menneisyyttä mutta vielä viisi vuotta takaperin meno oli pitkälti samankaltaista kuin yllä oleva ideologia antaa ymmärtää. Historiaa on vaikea muokata oppivelvollisuusprotokollaan siitä yksinkertaisesta syystä, että mahdollisuuksia sen käsittelyyn on rajattomasti. Sama koskee luonnollisesti esim. matematiikkaa tai kemiaa, mutta niiden tieteellinen leima ja lähes tilanteessa kuin tilanteessa käyttökelpoisiksi havaitut kaavat tekevät niistä varsin standardeja. Samaa kaavamaistamista on pyritty soveltamaan myös historiaan: itsestäänselvyytenä on otettu jo kansallisen historiankirjoituksen alusta alkaen, että ihmisten historia alkaa Mesopotamiasta, sieltä siirrytään Kreikkaan ja Roomaan, keskiajan historia on yhtä kuin katolisen kirkon historia – eli Euroopan historiaa, 1500-luvulta lähtien pysytellään edelleen Euroopassa ja samalla muistetaan jatkuvasti mainita maanosamme edistyksellisyys muihin maanosiin nähden. Uuden ajan alusta yleisen historian ohella alkaa kulkea oman maamme historia, ensin tiukasti Ruotsin valtakunnan kehitykseen sidottuna, kunnes 1800-luvun alusta ponnahtaa näkyville Suomi-niminen kansallisvaltio, jonka ainoa pyrkimys vuoteen 1917 saakka on saavuttaa itsenäisyys, jonka jälkeen noin vuoteen 1950 turvata se ja siitä eteenpäin rakentaa menestyvää pohjoismaista hyvinvointivaltiota.

Kirjoitin liikaakin, sillä kouluja käyneenä mikään tuosta ei ollut teille uutta. Sen sijaan tulisikin ihmetellä, miksi ainoassakaan lukiolaisille tarkoitetussa oppikirjassa ei ole kummeksuttu tätä vaihtoehdottomuutta. Oppilaille ollaan valmiita vuosikymmen toisensa perään syöttämään tietyt historialliset tapahtumat ja käänteet ”tärkeimpinä” ja niiden kustannuksella syömään tilaa pois ”vähäpätöisemmiltä.” En halua väittää, etteivätkö Suomen siirtyminen Ruotsin vallan alta Venäjän suuriruhtinaskunnaksi tai toinen maailmansota olisi merkittäviä historiallisia tapahtumia. Niistä tuleekin puhua, kirjoittaa ja opettaa mutta perinteinen tapa ei meidän elämässämme maailmassa enää vastaa tarkoitusta ja siihen olisi saatava muutos.

Peruskoulun kirjoittamaton sääntö on puhua kansainvälistymisen ymmärtämisen puolesta, mutta samalla siittää kansallishenkeä tuleville täyskasvuisille isänmaan raatajille. Historia äidinkielen ohella on oiva tapa muokata nuoret oppilaamme ajattelemaan asioista niin kuin opintolautakunta katsoo parhaaksi ja miten eduskunta hyväveli-järjestöjen ohjaamana taas heitä opastaa. Järjestelmään kuuluu ajatus ns. ”traditionaalisesta historiankirjoituksesta”, jota voitaisiin kuvata suurmiesten historiaksi tai sotahistoriaksi. Historiaa kirjoitetaan suurmiesten näkökulmasta tai ajatuksesta, että rauhanajat ovat vain välijaksoja matkalla aina kohti uutta sotaa – vaihtoehtoja ei ole olemassa. Lukion kirjoissa Suomen historian tarina alkaa Napoleonin sodista, joiden seurauksena Aleksanteri I miehitti Suomen – sota nr.1 säestettyinä suurmiehillä. Heti tämän perään siirrytään fennomaaneihin – maamme kenties mahtavimpiin suurmiehiin, ja odotetaan Krimin sotaa – sota nr.2. syttyväksi. Krimin sodasta sortokausiin esitellään taiteelliset suurmiehemme Gallen-Kallelasta Sibeliukseen ja isänmaallisissa tunnelmissa pyyhkäistään kansalaissota pois alta – sota nr.3. Itsenäisyyden ajan on opintolautakunta nähnyt helpoimmaksi hahmottaa presidenttien ja hallitusten kautta: enää ei historiassa edetä eteenpäin vuosittain tai tapahtumittain, vaan Kallion kauden, Fagerholmin hallituksen tai Kekkosen pääministerikausien siivittämänä. Hallituksien ja presidenttien riesaksi nousevat yksittäiset tapaukset Lapuan liikkeestä toiseen maailmansotaan – sota nr.4. Aikaa 1960-1980 ei tarvitse edes yrittää ajatella – riittää kun muistaa Kekkosen ja Neuvostoliiton niin kaikki ovat tyytyväisiä. Aikaan 1980-luvun jälkeen ei edelleenkään ole panostettu – sehän on niin lähellä, ettei sitä kannata edes lukiolaisille mainostaa kovin varteenotettavana ”historiana.”

Historianhan voi hahmottaa myös edellä mainitulla tavalla, ei siinä MITTÄÄN, mutta menneisyyden maailmojen rekonstruoimiseen olisi käytettävissä niin valtava määrä mahdollisuuksia, että vuosikymmenestä toiseen jatkuva asioiden yksinkertaistaminen alkaa tuntua mielikuvituksettomuuden ohella myös vuosi vuodelta enemmän väärältä. Sitten vielä sorrutaan siihen, että samalla kun puhutaan aikuismaisesti ajattelevasta lukiolaisesta, koekysymykset eivät koskaan laajene sen ulkopuolelle, että kuka, missä ja milloin? Ei kuulosta kovin kehittävältä. Pelottaa tietenkin ajatus, ettei tämän kehittävämpään ole tarkoituskaan päästä: kenties nuorista toivoistamme rakkaassa demokratiassamme onkin tarkoitus muokata köyhästi ajattelevia trivial pursuit-ihmisiä, jotka voivat julistaa olevansa historioitsijoita luettelemalla kaikki ensimmäisen maailmansodan juoksuhautojen nimet, samalla kun todellisia asioita miettivät ainoastaan akateemiset saivartelijat (joilla ei tunnu olevan halua vaikuttaa muuhun yhteiskuntaan) ja todellisista asioista päättävät byrokraatit, jotka eivät ole kiinnostuneita historiasta itsestään vaan kansalaisrauhan säilyttämisestä.

Vaikeita asioita, ystäväni, vaikeita asioita. Näissä puitteissa en ole valmis pistämään saman tien vallankumousta pystyyn (en enää.) Sen sijaan asiaan voisi perehtyä tarkemmin lukiolaisille tarkoitetussa oppikirjassa, joka ei maanisesti ainoastaan luettelisi yllä mainittuja seikkoja, itse asiassa ei kertoisi tapahtumahistoriasta paljoakaan, vaan herättäisi keskustelua historian luonteesta. Jos lukiolaiset halutaan nähdä aikuisuuden kynnyksellä seisovina itsenäisinä ajattelijoina, he ovat valmiita ottamaan tämän haasteen vastaan ja tällöin tämä haaste tulee heille myös tarjota. Asioiden syventäminen ei ole ainoastaan yliopisto-opiskelijoiden etuoikein. Mutta jos lukiolaiset kokevat pohdiskelun ja saivartelun rasittavina ja haluavat palata takaisin 1+1 maailmaan, tehköön sen kaikella kunnioituksella, mutta pidetään sitten toukokuun lopulla sitä suuta hieman pienemmällä. Ihminen ei tarvitse mitään statusta ollakseen syväluotaava – itse asiassa mitä suurempi status, sitä pienempi kyky mullistaviin päätöksiin.

Viidestoista ja viimeinen tutkimusaiheeni tulisi liittymään lukiolaisten historianopetukseen ja sen työnimenä voisi kulkea: ”Vaikeita asioita – suurmieshistoria ylioppilaslautakunnan valjaissa.”

LUKU 37: KOLME

Pahoitteluni

heräsin vasta

vietettyäni yöni kuumuudessa

aamuni tajuttomuuden vieraana

karkaisin pois

en ottaisi sinua mukaan – ystäväni

et uskoisi maailmaani

päästäisi minua koskettamaan harhaa

tuomiokirkon taakse painuva valo

kirkkaudessaan kaupungin mädän paljastava

toiset syntiin työntävä

synnissään tuntemattomia vahingoittava

en halua olla se tuntematon

kolme on lukuna mieletön

vaatii repimään itsensä rikki

riistämään yltään kuvitellun hitauden

pahoitteluni

ymmärsin vasta

vietettyäni päiväni mieleni vankina

iltani alastomalta taivaalta piilossa

LUKU 36: KOTIMAAN UUTISIA

TS 29.7.2008

POSTIKESKUKSEN PIIRITYS PÄÄTTYI TRAAGISESTI

Reilun vuorokauden kestänyt piiritystilanne Turun postikeskuksessa on päättynyt kolmen ihmisen loukkaantumiseen. Turun poliisin mukaan varhaisjakelun toimipisteen kaapannut 23-vuotias mieshenkilö on saatu taltutettua ja kuljetettu Turun poliisilaitoksen vankilaosastolle.

Konflikti sai varhaisjakelun henkilökunnan mukaan alkunsa jo edellisen viikon maanantaina, kun kyseinen mieshenkilö, joka työskentelee sanomalehdenjakajan kesäsijaisena, saapui varhaisjakelun konttoriin puhuen ”levottomia” asioita. Kuulijoiden mukaan hän oli vaatinut työoloihin mahdottomia uudistuksia ja uhannut järjestää lakon, jos tarvittaviin toimenpiteisiin ei ryhdyttäisi. Tämän jälkeen hän oli poistunut mutta saapunut seuraavana päivänä uudestaan uusien vaatimusten kanssa ja liimannut postikeskuksen seinille itse tekemiään julisteita, joissa hän julisti aloittavansa ”vallankumouksen” työantajaansa vastaan. Julisteita pidettiin yleisesti pilana, eikä niitä ensi alkuun otettu vakavasti.

Mieshenkilö saapui postikeskukseen päivittäin ja alkoi yhä aggressiivisemmalla käytöksellään aiheuttaa muissa työntekijöissä pelkoa. Esimiehet uhkasivat häntä irtisanomisella, mutta eivät halunneet ottaa yhteyttä viranomaisiin, sillä kyseessä oli oma työntekijä, jonka määräaikaisesta työsuhteesta ei ollut enää paljoa jäljellä. Mies puhui kuulijoiden mukaan vallankumouksen lisäksi Yön ritareista, Vallankumouksen toimikunnista ja vaati muita sanomalehdenjakajia osoittamaan kunnioitusta ajamalleen asialle. Tilanne paheni viikon lopulla, kun työntekijät eivät miehen pelossa uskaltaneet enää tulla työpaikalle ja esimiehet joutuivat kutsumaan poliisit paikalle. Tällöin mies pakeni paikalta, eikä häntä nähty enää ennen maanantaita.

Maanantaina mies saapui varhaisjakelun toimipisteeseen varhain aamulla puoli kahdeksan jälkeen ja puukolla uhaten otti panttivangeikseen paikalla olleet työntekijät. Poliisi hälytettiin paikalle ja viittätoista minuuttia myöhemmin postikeskus piiritettiin. Mies saatiin houkuteltua ulos parvekkeelle, mutta neuvottelujen sijasta hän alkoi pitää ”Ensimmäisen Sihteerin suuntapuhetta vapautetuille ritareille”, jonka jälkeen katosi takaisin sisälle. Lopulta koko päivän jatkuneen piirityksen jälkeen poliisi murtautui varhaisjakelun toimitiloihin. Mies saatiin väkivalloin taltutettua, mutta tätä ennen hän oli ehtinyt puukollaan haavoittaa kahta työntekijää. Haavoittuneiden mukaan he olivat miehen mielestä rikkoneet ”ajattelukieltoa” ja ansainneet siitä hyvästä rangaistuksen.

Turun yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan hermosairauksien professori Jänteen mukaan alustavissa tutkimuksissa nyt vangittuna olevan miehen olemuksessa on havaittu selviä masennuksen oireita, jotka ovat saattaneet syntyä hänen harjoittamastaan sanomalehdenjakajan ammatista. Miestä aletaan kuulustella huomenna keskiviikkona, jolloin päätetään lopullisesti siirretäänkö hänet tarkempiin mielenterveydellisiin tutkimuksiin. Miehellä ei ole aikaisempaa rikosrekisteriä, eikä hänen mielenterveyttään ole aikaisemmin asetettu kyseenalaiseksi.

STT

HISTORIAN HARHA-ASKELEITA 15: KORKKI KIINNI!

Päämääränään raittiusliike piti alkoholin käytön vähentämistä ja vihdoin täydellistä lopettamista koko yhteiskunnassa. Se on harjoittanut laajaa kokous- ja valistustoimintaa sekä kiinnittänyt erityistä huomiota nousevan polven raittiuskasvatukseen. Samoin se pyrkii vaikuttamaan valtion alkoholipolitiikkaan ja kehittämään sitä rajoituksia tiukentavaan suuntaan. Viime sotien jälkeen raittiusliike on korostanut raittiuden merkitystä myönteisenä, yhteiskunnallisesti ja sivistyksellisesti rakentavana elämän muotona.

Viinahan nyt on sen verran läpeensä kaluttu aihe, että tarvittaisiin melkoinen Houdini saamaan siitä mitään uutta ja mielenkiintoista irti (ja tällä en tarkoita mitään Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjoja.) On olemassa tutkimusta viinasta itsestään, viinan kanssa lätränneistä, viinan kanssa yhä edelleen läträävistä, viinan vihollisista, viinaa vihaavien vihollisista, kansanterveydellisiä aiheita, kulttuurillisia aiheita, taiteellisia aiheita, pesuohjeita yhdistettynä viinaan, hyvä viinasta valmistettu hammastahnaohje, viinalla pilatut elämänkohtalot ja viina päihdyttävänä aiheena.

Raittiusliikettä koskeva tutkimus on silti jymähtänyt pääasiassa moralistien ohjeistuksiin ja torikokouksiin aina lönnrothilaisesta perinteestä tämän päivän kristillisdemokraattien kuiviin lässytyksiin. Aiheesta väännetyt tutkimukset ja muut mahdolliset julkaisut ovat kantaneet yksinkertaisesti niin raskasta tylsyyden viittaa harteillaan, ettei yksikään elämäänsä sisään astuva teini-ikäinen niitä parhaimmallakaan tahdolla jaksa lukea ja helpommaksi vaihtoehdoksi jää kitata väärillä papereilla ostettua kaljaa kotilähiön kaltseilla. En aio ryhtyä uudeksi valistajaksi, en kiihottamaan kansalaisia muita kiihotuksia vastaan, mutta ajatellessani varteenotettavaa tutkimusta alkoholinvastaisesta liikkeestä, tulisi se ehdottomasti luoda enemmän kansaa läheisemmäksi, jos halutaan siitä saavan mitään konkreettista irti. Eli, en puhu puolesta tai vastaan, ymmärrys on kaikki mitä haluan.

Palataan siis alkulähteille, sinne jonnekin 1850-luvun kohdille, jolloin isäntä Peeaa kyllästyi lopullisesti katselemaan renkinsä paloviinan kittausta töiden jäädessä tekemättä. Ja nyt tulee se muutos aikaisempiin julkaisuihin: ei viitsitä alkaa vatvomaan mistään jälkiteollisen ajan alkoholikulttuurista, jota perinteisiä arvoja ajaneet liikkeet pitivät turmiollisina… me emme ole sosiologeja! Sen sijaan kerrotaan lähteiden antamien mahdollisuuksien mukaan Peeaasta ja hänen rengistään. Kerrotaan kuinka Peeaa vastusti työmiehensä dokausta siitä luonnollisesta syystä, että hän halusi saada tilansa tuottamaan, että hän itse voisi juoda rauhassa. Ja kerrotaan Peeaan ahneudesta, siitä kuinka hän halusi pitää kaiken itsellään, niin sielut kuin juomat. Kerrotaan Peeaan ikuisesta tarpeesta nähdä olevansa aina ainoana oikeassa.

Liitetään Peeaa sen aikaisiin muihin isäntiin ja rantaruotsalaisiin kartanonherroihin ja kerrotaan heidän tarinansa, ilman että niistä tarvitsee kehitellä sen ihmeellisempää yhteiskunnallista mambojamboa. Kerrotaan miten asiat olivat. Siirrytään eteenpäin – aina meidän päiviimme saakka. Tarkastellaan kristillisdemokraattien sanomaa ja huomataan, että suurin syy heidän moraalikasvatukselleen ei välttämättä edes löydy Raamatun sanomasta, vaan tarpeesta saada tuo sanoma kuulumaan häiriöttä, joka ei ole mahdollista, jos kaikki kuuntelijat ovat samaan aikaan päissään. Sanomansa he haluavat saada kuulumaan vain siksi, että rakastavat huomiota – aivan kuten Peeaa ja hänen isäntäkollegansa. Huomataan terveyslautakuntien tarve ylläpitää omaa tärkeyttään kieltämällä kansanterveyteen vedoten ihmisiltä nautinnon. Huomataan, että kieltojen antajat eivät koskaan viime kädessä ajattele niiden parasta joiden puolesta puhuvat, vaan ainoastaan omaa huomionkipeyttään. Huomataan tämän käytännön mielettömyys.

Neljästoista tutkimusaiheeni tulisi liittymään viinan ja raittiusliikkeen historiaan ja sen työnimenä voisi kulkea: ”Korkki kiinni! Raittiusliikkeen mätä tarina.”

LUKU 35: TÄYTTYMYS

Tunnetko tuulen tänään kevyempänä ihollasi? Huomaatko taivaan lakanneen syytämästä ahdistavaa harmauttaan lastensa päälle? Uskotko että tämä voisi olla ikuista?

Ajan kuluessa asiat saavuttavat täyttymyksensä. Tutustuminen johtaa ihastumiseen – ihastuminen vihaan tai rakkauteen. Ihmisten rakentamat linnoitukset saavuttavat huippunsa, kestävät ja murtuvat pala kerrallaan pois, niin että lopulta kaiken ennen niin suuren tilalla on pelkkää ilmaa. Syksy saavuttaa talven, talvi ei mahda keväälle mitään. Vahvinkaan mies ei pysty pidättelemään pieruaan lopullisesti, itsepintaisinkaan puristamaan kättään nyrkissä ihmisten kyllästyessä häntä katselemaan. Kun näen sinut tänään kulkevan ohitseni kadulla, en ymmärrä miksi en vain voisi lähteä kanssasi pois, mutta ymmärrän kaipuun valtavuuden. Ymmärrän hetken lyhyyden, odottavan tuskan. Ymmärrän täyttymyksen moninaisuuden.

Olemme viikossa rakentaneet maailmasta paremman paikan. Vaihtoehdot on palautettu palvelemaan niistä nauttivia. Vallankumouksien idea on aina tuottaa kärsiville toivoa – ei varsinaisesti taata heille automaattisesti vapaampaa ilmaa. Vallankumoukset harvoin toteutuvat ja toteutuessaankin jättävät jälkeensä niin paljon korjattavaa, että vaaditaan uusi vallankumous ne korjaamaan. Tästä syystä vallankumouksen käsitystä ei tulisi nähdä liian konkreettisena – ei uusina muotoina, käytäntöinä ja materiaaleina. Sen sijaan katharsis sopisi paremmin tarkoitukseen: puhdistuminen menneen elämän liian raskaaksi käyneestä taakasta, miellyttävämmän elämänvirran ohjaaminen oikeille uomille. Vallankumous on kumous omaa mieltä vastaan, oman epäonnistumisen tunnustaminen, oman katkeruuden muuttaminen parempaa tarkoitusta palvelevaksi.

Ajalla on tapana unohtaa, johtaa sitä ajattelevat harhaan antaen ymmärtää itsensä väärin. Me emme palvelleet aikaa – me palvelimme ihmisiä. Me teimme vallankumouksemme ihmisten vuoksi, emme mielemme yläpuolella leijuvien hämärien ideologioiden tai uskontojen kunniaksi. Kaiku vastasi huutoomme, se uskoi asiaamme. Me emme antaneet ajan unohtaa meitä, painaa kärsiviä mieliämme unohduksen pohjattomaan suohon, riistämään tarkoitukseltamme mieletöntä tarkoitustaan, uskottelemaan kaikkensa antavalle yrityksen mahdottomuutta. Me emme antaneet tuulessa leijuvien kuiskausten estää meitä unelmoimasta, saatella takaisin nähdyille ja koetuille teille, joihin palaava saavuttaa tyytyväisyyden muttei onnea. Me emme antaneet unohtaa itseämme.

Kaikki päättyy – vallankumouksetkin. Niiden perästä seuraa täyttymys, jonka määrittelee viimeisenä pystyyn jääneet. Ystäväni, tänään viimeisenä seisomme me. Tuntekaa siis tuuli kevyempänä ihollanne – se ei ole harhaa. Huomatkaa taivaan lakanneen syytämästä ahdistavaa harmautta päällenne – se ei ole katoavaa. Uskokaa, pyydän teitä, uskoo että tämä on ikuista – se ei tule pettämään teitä. Eläkää täyttymys, kokekaa se kauniina.

HISTORIAN HARHA-ASKELEITA 14: SORI, EN VOI AUTTAA

Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen herätti suuressa osassa maailmaa myötätuntoa maatamme kohtaan. Kansainliiton viimeinen tehtävä oli tuomita Neuvostoliito hyökkääjäksi ja erottaa se jäsenyydestään. Skandinavian maissa, etenkin Ruotsissa, muodostui todellinen kansanliike Suomen auttamiseksi. Se ilmeni vapaaehtoisjoukkojen ja aineellisen avun lähettämisenä. Sen sijaan näiden maiden hallitukset eivät halunneet Suomen vuoksi poiketa puolueettomuuslinjastaan. Englanti ja Ranska ryhtyivät suunnittelemaan aktiivisia toimenpiteitä auttaakseen Suomea, joka taisteli Saksan liittolaista Neuvostoliittoa vastaan.

Olisi perin mielenkiintoista lukea joskus oikealla asenteella tehty tutkimus kaksinaamaisuuden historiasta – sellainen, jossa asioista puhuttaisiin niiden oikeilla nimillä, eikä sorruttaisi kappale kappaleen perään omituisiin harhakäsityksiin historian dokumenttien perimmäisestä tarkoituksesta. Luojan kiitos niin pitkälle olemme päässeet ideologioiden ihannoimisesta, että nykyään osataan nähdä valtioiden (varsinkin suurvaltioiden) inhorealistinen käsitys politiikasta, jossa kaikki ihanteet ollaan valmiit myymään ennen niin kovin tärkeiden aluelaajennuksien ja nykyään taloudellisen toimeentulon turvaamiseksi. Siinä sivussa sitten puhutaan ja julistellaan mitä sylki suuhun tuo ja tuotetaan pettymyksiä Asiaan vannoutuneille maille mutta kun kaikki kyetään joillain ihmeellisimmillä hokkus pokkus-kaavoilla toteamaan välttämättömiksi asianhaaroiksi, päästään näistäkin paskapuheista kuin koira (veräjästä – helvetin tyhmä sananparsi.) Ja mikäs siinä on pulistessa, kun taustalla seisoo valtava sotakoneisto valmiina hyökkäämään naapurin rouvan ruusupuskan kimppuun heti kun käsky käy.

Tässä kaikessahan ei nyt sinänsä ole mitään uutta. Samaa voihkintaa voitte lukea päivittäin Helsingin Sanomien pääkirjoituksista tai kuuluisien valtiotaan vastaan kääntyneiden Yhdysvaltalaisten intellektuellien kirjoituksista, jotka tekevät sen kymmenen kertaa enemmän asiaa painottaen ja tyylillä kuin yksikään maailman sanomalehdistä (allekirjoittaneeseen en edes vaivaudu vetämään vertailulukuja – sanotaanko, että niitä olisi niin monta.) Se mikä tässä kirjoituksessa tulisikin seisoa asioiden keskipisteenä, on talvisodan tarjoama herkullinen yksityistapaus aiheen avaamiseksi. Aihetta on tutkittu valtavasti ja paljon hyvääkin on saatu aikaan. Vielä silti puuttuu realistinen katsantokanta ulkovaltioiden suhtautumiseen Suomen tilanteeseen vuosien 1939-1940 vaihteessa. Harva suomalainen historiankirjoittaja on kyennyt lähestymään ”Suomen yksinjäämistä” sekoittamatta siihen liiaksi herooista sankarikuvaelmaa urhoollisen kansan Molotovin koktaileista ja sissipaskan suorittamisen vaikeudesta keskellä kylmintä talvea sitten Napoleonin Moskovan turneen. Ja juuri tähän tulisi saada nyt muutos.

En tiedä, olisinko suomalaisena itsekään oikea henkilö tarttumaan tämäntyyppiseen tutkimukseen. Periaatteeksi pitäisi ottaa ympäri maailmaa, että kun kansallinen historiankirjoitus on, sanotaanko sadan vuoden ajan, raastanut maansa historiasta kaiken todellisuuden pois (niin ettei enää ketään naurata), tulisi tämän jälkeen paikalle palkata joukko puolueettomia ulkomaisia tutkijoita siivoamaan jäljet. Talvisodan tutkimusta varten voisi Turun yliopistoon pyytää muutaman dosentin Bulgariasta, pari hassua Venezuelasta ja loput Islannista. Paras olisi, että kukaan ei olisi koskaan aikaisemmin edes kuullut Suomen kaltaisen valtion olemassaolosta. Tämän seurauksena pöytä olisi puhdas uusien näkökulmien avaamiseen (tällä en tarkoita totuudenmukaisempien, vaan raikkaampien ja kiinnostavampien.)

Ainoastaan tällä keinoin voisimme viimein saada selville, miksi Suomea ei autettu, kun se apua tarvitsi. Venezuelalainen tutkija murtaisi tiensä Lontoon kuninkaalliseen arkistoon ja kaivaisi esiin tarvittavat lähteet todistaakseen, ettei Churchill olisi missään vaiheessa halunnut auttaa Suomea, koska eräs Helsingin yliopiston professoreista oli esittänyt sarkastisia kommentteja hänen Englannin historiastaan. Ja kun adjutantit olivat pääministerille kohteliaasti viitanneet, että mahtoiko tuo olla tarpeeksi painava syy jättää hädänalainen valtio ilman apua, Churchill oli pistänyt heidät lukemaan kyseistä pilkattua tutkimusta ja käskeä löytää sieltä mitään mitä voisi sarkastisesti kommentoida - samalla kun itätuuli yltyi. Ja kun vain muutamaa tuntia myöhemmin saapui pääministerin kansliaan tieto, että sarkastiset kommentit esittänyt professori olikin ollut saksalainen ja vain vierailukäynnillä Suomessa, Churchill ei nähnyt eroa asioiden välissä: ”Suomessa esitetty pysyy Suomessa.” Tieto Churchillin asenteesta kiiri pian Päämajaan, josta muutaman tunnin jälkeen palasi kirje Lontooseen mukanaan suuret pahoittelut saksalaisen professorin sanomisten puolesta ja suurta ihannointia täynnä ollut Helsingin sanomien arvostelu tutkimuksesta (joka Erkon luvalla oli ylimääräisenä painettu edellisenä yönä.) Viestin saatuaan ei Churchill silti suoralta päältä halunnut muuttaa kantaansa ja pyysi tarkempaa selvitystä saksalaisen professorin Suomi-yhteyksistä. ”Nukun asian päälle”, hän sanoi ja lähti ryyppäämään. Tuo uni kesti kevääseen saakka.

Samanlaisia tarinoita ja kaskuja on kerättävissä ympäri Eurooppaa. Välinpitämättömyys ja epäluuloisuus nostavat pinnalle ”sori, en voi auttaa” – mentaliteetin suuren huutomerkin säestämänä. Aina kaikki ei vain ole kiinni ideologioista tai edes aikaisemmin mainitusta inhorealistisesta asenteesta. Joskus pelkkä väärä jäätelömaku voi riittää, kuten kävi Ranskan kolmannen tasavallan viimeiselle pääministerille Albert Lebrunille, joka Suomen hätäkutsun saatuaan ei saanut mielestään vaniljan väärinkäyttöä sekoittamalla siihen mustikkaa ja hylkäsi anomuksen. ”Tahdon jäätelöni puhtaana”, hän karjui ja taas muutama suomalainen ja venäläinen ennättivät tappaa toisensa.

Kolmastoista tutkimusaiheeni tulisi liittymään talvisotaan ja sen työnimenä voisi kulkea: ”Sori, en voi auttaa – halvalla heivatut periaatteet.”

LUKU 34: VYRKP, RAPORTTI B2 270708

Päämaja tiedottaa:

Huominen maanantai 28. päivä heinäkuuta vuonna 2008 tullaan muistamaan niin pitkään kuin ihmisellä elävänä organismina riittää kykyä olla ja hengittää. Yön ritareiden vallankumouksen ensimmäinen vaihe tullaan iltapäivällä kello 15.03 julistamaan Ensimmäisen sihteerin Eliaksen toimesta päättyneeksi. Menneen viikonlopun neuvotteluissa Vallankumouksen toimikunta onnistui taivuttamaan entiset vallanpitäjät kaikkia osapuolia tyydyttävään sopimukseen. Seuraavassa lueteltuina tärkeimmät kohdat sopimuksesta:

1. 22. päivänä heinäkuuta vuonna 2008 annettu Päämajan päiväkäsky perustaa Internationaali eri maiden Yön ritareiden kesken tullaan kumoamaan. Suomen postilaitos on tätä myönnytystä vastaan julistanut entisten Turun varhaisjakelun jakoalueiden siirtyvän kokonaisuudessaan VYRKP:n alaisuuteen, niin ettei niitä diplomaattisesti tai aseellisesti tämän jälkeen enää tulla tavoittelemaan takaisin.

2. VYRKP:n alaisuuteen virallisesti siirtyneistä alueista tullaan muodostamaan ritaridemokraattinen valtio, joka 1. päivästä elokuuta 2008 eteenpäin tulee kantamaan nimeä: Vapautettujen Yön Ritareiden Liitto (VYRL) Ritariliitto tulee itsenäistymisestään eteenpäin keskittymään omaan sisäiseen rakennustyöhönsä (ritarivoima yhdessä valtiossa), jättäen lopun Suomen ja muun maailman jakopiirit intressiensä ulkopuolelle.

3. Vapautettujen Yön Ritareiden Liittoa tulee johtamaan VYRKP:n sijalle astuva Ritariliiton Toimikunta (RT), päämiehenään vaaleilla valittava presidentti ja virkansa määräämättömän ajan säilyttävä Ensimmäinen Sihteeri.

4. VYRL:n virallinen ulkopolitiikka perustuu Ensimmäisen Sihteerin Eliaksen antamaan asetukseen, jonka mukaan VYRL ei tule puuttumaan ulkopuolisten asioihin jos samaa politiikkaa harjoitetaan toisella puolella.

5. Vallankumouksellinen neuvottelukunta ja vieraiden valtioiden tahot ovat sopineet korvauksista niin, että niistä ei sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen tulla enää keskustelemaan.

6. VYRL:n alueelta muuttamiseen tarvitaan virallinen lupa, eivätkä ulkopuoliset tahot saa ottaa VYRL:n alueelta laittomasti muuttaneita ritareita vastaan ilman neuvotteluita Ritariliiton Toimikunnan edustajien kanssa.

7. Sopimuksen virallistamiseksi Suomen Postiliitto on luvannut luovuttaa takaisin VYRKP:n rikolliseksi julistaman entisen eteläisen jakoalueen suurritarin. Hänen kohtalostaan päätetään erillisessä oikeudenkäynnissä, joka käynnistyy lähiaikoina entisen sortohallituksen jäseniä vastaan.

---

Vapautettuja kansalaisia kehotetaan saapumaan huomenna Päämajan tuntumaan osoittamaan suosiotaan syntynyttä sopimusta kohtaan. Mahdolliseen poisjääntiin pyydetään toimittamaan lääkärintodistus mahdollisten rangaistustoimien välttämiseksi.

Vallankumouksen ja Vapautettujen Yön Ritareiden Liiton Puolesta

VYRKP – 1.8.2008 lähtien RT

VAPAUSPÄIVÄN ONGINTOJA 17: HÄN KIRJOITTAA, VAIKKA TAIVAS PUTOAISI NISKAAN

Vallankumouksen keskellä, helteisen kesäpäivän sydämessä, viimeinen vapauspäivä - luojalle kiitos.

---

Saatuaan viimeisimmän romaaninsa julkaisukuntoon Kirjailija vaipui synkkyyteen. Synkkyys ei tällä kertaa ollut laatuaan luomisen tuskasta irrottautumisen kaihoa, vaan määrittelemätöntä toivottomuutta. Julkaistuna romaani tuli olemaan hänen kolmaskymmenes sepustuksensa viidentoista vuoden sisään. Menestys oli taattu kerta kerran jälkeen, samoin kuin pahoinvointi ja tuo alati kasvava masennus hänen sisällään. ”Miksi minä kirjoitan? Miksen antaisi onneton olla?” Näitä kysymyksiä pohtien hän oli istunut Tornissa aamusta asti, mutta iloliemi ei ollut tehnyt tehtäväänsä toivotulla tavalla. Ryystettyään yhdeksännen tuoppinsa tyhjäksi, laitamyötäinen tarinanvääntäjä raahasi itsensä ulos iltapäivän helteeseen.

Kotimatkasta ei tullut mitään ja Kirjailija päätti poiketa vielä Kosmoksessa yhdellä ja tunnustella josko siellä humalat olisivat paremmassa suhteessa keskenään. Paikka oli aivan autio, lukuun ottamatta tietysti kanta-asiakas Vilhoa, joka seurasi televisiosta uusintana yleisurheilun eliittikisoja. Vilho se vasta ikävä ihminen olikin – aina pohtimassa omaa kurjuuttaan, tai aikeissa ryhtyä siihen. Kirjailija ei ottanut sitä riskiä, että Vilho olisi huomannut hänet ja keksinyt taas jonkin keinon, jolla päivästä olisi saanut tehtyä vieläkin synkemmän. Lopputulos olisi saattanut olla vaarallisen arvaamaton. Kirjailija katsoi parhaaksi kääntyä ympäri ja palata helteeseen.

Ruttopuisto oli tavalliseen tapaan täynnä ihmisiä. Kaiken sen tungoksen keskellä masentunut satuilijamme lopulta antautui. Ilon huudahdusten keskellä ja lapsien astellessa hänen humalaisen ruumiinsa päältä, väsynyt mies vaipui uneen. Ensi alkuun oli kaikki unessa kuten ennenkin. Ensin lepakoita, sitten käärmeitä, toukkia, tungosta, verta, paskaa, petettyjä lupauksia ja kohtuutonta kritiikkiä. Mutta keskelle tätä tuttua painajaista ilmestyi yhtäkkiä jotain uutta. Jostain pilvien raosta esiin työntyi valtava luuta, joka lakaisi kaikki sairaat uninäyt sivuun. Tämän jälkeen korkeuksista kuului armoton, mutta samalla hyvin lempeä ääni: ”Sinä kirjoitat, koska haluat kirjoittaa. Sinä kirjoitat, koska pystyt siihen, eikä olisi mitään syytä lopettaa. Sinä kirjoitat koska elämässä on tehtävä valintoja ja oman valintasi olet tehnyt jo vuosia sitten. Sinä kirjoitat, vaikka taivas putoaisi niskaasi.” Tämän jälkeen lepakot palasivat, mutta vain hyvästelläkseen.

Kirjailija heräsi kirkuen. Päivä oli muuttunut yöksi ja helle sateeksi. Hän tunnusteli itseään vakuuttuakseen, että oli varmasti nyt tässä todellisuudessa, eivätkä käärmeet jo pian taas häntä yllättäisi. Kaikki tuntui olevan paremmin. Synkkyys oli tehnyt tietä itsetietoisuudelle omasta paikasta tässä maailmassa. Kirjailijan teki mieli huutaa, niin että ääni kuuluisi aina pilvien raosta taivaaseen saakka, mutta onnistui malttamaan mielensä. Sen sijaan juoksujalkaa hän palasi takaisin Kosmokseen, toivoen että Vilho olisi yhä siellä. Vilhon jos jonkun kuului ensimmäisenä saada tietää, että elämällä saattaisi sittenkin olla jokin merkitys. Ehkäpä hän unesta kuultuaan reipastuisi Kirjailijan tapaan ja suostuisi palaamaan takaisin työpaikalleen, jonka oli edellisen joulun masennuskauden päätteeksi jättänyt. Tarjoilija kuitenkin kertoi, että Vilho oli saanut kutsun lahden toiselle puolelle ja näyttäen yhä vain kurjemmalta lähtenyt puoli tuntia sitten. Nyt Kirjailijalle tuli kiire. Vilhoa ei missään tapauksessa olisi saanut yksinään päästää ylittämään Pitkääsiltaa, olisihan tarjoilijan nyt se pitänyt ymmärtää. Hänet oli kesän aikana jo kahdesti pelastettu hukkumasta ja edellisellä kerralla viranomainen oli vannonut ettei kolmatta kertaa tulisi. Ja varsinkaan nyt itsensä tappamisessa ei ollut mitään mieltä, sillä syy elämän mielekkyyteenhän oli selvinnyt. Vilho oli pysäytettävä.

Valtavalla kiireellä Kirjailija rynnisti läpi suljettujen tavaratalojen viidakon. Aseman jälkeen hän koukkasi teatterin takaan puistoon ja tuli sillalle viime hetkellä. Vilho oli juuri kiivennyt sillan reunalle ja tunki puistosta nokkimiaan kiviä taskuihinsa. Huomatessaan kirjailijan hän näytti helpottuneelta ja huudahti: ”Hyvä kun tulit! Voimme köyttää toisemme kiinni samalla köydellä, niin vajoamme sitten paremmin pohjaan.” Kirjailija onnistui suostuttelemaan Vilhon pois reunalta ja alkoi kertoa hänelle unestaan. Vilho kuunteli tarkkaavaisena, tekipä jopa muutaman merkinnän vihkoonsa. Tarinan päätyttyä kummallakaan ei näyttänyt olevan mitään sanottavaa, kunnes Vilho kysyi: ”Tulisiko minun luopua haaveistani vain sen tähden, että sinä pelkäät liiaksi todellista elämää ja purat pelkosi kirjoittelemalla satuja? Ja kun sekään ei sinua miellytä, juot kunnes alat näkemään ja kuulemaan harhoja. Nyt minä olen todella masentunut.” Tämän sanottuaan hän nousi kaiteelle ja hyppäsi alas. Kirjailija ei kyennyt katsomaan hänen peräänsä. Hetken päästä Vilho kuitenkin rämpi takaisin ylös vaatteet vedestä märkinä. Ensimmäistä kertaa hän oli onnistunut pelastamaan itse itsensä. Täristyään aikansa Vilho sanoi: ”Jos sinä kirjoitat, vaikka taivas putoaisi niskaasi, et ole sen ihmeellisempi kuin minäkään. Ei ystäväiseni, ei sinun tarvitse taivasta odottaa. Se on jo löytänyt sinut…niin kuin minutkin.” Tämän sanottuaan hän hyppäsi takaisin veteen ja tällä kertaa ei enää palannut.

Pelastuslaitoksen miesten lähdettyä Kirjailija vaelsi pitkin tyhjää Unioninkatua kohti kotiaan. Sinne päästyään hän avasi tietokoneensa ja ryhtyi kirjoittamaan. Ulkona taivas näytti omituisen tyyneltä – aivan kuin se olisi ollut paljon lähempänä kuin vielä eilen.

HISTORIAN HARHA-ASKELEITA 13: NELJÄKYMMENTÄKOLME

Huomasin juuri kauhukseni, että käsillä oleva kirjoitus on sadas laatuaan tässä turhien ajatusten kömpelössä ulosannissa. Tämän kunniaksi historian harha-askel osuudessamme luettelen sata mielenkiintoisinta ilmiötä, ihmistä ja ilmanlaatua, joista jokaisesta saisi hyvää draamaa ja huijausta nimeltään akateeminen historiantutkimus. Heitän aiheet kylmästi sekaisin, ettei kenellekään tulisi mieleen arvottaa mielenmaisemaani ja pistää siitä sitten käyntiin tuhoon tuomittua väittelyä. En tahdo väitellä kanssanne!

* Uudenlainen arkkitehtuuri ja Alvar Aalto

* Vaasan senaatti

* Ruotujakolaitos (yhdistettynä syvään haukotukseen)

* Vanha Suomi ja Uusi Suomi

* Olaus Rudbeckius ja suurvaltakauden kansallisylpeys

* Riki Sorsa ja kotimaisen viihdemusiikin kehitys

* Turun mustat veljet

* Itämainen sota ja Viaporin naiset

* Tarton rauha

* Paasikiven muistelmat (ne suuret siniset kirjat)

* Sisäinen muuttoliike (Juvasta Jakomäkeen)

* Väärinymmärretty sosialismi ongelmalähiöiden kielenkäytössä

* Wrightiläinen työväenliike

* Suomen läänit (yksi kansakoulun kidutusmenetelmistä)

* Kielitaistelu ruskeakielistä ruotsalaisiin

* Aleksanteri – ensimmäinen vai toinen?

* Porvoon valtiopäivät

* SKDL – Sosialistinen kansandemok… kansan…. vittu, ihan sama

* ”Kolme suurta”

* Siirtoväen omaisuus – vaadin lusikkani takaisin!

* Sosiologia ja Edward Westermarck (tee palvelus, puukota minut)

* Realismi

* Suomen kansallisteatteri – Palo ja se toinen joka esitti Komisario Palmua

* Erätalous (yhdistettynä toiseen syvään huokaukseen)

* Kuninkaan itsevaltius – onko itsevaltiaalla oikeus kieltää itseltään mitään?

* Tervahaudat hajuhaittana

* Reduktio – anna omaisuuteeni takaisin

* Keskiajan kirjallisuus

* Latinankieliset teinilaulut – älkää yrittäkö toistaa niitä

* Kansallinen herätys – herätys!

* Jääkäriliike – eli hevosella Helsinkiin

* Toinen sortokausi (kuka muistaa ensimmäisen?)

* Aleksanteri III (vai oliko se II?)

* Kekkonen ja kolme korkillista liikaa

* Snellman ja pulisongit

* Teollisuuden voimansaanti

* Halla

* Ensimmäinen säästöpankki ja kadonneet säästöt

* Suomen markka ja kadotetut eurot

* Suomi ja Neuvostoliitto (liian laaja, rajaa!)

* Talvella käyty sota (eli talviso… ei, talvella käyty)

* Ajanjakso 1899-1917 (aina ja ikuisesti)

* Nahkapistoolisank…

Ei saatana jaksa. Sadannen merkinnän kunniaksi päästän itseni hetkeksi tästä piinasta ja antaudun Suomen kesälle. Sohvalle paistaa aurinko ja televisiosta tulee mäkihyppyä.

Kahdestoista mahdollinen tutkimusaiheeni luettelisi sata mahdollista tutkimusaihetta päättyen aiheeseen numero 43. Sen työnimenä voisi kulkea: ”Sata mahdollista tutkimusaihetta eli neljäkymmentäkolme mahdollista tutkimusaihetta.”

VAPAUSPÄIVÄN ONGINTOJA 16: JUHANA PELOTTOMAN KIITOLLISUUDENVELKA

Kirjahylly natisi liitoksissaan. Se oli vanhaa hyvää tekoa, mutta joutunut kokemaan edellisen vuosisadan eurooppalaisen rappion. Enää kauaa se ei jaksaisi kannatella paisuteltuja sankaritarinoita, joissa valkoiset ruhtinaat, toinen toisensa perään, ratsastivat ikuista voittokulkuaan konservatiivisuuden hurskaat sulat hatuissaan. Tuskaansa hylly natisi, mutta ei saanut myötätuntoa omistajaltaan. Jälleen eilen sen harteille oli sysätty uusi tiiliskivi, tällä kertaa Rudolf Habsburgilaisen nuoruusvuosista. Siihen se väkivalloin oli runnottu Lorenzo de Medicin eläkepäivien viereen tuhansien muiden jatkoksi. Seuraava suurmies tietäisi loppua.

Linnea katsoi kaipaavasti miestään. Siinä Aimo silitteli rakastuneena tuota kirottua hyllyään, vaikka Linnea juuri oli ilmoittanut heidän avioliittonsa olevan ohi. Kädessään Aimolla oli arvokkain aarteensa, elämäkerta Juhana Pelottomasta, jolle hän huolestuneena alkoi etsiä täyteen ahdetusta hyllystä paikkaa. Hiljaisuutta oli kestänyt jo pitkään. Aivan kuin Aimo olisi unohtanut, että Linnea ylipäätänsä oli huoneessa.

- Sinä siis lähdet, Aimo lopulta sanoi ja vilkaisi taakseen poissaolevasti. Hyvä on, teet kuten tahdot. Mutta ennen sitä, ihan vain noin kuriositeettina, mahdatko tietää ketä Juhana Pelottoman oli kiittäminen nousustaan halveksitusta asemastaan kunniaan ja arvonantoon?

Linnea huokaisi. Miksi hän olikaan kuvitellut, että edes avioerolla uhkaaminen saisi Aimon ymmärtämään. Mieshän oli sairas, muualla tästä maailmasta. Mutta silti hän kykeni pitämään huolen itsestään. Siksi oli vain oikein että Linnea lähtisi. Sillä vaikka parhaat vuodet olivatkin valuneet hukkaan, ei kenties kaikki vielä ollut ohi. Ehkä hän vielä jollekin kelpaisi. Ehkä tämä epäkiitollinen maailma sittenkin suostuisi antamaan hieman takaisin siitä, mitä hän itsestään oli Aimolle joutunut luovuttamaan. Tai sitten ei, eipä tietenkään, miksipä maailma nyt hänestä olisi kiinnostunut, näkyihän se vanhuus se rumuus se vuosikausien yksinäisyys jättäisipä rauhaan vaan ei hautaan asti kuninkaita keisareita vuoteessa paaveja kardinaaleja pois pois menkää pois miksi minua kiusaatte miksi miestäni kiusaatte lopeta Juhana pyydän päästä meistä irti päästä Aimosta irti ja jos et päästäisikään niin ethän seuraa minua kun lähden ethän.

Linnea nousi mutta Aimo pidätteli häntä. Se taisi olla ensimmäinen kerta kolmeen vuoteen, kun he koskettivat toisiaan. Aimo katseli vaimoaan kuin vierasta, jostain etäisesti tuttua vanhaa ystävää. Sitten hänen ilmeensä kirkastui. Linnea tuoksui hurmaavalle ja palautti Aimon mieleen heidän hääpäivänsä. Se oli ehdottomasti ollut hänen parhain päivänsä tässä elämässä. Tuona kauniina syyskuun lauantaina kauan sitten Linnea oli tuoksunut juuri samalle kuin nyt, ja Aimo oli ensi kertaa kohdannut Juhanan, oman pelottoman herttuansa. Elämäkerta oli ilmestynyt lahjapöydälle kuin tyhjästä ja vienyt saman tien Aimon sydämen mennessään. Linnea sai sinä iltana tanssia häävalssinsa yksin, sillä jo tuolloin Aimo ymmärsi, ettei hänen elämäänsä mahtuisi kuin yksi todellinen rakkaus ja se ei ollut Linnea. Avioliitto jatkui ilman että Aimo sitä sen enempää ajatteli. Rakkaudesta Juhanaan hän oppi rakastamaan suuria miehiä ja suuria tarinoita. Ja ei aikaakaan kun hän jo kuvitteli olevansa suuri itsekin.

Aimo tunsi suudelman poskellaan. Linnea oli päättänyt yrittää vielä viimeisen kerran. Voi kuinka hän toivoi, että mies edes hetkeksi olisi laskeutunut haavelinnoistaan, vaikka vain siksi aikaa, että hän olisi ehtinyt kertoa kuinka hyvin kaikki voisi edelleen päättyä. Mutta Aimo oli oma armoton itsensä. Vastaamatta suudelmaan hän alkoi silittää vieressä seisovaa Robespierren patsasta. Linnea oli aina vihannut tuota pronssista kammotusta, kuten kaikkea muutakin tavaraa joka huoneen täytti. Ikkunan eteen oli tinasotilaista rekonstruoitu satavuotisensodan päätöstaistelu. Sen vieressä seisoi kolme pelottavan aidon näköistä vahanukkea: Bismarck, Pius II ja Iivana Julma. Koko pitkän seinän täytti Bourbonien sukuluettelo 800-luvulta aina tähän päivään saakka. Ja sitten oli tietysti kirjahylly, tuo hirviö, joka nousi korkean huoneiston kattoon saakka ja hallitsi sieltä armottomalla tavalla Aimon elämää. Kaiken tuon tavaran keskellä Aimo kuvitteli olevansa yksi sankareistaan. Lukemalla merkittävistä persoonista, hän uskoi oman merkityksellisyytensä kasvavan. Silti mikään muu ei kasvanut kuin hulluus hänen sisällään. Jahdatessaan kuolemattomuutta hän unohti sen maailman jossa tuo kuolemattomuus tuli saavuttaa.

- Kerro minulle, Linnea sanoi. Miksi sinä teet tästä kaikesta itsellesi niin tolkuttoman vaikeaa?

- Kuinka niin?

- Etkö ymmärrä ettet koskaan voi olla niin kuin nuo kaikki muut? Et voi olla Juhana, et vaikka kuinka haluaisit.

- Älä sano noin!

- Voi rakas kun…sinulla on ongelma. Et ole terve ja minä haluaisin auttaa. Antaisit kiltti auttaa, antaisit.

Aimo sysäsi Linnean luotaan ja karkasi kirjahyllynsä suojaan. Häntä ei koskaan oltu vastaavasti loukattu. Linnea saisi matkustaa maailman ääriin tai vaikka kuolla seisaalleen, hän ei välittäisi. Rakkaat ystävät hyllyssä kyllä pitäisivät hänelle seuraa. Suurmiehet tukisivat toisiaan. Juhanankaan hänen kädessään ei tarvitsisi olla huolissaan, Aimo kyllä löytäisi hänelle hyllystä paikan.

Kirjahylly vinkui ja narisi, yritti varoittaa varomatonta miestä. Mutta Aimo ei kuunnellut; ei hyllyään, ei vaimoaan, ei mitään muuta kuin päänsä sisältä kuuluvia sekavia ääniä, jotka käskivät toimimaan.

Pelkkä hipaisu riitti. Burgundin herttua Juhana Peloton ei koskaan päässyt takaisin vertaistensa joukkoon. Tuon pöyhkeilevän aristokraatin elämänkaari oli hyllyparalle liikaa. Se luovutti ja vei Aimon mukanaan. Tuhannet elämänkohtalot vyöryivät alas ja Aimo sortui sankareidensa alle. Hänen liiasta lukemisesta heikko ruumiinsa otti vastaan armoitetut iskut. Siellä tuo kuolemattomuutta tavoitellut pieni mies nyt makasi kaikkien niiden sotapäälliköiden, keisareiden, ruhtinaiden, kuninkaiden, varkaiden, paavien ja muiden intohimon kohteidensa alla, joiden avulla oli uskonut saavuttavansa ikuisen elämän, mutta jotka veivätkin hänet ennenaikaiseen hautaan. Loppuun asti hän pusersi käsissään tuota onnetonta Juhana herttuan tarinaa, sormi taipuneena sivujen väliin, kohtaan jossa luki seuraavaa: ”Juhana Peloton ei kiittänyt kunniastaan ja arvonannostaan muita kuin itseään. Ei vanhempiaan, ei paavia, ei edes Jumalaa. Juhana osoitti myöhemmälle maailmalle kuinka yksilöllä on valta horjuttaa vallitsevia olosuhteita ja saavuttaa henkilökohtainen suuruus. Tämä onnistuu jos jaksaa uskoa omaan tekemiseensä ja erityiseen tehtäväänsä tässä kuolevassa maailmassa…”

LUKU 33: VYRKP, TIEDOTE A1b 230708

Vallankumouksellisille ritareille!

Päämajan toisella päiväkäskyllä julistetaan vallankumouksellisille seuraavat velvollisuudet suoritettaviksi seuraavan kahdenkymmenen neljän (24) tunnin sisällä:

A. Yksityisten sanomalehtiarkistojen tuhoaminen

* Johtuen mahdollisista vastavallankumouksellisten aikeista ryhtyä väkivaltaisilla toimenpiteillä horjuttamaan vallankumouksen etenemistä, toimenpiteenään anastaa kiihotuskäyttöön vanhentuneita painotuotteita, esitetään tuhottaviksi kaikki mahdollinen, mikä aiemmin on liittynyt jakotoimintaan

* Arkistojen tuhoamisen voi suorittaa henkilökohtaisesti tai ilmoittaa siitä Päämajaan, josta tullaan tuhoisa aines noutamaan tuhottavaksi

* Yksityisten arkistojen hallussapito on tästä hetkestä lähtien kielletty vankeusrangaistuksen uhalla (kielletty sanomalehtipaperin käyttö myös tapetointiin, kompostointiin ja anusaukon pyyhkimiseen)

B. Julkisten sanomalehtiarkistojen tuhoaminen

* VYRKP on julistanut VASPO:lle oikeuden ryhtyä tyhjentämään julkisia arkistoja, joihin sisältyvät yliopiston arkistot, Turun sanomien ja pienempien paikallislehtien arkistot, virastojen, kunnalliskotien, museoiden ja sairaaloiden arkistot

* Jos julkisten virastojen toimihenkilöt vaikeuttavat VASPO:n työtä, tullaan heidät vangitsemaan määräämättömäksi ajaksi ja heidän perheenjäseniltään riistämään oikeus kaupunkilaisen oikeuteen

C. Ulkonaliikkumiskielto

* Aikaisemmat kehotukset ulkonaliikkumiskiellosta vanhenevat tänään keskiyöllä ja ne tullaan korvaamaan virallisella kiellolla

* Virallinen ulkonaliikkumiskielto kestää iltakuudesta aamukymmeneen

* Jos ulkona kieltoajan sisällä liikkuvalla ei ole esittää VYRKP:n luovuttamaa lupapaperia, tullaan hänet väkivaltaisesti siirtämään VASPO:n toimesta pahoinpitelykeskukseen ja sen kautta määräämättömäksi ajaksi vankeuteen

D. Matkustuskielto

* Matkustaminen kaupungin ulkopuolelle on kielletty ilman VYRKP:n luovuttamaa lupapaperia määräämättömäksi ajaksi

*Liikkuminen kaupungin sisällä on toistaiseksi sallittu ulkonaliikkumiskiellon puitteissa

* Matkustuskiellon rikkojia tullaan rankaisemaan pahoinpitelyllä

E. Keskustelukielto

* Turvallisuuden ylläpitämiseksi keskustelu VYRKP:n julistamista velvoitteista julistetaan kielletyksi

* Henkilö joka tavataan kritisoimasta, vitsailemasta, puhumassa sarkastiseen sävyyn tai puhuvan millään lailla virallisen esivallan julistamista säännöksistä tullaan ampumaan

* Kiellon toimimisen varmistamiseksi jokaiseen taloon aletaan kolmen päivän sisällä rakentaa kuuntelulaitteita

* Kuuntelulaitteisiin kajoava tai niitä kritisoiva, niistä vitsaileva, niistä sarkastiseen sävyyn puhuva tai niistä millään lailla puhuva tullaan ampumaan

* Tätä säädöstä (D) vastaan kritisoiva, vitsaileva, sarkastiseen sävyyn puhuva tai millään lailla puhuva tullaan ampumaan

F. Ajattelukielto

* Ihmisiä suositellaan ajattelemasta tästä lähin mahdollisimman vähän

* Turvallisuutta vaarantavan ajattelutyöskentelyn voi tästä päivästä lähtien jättää suosiolla VYRKP:n ja Ensimmäisen sihteerin Eliaksen huoleksi, jotka ovat kunniakkaalla vakuutuksellaan vannoneet taistelevansa ihmisten oikeuksien ja vallankumouksen asian puolesta

* Liikaa ajattelevia tullaan kiduttamaan ja tämän jälkeen tappamaan

G. Velvollisuus kuuliaisuuteen

* Vallankumoukselliset ritarit tullaan tästä päivästä eteenpäin kutsumaan aakkosjärjestyksessä Päämajaan osoittamaan kuuliaisuutta vallankumouksen asialle

* Turvallisuuden nimissä kieltäytyminen kuuliaisuuden osoittamisesta on kiellettyä

* Kieltäytyneitä tullaan rankaisemaan VYRKP:n korkeimmalla mahdollisella rangaistuksella: heidät tullaan laittamaan seuraavana yönä jakamaan sanomalehtiä

Vallankumouksen asian puolesta

VYRKP

LUKU 32: VYRKP, ENSIMMÄISEN SIHTEERIN SUUNTAPUHE 220708

Ensimmäinen sihteeri Elias laskeutui tänään vallankumouksellisten ritareiden keskuuteen kertoakseen seuraavaa:

”Vallankumoukselliset, ritarit, toverit! Te kuulutte etuoikeutettujen ryhmään etuoikeutettuna aikana. Tulevaisuus on muuttanut suuntaansa, maailma on pysähtynyt miettiäkseen. Aikamme on meitä itseämme varten, tulevaisuus meidän lapsillemme paremmaksi rakennettavissa. Ei ole väärin pelätä mutta tässä tilanteessa siitä ei ole hyötyä. Ei ole väärin kaivata takaisin mutta tässä epäoikeidenmukaisessa maailmassa katuisitte sitä heti palattuanne. Ei ole väärin uskoa parempaan ja se on ainoa asia joka enää merkitsee. Toverit! Ihmisten tarina on vallankumousten puolestapuhuja. Maailma ei etene ilman, että välillä se puhdistetaan siitä saastasta ja paiseista jolla epäkelpo aines on sen, liian hyvätahtoisten seuratessa vierestä, liannut. Teesi vaatii antiteesiä täyttyäkseen synteesiksi. Puhdistuksen suorittaa se sukupolvi, jonka keskuudesta nousevat ne yksilöt, jotka huutavat: ”en jaksa enää! En suostu enää! En halua enkä aio enää!” Me olemme se sukupolvi, me olemme ne yksilöt. Tarttukaa toisianne kädestä, sanokaa se toisillenne, sanokaa se itsellenne! Me emme jaksa enää!

Vaatimuksemme ovat selkeät: kaikki tullaan ajamaan alas. Menneiden rakenteiden päälle rakennetaan Yön ritareiden diktatuuri, jossa valtaa pitää ensi alkuun valistuneiden etujoukko ja jota tehtävää hoitamaan eilen nimitetty Vallankumouksen toimikunta. Tämä järjestelmä on pakollinen, sillä luovuttamalla vallan asian edestä järkkymättömästi kamppaileville tulemme pääsemään pisimmälle… me pääsemme loppuun saakka! Kun vallankumous on saatettu loppuun, vihollinen karkotettu tai hävitetty, seuraa todellisen yhteistoiminnan aika. Silloin jokainen saa rauhassa sanoa sanottavansa ja jokainen meistä kuuntelee. Silloin jokainen saa rauhassa purkaa huolensa ja jokainen meistä on auttamassa. Silloin jokainen saa rauhassa puhua sanoja joita ennen ei haluttu kuulla ja me uskomme!

Vallankumouksemme on kuitenkin vasta alussa. Tästä syystä sisäiset ristiriidat pitää pystyä lopettamaan. Jos asiamme ei kykene saavuttamaan meissä yksimielisyyttä, vaan soralauseet tunkeutuvat ihomme läpi sisäpuolelta, vihollisemme käyttävät set armotta hyväkseen. Ritaripetturiksi julistettu, entisen eteläisen jakoalueen karannut suurritari ei ole jäänyt toimettomaksi. Sen lisäksi että hän on alkanut palkkaamaan palkkajoukkoja jakotehtäviin Baltiasta, on hän tiedustelupalvelumme tietojen mukaan saanut jalansijaa myös vallankumouksen sisällä. Hälyttäviä ovat tiedot, jonka mukaan edellisyönä Liedon pohjoisalueella kolmessa kokonaisessa kerrostalossa onnistuttiin suorittamaan jako. Hälyttävää on että rivimme tuntuvat horjuvan jo näin ensi vaiheessa. Sinä joka asiasta olet tietoinen, jos seisot nyt keskuudessamme, tule keskustelemaan kanssamme. Tulen henkilökohtaisesti takaamaan turvallisuutesi, jonka lisäksi tulet saamaan palkkion tiedoistasi. Yhdy meihin, saat enemmän! Sanokaa se, huutakaa se ilmaan, niin että se kaikuu tämän maan jokaiseen taloon: ainuttakaan lehteä ei enää jaeta!

Jatkon kannalta tiettyihin pakkotoimenpiteisiin on ryhdyttävä. Tästä päivämäärästä lähtien nimitän toimintavaltuuden Vallankumouksen Sisäiselle Poliisille, joka tullaan tuntemaan nimellä VASPO ja jonka ylipäälliköksi VYRKP on minut nimittänyt. VASPO tulee toimimaan jokaisen turvallisuuden takaamiseksi ja vastavallankumouksellisten kiihottajien kiinnisaamiseksi. Vastavallankumoukselliset tullaan sijoittamaan Kupittaalla sijaitsevaan entiseen HK:n tehtaaseen, jossa heitä pidetään tutkintavankeudessa kahdesta viikosta kahteen vuoteen. VASPO: n toimikenttään tulee myös kuulumaan kotietsinnät, joissa tullaan takavarikoimaan kiellettyjä painotuotteita ja vangitsemaan epäiltyjä. VASPO:oon kuuluvilla tulee olemaan aseenkanto-oikeus ja oikeus käyttää asetta tilanteen niin vaatiessa.

Emme saa pysähtyä! Tästä päivästä lähtien vallankumous tulee ottamaan suuren harppauksen eteenpäin. Turun kaupungin rajoille tullaan lähipäivien aikana rakentamaan muuri, jotta salakuljetukset pystyttäisiin parhaiten estämään. Kaupungista ei enää muurin pystyttämisen jälkeen saa poistua ilman VYRKP:n luovuttamaa lupapaperia.

Haluan kiittää teitä ajastanne. VYRKP tulee raporteissaan pitämään teidät ajan tasalla. Samoin lähipäivien aikana tullaan luomaan vallankumouksellisten oma sanomalehti, josta voi parhaiten seurata omia velvollisuuksia. Pyydän teiltä kärsivällisyyttä. Yhtään reklamaatiota ei enää lähetetä, yksikään Helsingin Sanomat ei enää ole myöhässä, yhtäkään lehteä ei enää jaeta!

***

Puheen päätyttyä Ensimmäinen sihteeri poistui väkimassojen huutaessa hänen nimeään.

HISTORIAN HARHA-ASKELEITA 12: YHTENÄ ILTANA

Suomi nautti maailmansotien välisenä aikana erityistä suosiota Yhdysvalloissa sen takia, että se ainoana maana maksoi täysimääräisenä sotavelkansa Yhdysvalloille. Pittspurgh-Sun-Telegraph-niminen sanomalehti julkaisi joulukuussa 1933 kuvan, missä Suomi ojentaa velkansa lyhennyksen Setä Samulille. Englanti, Ranska ja Italia kurkistelevat happaman näköisinä ovelta. Kuvan allekirjoitus merkitsee juuri näiden maiden joko laiminlyöneen suorituksensa tai maksaneen vain rippeitä. Suomi on kuvattu venäläistä muistuttavana turkiksiin pukeutuneena miehenä.

Perkele sanon minäkin. Jo riittävät ikuiset kädenväännöt rähmällä olon eri asennoista, Kekkosen ja K-linjan politiikan kameleonttimaisuudesta sekä sen eräänkin ikuisen pikkuasioista huomauttelijan huomautuksista että mihin kirjaston lastenosaston hyllyyn se Lasse Lehtisen väitöskirja kuuluukaan. Mikä pakkomielle suomalaisilla on olla niin suomalaisia vuodesta, korjaan, vuosikymmenestä toiseen. Muuri murtui ja perestroika laski väärin – silti vielä kaksikymmentä vuotta myöhemmin ei mikään muu myy yhtä hyvin kuin uusi tulkinta siitä ja siitä vodkan huuruisesta illasta Moskovassa tai Tamminiemen saunassa, jossa tosin viinalla läträämisen ohessa myös huhujen mukaan harrastettiin erinäisiä nakuhippakilpailuja, mister märkä t-paita finaaleita (jotka Ahti Karjalainen vei nimiinsä kuudesti) ja oksentelua kolmen metrin päästä ämpäriin. Mutta jotten nyt sortuisi siihen samaan, josta muut tahdon irrottaa, siirryn itse aiheeseen ja teenkin sen vauhdilla. Kaljaa pöytään!

Yllä oleva lainaus suomalaisten kansanluonteesta yhdistettynä velkojen maksuun Yhdysvalloille ei kerro koko totuttaa maamme yksitoikkoisesta historiasta. Ikuisten periksi antojen ja viimehetkien omiin päässeiden maalien keskellä on tapahtunut myös kerran valoisa sattumus, joka onnistui yhdeksi illaksi ja yöksi muuttamaan katkeran kansakunnan Euroopan valtiaaksi. Tällä en tarkoita myyttiä nimeltään talvisota. Tapaus sattui joskus 1970-luvun alussa ja poikkeuksena jatkuvasta idän politiikan kierrättämisestä liittyi Atlantin takaiseen kanssakäymiseen.

Valtioiden kansainväliset suhteet toimivat monella eri tasolla. Kylmän sodan aikana Yhdysvallat hoiti suhteita suurvaltoihin huippupoliitikkojen (presidentti, pääministeri) avulla kun taas pienempien valtioiden asioita hoiti virkamiestaso. Sama käytäntö jatkuu yhä edelleen ja juuri tästä syystä muutama vuosi sitten ehdokkuutensa uusinut presidentti Yrjö Pensas ei kysyttäessä muistanut jonkun Keski-Aasian pikkuvaltion päämiestä. Bush yritti selitellä tietämättömyyttään vedoten kiireisiinsä (terrorisminvastainen sota oli hyvässä vauhdissa) mutta aivan yhtä hyvin hän olisi voinut vedota suurvallan käytännön politiikkaan. Niin ainakin itse olisin Yhdysvaltain presidenttinä tehnyt, samoin kuin Yhdistyneiden Kuningaskuntien kuningattarena (tosin tuossa tapauksessa muutama lisäselitys olisi myös ollut paikallaan.) Suomen kaltainen pikkuvaltio sen sijaan saa hakemalla hakea niin vähäpätöistä kansakuntaa, jonka asiat olisivat niin vähämerkityksisiä, että niiden hoitaminen voitaisiin jättää yksin lähetystöjen huoleksi.

Kylmän sodan aika oli heilahtelua hyytävien viimojen ja hieman lauhempien pakkasten välillä. Yhdysvaltojen politiikka Suomea kohtaan oli melko yksiselitteisesti seuraavanlainen: Suomea haluttiin tukea juuri sen verran, että se ei lähenisi mm. Varsovan liiton kautta liikaa Neuvostoliittoa, mutta silti liikaa tukemista ei suositeltu, sillä Itä-Euroopan status quota ei haluttu liikaa järkyttää, ettei Neuvostoliitto liikaa ärsyyntyisi ja tarttuisi pienenpieniin aseisiinsa. 1970-luvun alussa elettiin leudompaa säätä, jolloin suhtautuminen Atlantin takaa Neuvostoliiton ärsyttämiseen oli hyvin tuomitseva. Samoihin aikoihin sattui kuitenkin suurvaltapolitiikan kannalta hyvin epämieluinen muutos suomalaisessa yhteiskunnassa, kun keskiolut vapautettiin piristämään kesän tanssi-iltoja ja kevään itsemurhalukuja. Merkkiä tunki markkinoilla jos jonkinlaista. Yksi uutuuksista oli tähän päivään saakka suosionsa säilyttänyt Karjala-olut.

Yhdysvaltain Suomea koskevia virkamiesarkistoja tutkittaessa löytyy kehotus Suomen hallitukselle poistaa Karjala-olut myynnistä, sillä se aivan tarpeettomasti USA:n lähetystön mukaan lisää jännitteitä idän ja lännen välillä. Vaikka kehotus oli tarkoitettu salassa pidettäväksi, möläytti joka pitkäkieli asiasta lehdistölle ja seuraavana päivänä (joka sopivasti sattui olemaan perjantai) asia välittyi iltapäivälehtien otsikon kautta kansalaisille. Ja siitähän riemu repesi. Suomalainen oli kerrankin suomalainen ilman ikuista vilkuilua oikeaan tai vasempaan, itään tai länteen. Karjalat myytiin hetkessä loppuun ja yhden illan pohjoinen kansa ryyppäsi päänsä täyteen muistellen kunniakasta historiaansa, jota ei todellisuudessa koskaan ollut ollut olemassa. Krapulasta toivuttuaan palattiin taas arkipäivään ja Kekkonen (krapulassa itsekin) sai juosta Moskovasta Washingtoniin selittelemässä miksi suomalaiset uhmaavat kaksinapaista maailmanjärjestystä.

Jos tutkisin rähmällään oloa, en suostuisi perehtymään muuhun kuin tuohon kauniiseen kesäiltaan, jolloin rähmällä oloa ei ajateltu ja keskiolut löi viimeistään itsensä läpi suomalaiseen mielenmaisemaan. Yhdestoista tutkimusaiheeni tulisi liittymään Suomen suurvaltapolitiikkaan ja sen työnimenä voisi kulkea: ”Yhtenä iltana – Karjala-olut ja Suomen suurvaltapolitiikka.”