LUKU 2: YKSIN YÖSSÄ

Hah, kaiken sen valituksen jälkeen tunnen olevani, uskaltaisinko sanoa, helpottunut. En missään mielessä voitonriemuinen, pois se kauaksi minusta, mutta jossain määrin noin neljännesgramman verran painoa tuntuu pudonneen hartioilta. Eihän se paljon ole mutta turha elämässä on koskaan liikoja vaatia, ja sitä paitsi hei, kaikki voisi olla vielä huonommin kuin eilen jolloin masennukselleni ei näkynyt loppua. Lupasin piristyä ja sen nyt teen. Siihen, onko tämä kaikki vain suurta hämäystä, jonka tarkoituksena on saattaa tuo eilinen lupaukseni käytäntöön, en ota kantaa. Uskokoon ken tahtoo.

apahtui seuraavaa. Tärisin jälleen jättöpaikalla kuin lumiukko (tärisevätkö lumiukot?) Kaiken lisäksi yö oli varsin tuulinen ja sadetta oli ilmassa. Vihaan sadetta aina kun joudun olemaan ulkona, puhumattakaan siitä että joudun työskentelemään samanaikaisesti. Sade on yön ritarien yksi suurimmista vihollisista. Se kastelee vaatteet, lahdet ja ennen kaikkea mielen. Se levittää painomusteen käsiin ja vaatteisiin. Asiakkaat ärtyvät nähdessään vettyneen möykyn eteisen lattialla ja heiltähän ei myötätuntoa heru, mistä teidät onkaan tehty teidät sydämettömät! Tänään ei kuitenkaan vettä satanut ja se saattoi koitua pelastuksekseni.

Menin jopa niin pitkälle, että yllätin kuudennessa rappukäytävässä itseni hymyilemästä. Mitä mielettömyyttä! Hymyillä nyt orjuudessa, taidan olla menettämässä järkeni, niin että kohta alan nauttia tästä kaikesta, eikä millään enää sen jälkeen ole mitään merkitystä. Ei sentään, niin pitkälle en aio itseäni päästää. En opi koskaan rakastamaan loukkaajaani, enkä työtäni. Ne kaksi peruspilaria on elämässä hyvä pitää itselleen selvänä, muuten löytää itsensä pian montun pohjalta kuula kallossa. Ja kuka tuon luodin on lähettänyt matkaan? Minä itse, ystäväni, minä sen luodin olen lähettänyt liialla ymmärryksellä maailman turhimpia ja kauhistuttavimpia asioita kohtaan.

Olin siis yksin yössä. En pitänyt suurta kiirettä, sillä jonkun verran olen oppinut aikaisemmista virheistäni. Ensimmäisenä kesänä löysin itseni ensimmäisenä yönä harhailemasta nestehukan kourissa vieraan omakotitalon pihalla. Toisena kesänä sama tapahtui toisella puolella kaupunkia vieraan rivitaloalueen tuntumassa. Tällä kertaa muistin juoda ja ainoastaan hetkellinen harha ovikoodin lukemisessa sai aikaan pienimuotoista hämmennystä. Loppu sujui rutiinilla. Rutiinilla, perkele, ei hyvältä näytä.

Jotain hämärää oli viimeisen piirin ruotsinkielisen juppilehden kappalemäärissä. Pistin menemään mitä riitti, nyt joku hurri saa aloittaa aamunsa pettyneenä, pistää varmaan hovimestarinsa tilaamaan itselleen uuden kappaleen samalla kun itse silittää keittiössä tupakkatakkinsa kuluneita hihoja. Silittäköön, soittakaan, minä nukun ja toivon näkeväni pitkästä aikaa jotain muita kuin hämmentäviä painajaisia. Vaikka vain ihan tavallisia painajaisia, sellaisia madoista ja toukista. Kello on 5.22 kun kirjoitan tätä. Ulkona on jo kirkasta, ensimmäisiä autoja liikkuu matkalla arjen haasteisiin. Taivas on pilvisempi kuin menneinä viikkoina. Kenties tästä sittenkin voi tulla jotain.

HARHALAUKAUKSIA 4: KOLMANNESOSA

Jepulis, nappiin meni taas voittoveikkaus. Kroatia vei Itävaltaa 1-0. Oma veikkaus oli 2-1, olisi voinut käydä myös niin.

Mutta ihmiset, tämänpäiväinen ottelu piti sisällään melkoista dramatiikkaa, huomasitte sitä tahi ette. Tässä harhalaukauksessa keskitytään lähes yksin omaan häviäjämaa Itävaltaan ja jätetään Kroatian solvaaminen myöhemmäksi. Jotta pääsisimme alkuun, tulee esittää kysymys kaikkien aikojen kuuluisimmasta itävaltalaisesta. Se ei ole Mozart eikä se vesipalloilija jonka nimeä en muista ja jonka olemassaolosta en mene vastuuseen. Ja koska kykenette lukemaan vastauksen yllä seisovasta taulukosta, on turha jatkaa jaarittelua tätä pidempään. Vastaus kuuluu Hitler, luonnollisesti, mies jonka sukupuun johdosta Itävalta ei voittanut Kroatiaa ja tulee häviämään kaikki ottelunsa.

Kun tarkastelette sukupuuta, huomaatte että diktaattorin äiti Maria Anna Schicklgruber ei jättänyt pojalleen varmasti tiettäväksi kenelle kannattaisi angstata tulevaa murrosikää. Vaihtoehtoja jäi kolme. Viralliseksi isäksi julistettu Johan Georg Hiedler, jonka kuitenkaan lähteiden valossa ei tätä kunniaa tulisi omistaa. Toinen vaihtoehto on kasvatti-isä Johan Nepomuk Hiedler, väärä valinta hänkin. Ja koska kaikenkattavat salaliittoteoriat ovat parhaita juuri siitä syystä, että puuttuvien lähteiden vuoksi mitään ei voida todistaa varmasti vääräksi tai oikeaksi, tulee meidänkin nyt pistää rahamme mystiseen Wieniläiseen juutalaiskauppiaaseen (juutalaisuuttakaan ei ole onnistuttu koskaan lopullisesti todistamaan) Leopold Frankenreitheriin. Sen verran rasittavia nämä saksalaiset nimet, että Frankenreither olkoon jatkossa Frankenstein ja muut isäkandidaatit unohdettakoon.

Lähdetään siitä, että Hitlerin isän Aloisin isä on siis itävaltalainen juutalaiskauppias Frankenstein. Mitä se kertoo tämän tosiseikan jättämästä perinnöstä itävallan jalkapallokulttuurille? Yksinkertaistettuna seuraavaa: valhe on parhaimmillaan hyvä puolustus, mutta se ei koskaan johda lopulliseen voittoon. Hitlerhän katsoi polveutuvansa arjalaisista sukujuurista, jonka vastakohdaksi tulee nähdä kauppiaat ja varsinkin juutalaiset kauppiaat. Toisen maailmansodan ajalta on olemassa dokumentteja, jossa Fuhrerin arkistoja määrätietoisesti hävitettiin Itävallan puolen arkistoista, jotta häpeällinen tausta onnistuttaisiin salaamaan. Tähänhän ei olisi ollut mitään syytä, jos kaikki olisi ollut kunnossa, eikö vain, uskokaahan nyt vaan.

Toisin sanoen Hitler oli kolmannesosajuutalainen. Tästä seuraa suoraan se, että hänen puheensa olivat pohjimmiltaan vain kolmanneksi osaksi totta ja että, arvaattekin jo varmaa, Itävallan panos jalkapallossa ei riitä kuin yhteen kolmanteen osaan sen todellisesta potentiaalista. Kaiken lisäksi valheen puolusteleva perintö on tehnyt maan joukkueen varsin puolustavaksi ja sitä kautta otteluita ei ole mahdollista voittaa. Moni saattaa tässä vaiheessa kritisoida hypoteesiani väittämällä, että Hitlerin vaikutus on vaikuttanut suuremmin Saksaan kuin Itävaltaan. Paljolti juuri näin, mutta tämän kritiikin esittäjä ei varmasti ole paljoakaan tutustunut mm. niihin sanomalehtiartikkeleihin, jotka kuvaavat vuoden 1938 riemukasta yhteen liittämistä, ”itävaltalaisten paluuta takaisin kotiin.” Jos jollakin maalla on suuri pesänselvitys tekemättä menneisyytensä suhteen niin juurikin Itävallalla. Välistä tuntuu jopa röyhkeältä käytökseltä se kuinka maa on innoissaan arvokisaisännyydestään ja kannustaa omaa joukkuettaan yhä uusiin sankaritekoihin. Tuollaisen suunsoiton jälkeen tappio vain yhdellä maalilla on heille enemmän kuin palkinto.