LUKU 6: SATEINEN YÖ

Tänään satoi vettä. Ensimmäinen pisara yllätti minut, kun noustuani rauhattomasta unesta lähdin vaeltamaan Turun synkkään kaupunkiin. Pisara tippui kädelleni. Laskin 38 ensimmäistä, olisin kenties jatkanut pidempäänkin mutta törmäsin erääseen tuttuun ja laskuni menivät sekaisin. Mitähän kaveri olisi tuumannut jos kylmästi olisin sivuuttanut hänet vetoamalla tärkeään meteorologiseen tarkkailuun. Luultavasti ei olisi ymmärtänyt, sillä tietojeni mukaan hän ei ole koskaan harjoittanut yön ritarin ammattia. Toinen ritari olisi varmasti taputtanut rohkaisevasti olalle ja yhdessä olisimme jatkaneet pilvisen taivaan tarkastelua. Sillä sade, sanon tämän vakavasti painottaen ystäväni – sade on ritarin yksi suurimmista vihollisista.

Kuvittele yhdistelmä paperi+vesi. Mitä niille sekoitettuna tapahtuu? Aivan. Lisää tuohon sotkuun vielä painomuste, mitä jää jäljelle? Moskaa, arvotonta litisevää mössöä, joka ei kelpaa kenellekään, jota kukaan ei halua. Jos epäilet sanojeni arvoa, kasta lähin sanomalehtesi suihkun alla ja yritä sen jälkeen lukea sitä. Epäonnistut ja ymmärrät.

Esittelin yllä olevan kohdan ensimmäisenä, sillä kaikesta huolimatta se on pienin murheista, jota sade ritarille aiheuttaa. Tähän kohtaan onkin hyvä esittää kysymys, missä tilanteissa kastuminen on ihmiselle miellyttävä kokemus? Kenties uimaharrastuksen merkeissä, tai puhdistautumisessa, tai kenties sellaisissa lasten mielileikeissä joissa hypitään nurmikon kastelijan lävitse ja yritetään olla kastumatta vaikka tarkoitus onkin kastua. Tai kenties miss märkä t-paita kilpailuissa - makunsa kullakin, häpeänsä myös. Kaikkia näitä mitä toden näköisemmin yhdistää se, että kastuminen on miellyttävää vain silloin, kun on varmuus siitä, että pystyy halutessaan kuivaamaan itsensä. Tämä voi tapahtua pyyhkeellä, auringossa tai hinkkaamalla itseään paikalla olevaan toiseen, kuivaan ihmiseen (tätä vaihtoehtoa en tosin koskaan ole kokeillut mutta se saattaisi toimia.) Ritari työskentelee öisin, jolloin aurinko ei kuivata. Ritarin ei ole soveliasta hinkata itseään toiseen ritariin ja tuskin siinä olisi mitään mieltäkään, sillä kun sataa, se koskee kaikkia ritareita. No, pyyhettä nyt voisi kantaa mukana, mutta… ymmärrätte varmaan.

Sateelta ei pääse karkuun, ei varsinkaan jos ammattia hoitaa keltaisella ratsulla. Siinä joutuu luonnon armoille keskellä kaupunkia, vaikka kuinka olisi armeijasta päästyään vannonut (kuten jokainen kaupunkilaispoika sieltä päästyään tekee), ettei se tule enää koskaan omalle kohdalle tapahtumaan – ei kylmyys, ei kastuminen, ei nälkä, eivät heräämiset ennen aamu kymmentä, eivät yöt ilman naista.

Pahimmillaanhan sade luonnollisesti koettelee niitä, jotka jakavat omakoti- tai rivitalopiirejä. Silti väittäisin, että rappukäytävissä sateen aistii huomattavasti ärsyttävimmillä tavoilla. Sillä voihan käydä niin, että kun tarpeeksi vettä tulee niskaan, sitä lakkaa välittämästä. Mutta keskustan jakoalueilla jatkuva ramppaaminen rappukäytävien ja katujen välillä nostattaa pintaan suuren punan jota myös harmistukseksi kutsutaan. Ensinnäkin voidaan mainita kastuneet kengänpohjat, jotka päästävät kaikuvissa rapuissa ärsyttävän nitisevää ääntä, joka varmasti on omiaan herättämään kaikki muut paitsi rem-unta nukkuvat talon asukkaat (puhun kokemuksesta.) Toisekseen nuo samaiset kastuneet pohjat ovat omiaan saattamaan ritarin suuriin vaaratilanteisiin, liukastumisista liukumisiin. Tätä epäkohtaa ritarien suurneuvosto pääritarikeskuksessa (siellä rautatieaseman takana) on pyrkinyt korjaamaan antamalla ritareille mahdollisuuden asentaa kenkiinsä luistonestoja, mitä lie hiekkapaperista leikkaamiansa lättyjä. Nämä on silti tarkoitettu ainoastaan kokopäivätoimisille ritareille, eivätkö ne täten koske minua. Ja olen kuullut niistä myös runsaasti soraääniä: nirskuvat kuulemma nekin ja tekevät kaiken liukumisen mahdottomaksi aiheuttaen täten myös omat vaaratilanteensa. Kuten huomaatte, sadetta vastaan ei käy taisteleminen ihmisen onnettomilla keksinnöillä.

Sade päättyi kolmannen jakopiirin alkaessa. Heti tuntui paljon paremmalta. Samalla sunnuntai alkoi olla voiton puolella, ainoa sunnuntai jonka joutuisin jakamaan yksin. Se on hyvä, sillä en ole niin perso rikkauksille, että varta vasten haalisin itselleni vittumaisimpia päiviä, pitäkööt muut ne jos eivät osaa elämäänsä sen enempää arvostaa tai muuten vain nauttivat orjuudestaan. Kello on 5.31 kun kirjoitan tätä. Taidan painella suihkuun, juoda sen jälkeen yhden ansaitun oluen ja painua sitten peiton alle. Huomenna jatketaan, jos jatketaan, ihmisen ei ole hyvä luvata mitään tai tulee ennemmin tai myöhemmin leimatuksi valehtelijaksi.

HARHALAUKAUKSIA 17: VELKOJA JA VELALLINEN

Venäjä Kreikka 1-0. Itse uskoin myös Venäjän voittoon mutta veikkasin pelin päättyvän vielä yhtä maalia Venäjälle myönteisemmin. Mutta hyvä näin. Tai itse asiassa kaukana hyvästä, sillä todellisuudessa en toivonut Venäjän voittavan. Tämän kerran harhalaukaus kertoo syyn siihen, miksi.

Oletetaan, mikä ei pidä paikkaansa, että Rooma ei koskaan olisi noussut sellaiseksi maailmanmahdiksi kuin mitä se antiikin aikana oli (huomaan puhuvani paljon Rooman valtakunnasta, vaikka se ei missään mielessä edes kuulu suosikkiaiheisiini, outoa) ilman Kreikkaa ja sen kulttuuria. Jos oletamme näin, annamme tietoisesti kreikkalaisille suuren arvon länsimaisen kulttuurin soihdunkantajina, joka heillä toki myös ilman meidän olettamustammekin on. No hyvä. Roomalaiset ryöstivät kreikkalaisten kulttuurin ja käyttivät sitä omiin tarpeisiinsa, loivat sen avulla taiteen ja retoriikan joita he kutsuivat omikseen. Pitäkäämme siis Kreikkaa ensimmäisenä Rooman valtakuntana, maailmanvallan synnyttäjänä (jota se siis ei ole.)

Länsi-Rooma tuli tiensä päähän vuonna 476 jolloin ostrogootit valloittivat Rooman kaupungin ja syrjäyttivät sen viimeisen keisarin Romulus Augustuluksen. Jos teitä kiinnostaa miten näin pääsi tapahtumaan, kehotan tutustumaan Edward Gibbonin aiheesta kirjoittamaan kirjaan, joka tosin on melko runsassivuinen, mutta palkitsee lukijansa lopussa (Gibbon ei päästä lukijoitaan helpolla vaan luettelee valtakunnan rappioon monta kymmentä syytä, valitse siitä sitten.) No joka tapauksessa valtakunta jatkoi tämänkin jälkeen elämäänsä Itä-Roomassa, eli Bysantissa, joka oli syntynyt keisari Diocletianuksen jakaessa keisarikunnan kahtia. Bysantti loi jälleen läheiset suhteet alkuperäiseen kreikkalaiseen taiteeseen – siihen, minkä länsi oli raiskannut. Tämän ohessa Konstantinopoli sai kokea muutamat heiveröiset ristiretket ja pikkiriikkisen tuntuvammat turkkilaisten hyökkäykset, jotka saavuttivat täyttymyksensä vuonna 1453, jolloin sulttaani Mehmed II Valloittaja (kts. Harhalaukauksia 3) piiritti Konstantinopolin ja murtautui lopulta muurien sisäpuolelle syrjäyttäen vuorostaan Itä-Rooman viimeisen keisarin Konstantinos XI Palaiologoksen.

No niin, oletteko sivistyneet riittävästi? Ette vai? No, jatketaan sitten vielä piirun verran eteenpäin. Kun osmaanit siis menivät ja valloittivat Bysantin, katsoi Venäjän keisarikunta perineensä Rooman keisarikunnan manttelin. Iivana IV alkoi ensimmäisenä kutsua itseään tsaariksi, joka on muunnos keisari-sanasta. Läpi vuosisatojen Venäjä esittäytyi ”kolmantena Roomana”, eikä tämä näkemys kadonnut Neuvostoliiton vuosisadan aikana. Maltillinen Jeltsin ei näihin puheisiin hurahtanut mutta häntä seurannut Suur-Venäjä intoilija ei ole säästellyt sanojaan vakuuttaessaan kannattajiaan, että hänen KGB-sydämessään virtaa Konstantinoksen veri.

Se, mitä tällä kaikella on tekemistä jalkapallon kanssa, löytyy siitä itsevarmuudesta, jolla tämän päivän Venäjä esittäytyy jonkinlaisena eurooppalaisen kulttuurin ylläpitäjänä, johon myös jalkapallo myös mitä ilmeisimmin lukeutuu. Venäläisille ei saisi antaa pikkusormea tämän asian suhteen. Tämän vuoksi olikin jalkapalloilulle mitä suurin riemuvoitto, että Kreikka voitti mestaruuden neljä vuotta sitten. Tämä siksi, että Kreikka on niin tietoinen oman kulttuuriperintönsä mittaamattomasta arvokkuudesta, että se osaa asiallisesti käsitellä uudet voittonsa. Samaa ei voi sanoa Venäjästä, jolla on taipumus liioitella aina kuin heille antaa siihen vähäisimmänkin mahdollisuuden. Venäjä on kaikesta velkaa Kreikalle. Kuvitelkaa nyt mitä tapahtuisi, jos Venäjä voittaisi pelattavan turnauksen? Siinä vaiheessa he eivät enää vaivautuisi ainoastaan viittaamaan tähän Rooma-kytkökseensä vaan alkaisivat myös esittäytyä sen arvon mukaisesti, jonka tämä kytkös heille heidän omasta mielestään antaa. Ja mitä se toisi tullessaan? Ei minkään valtakunnan aavistusta. Koettakaa te keksiä siihen ratkaisu, sillä välin kun käyn suorittamassa ritarilliset velvollisuuteni. Ciao.

HARHALAUKAUKSIA 16: SINNE PÄIN

Ei – ei sinne päinkään. Alkaa pikku hiljaa kyllästyttää koko veikkaushomma. En voi käsittää tuota Espanjaa, maata jonka kaiken järjen mukaan ei olisi edes järkevää voittaa otteluita, jottei kotimaassa taas räjähtäisi kovaa ja kuuluvasti. Vai olisiko Iberian tilanne saavuttanut sen taitoskohdan, että se päästäisi maan jalkapallojoukkueen vihdoin arvoisellensa tasolle. Se olisi urheilun kuin politiikankin voitto, mutta tuhoaisi kovalla työllä laaditut veikkaukseni. Kysymys kuuluukin, keiden itsekkyys voittaa?

Jotenkin Ruotsista ja Espanjasta joka tapauksessa loistaa sellainen, sanoisinko sinne päin suorittamisen meininki. Tehdään jollakin tavoin puolella teholla, keskinkertaisesti, intohimottomasti. Ei näy Espanjan pelissä sitä matadorien yltiöromantiikkaa, jolla maata turistioppaissa ylitsevuotavasti mainostetaan. Ja Ruotsi taas… voiko 1800-1900-luvuilta paljon enää tylsempää maata löytää. Koko valtio on perustunut jo toistasataa vuotta hyvinvointivaltionpolitiikan harmaaseen nikkarointiin, jonka on onnistunut keskeyttämään vain kaksi varsin dramaattista ministerimurhaa (Palme ja se nainen tavaratalossa, muistaakseni puukotus.) Suuri erotus maiden välillä on tietysti sisäpoliittinen vakaus, joka Ruotsissa on kyetty rakentamaan laajempaa luottamusta herättäväksi.

Tällä puolivillaisella tekemisellä on maiden historiassa pitkät juurensa. Niitä voidaan lähteä seuraamaan aina 1500-luvulta alkaen, kun eri Euroopan valtiot aloittivat kilpajuoksun Pohjois-Amerikan mantereelle (Espanjan ja Portugalin menestys Etelä-Amerikan suhteen on niin yleisesti tunnettu tosiseikka, että tällä kertaa jätämme sen käsittelyn ulkopuolelle.) Espanjalaiset tunkeutuivat etelästä Pohjois-Amerikan lounaisalueelle ja alkoivat 1600-luvun alussa vallata alueita paikallisilta Pueblo-intiaaneilta ja muilta kierteleviltä heimoilta. Ruotsalaiset sen sijaan saapuivat suurvaltainnostuksen ollessa suurimmillaan laivoineen Atlantin yli ja perustivat ”Uuden Ruotsin” nykyisten Pennsylvanian, Delaweren, ja New Jerseyn osavaltioiden aluille vuonna 1638. Ruotsalaisten siirtokunta jäi mitättömän lyhytaikaiseksi: jo vuonna 1664 se joutui luovuttamaan maa-alueensa Uusien-Alankomaiden joukoille. Espanja sentään jaksoi hieman pidempään. Espanjalaisten ja muiden eteläamerikkalaisten perillisten vallankaappaus synnytti lounaisalueelle 1800-luvun alussa Uuden Meksikon, joka hetkeä myöhemmin siirtyi imperialistista politiikkaa harjoittaneen, myös melko nuoren valtion, Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen eteläiseksi territorioksi. 1800-luvun alussa lounaisalueella sijaitsi myös hetkellisesti Teksasin itsenäinen alue, mutta se ei edes kuriositeettina kuulu tämänkertaiseen aiheeseen.

Jos Ruotsin ja Espanjan toiminta jäi Pohjois-Amerikan valloituksessa vähäiseksi, niin paljoa suurempaa ei ollut menestys Euroopan sisäisissä välienselvittelyissä 1900-luvun alkupuolella. Missä olivat ruotsalaiset joukot, kun Euroopan palo alkoi 1914 ja valot sammuivat mantereen yltä yli kolmeksikymmeneksi vuodeksi? Entä missä espanjalaiset, kun taistelulaulut soivat Etiopiasta Lappiin, Pearl Harbourista Nakasagiin? Jos Espanja vielä 1500-luvulla olikin ollut yksi Euroopan suurvalloista ja Ruotsi 1600-luvulla leikkinyt sellaista, kummallakaan maalla ei viimeiseen sataan vuoteen ole näyttänyt olevan minkäänlaista todellista tahtoa kartuttaa kansallisia sankaritarinoitaan uusilla kunniakkailla teoilla. Maailmansotien suhteen voidaankin jakaa se mielipide, että maat toimivat pidättyvässä taktiikassaan oikein. Mutta nyt kun sodat ovat Euroopasta tauonneet, aseet haudattu ja tilaukset pistetty menemään Yhdysvaltojen tehtaiden kautta, sankarit siirtyneet luotien tieltä keskitysten haltuun ottajiksi – eivät Ruotsi ja Espanja tässäkään tilanteessa ole kyenneet muuttamaan laiskaa asennettaan. Yhä edelleen he toimivat kuten Pohjois-Amerikassa: voittavat jalkapallokentillä helppoja maita kuten avuttomia intiaaneja, mutta pelkäävät vahvempiansa – aivan kuten kävi hollantilaisten ja jenkkien suhteen. Silti jossain syvällä molempien maiden olemuksissa tuntuisi yhä palavan liekki – se sama lämpöä ja luottamusta loihtiva ase, joka kerran teki taikojaan uuden ajan Euroopan synnyssä. Roihahtaisiko se näissä kisoissa vihdoin niin, että se pitkästä aikaan loisi valoaan koko jalkapalloilevan maailman ylle?