Ei – ei sinne päinkään. Alkaa pikku hiljaa kyllästyttää koko veikkaushomma. En voi käsittää tuota Espanjaa, maata jonka kaiken järjen mukaan ei olisi edes järkevää voittaa otteluita, jottei kotimaassa taas räjähtäisi kovaa ja kuuluvasti. Vai olisiko Iberian tilanne saavuttanut sen taitoskohdan, että se päästäisi maan jalkapallojoukkueen vihdoin arvoisellensa tasolle. Se olisi urheilun kuin politiikankin voitto, mutta tuhoaisi kovalla työllä laaditut veikkaukseni. Kysymys kuuluukin, keiden itsekkyys voittaa?
Jotenkin Ruotsista ja Espanjasta joka tapauksessa loistaa sellainen, sanoisinko sinne päin suorittamisen meininki. Tehdään jollakin tavoin puolella teholla, keskinkertaisesti, intohimottomasti. Ei näy Espanjan pelissä sitä matadorien yltiöromantiikkaa, jolla maata turistioppaissa ylitsevuotavasti mainostetaan. Ja Ruotsi taas… voiko 1800-1900-luvuilta paljon enää tylsempää maata löytää. Koko valtio on perustunut jo toistasataa vuotta hyvinvointivaltionpolitiikan harmaaseen nikkarointiin, jonka on onnistunut keskeyttämään vain kaksi varsin dramaattista ministerimurhaa (Palme ja se nainen tavaratalossa, muistaakseni puukotus.) Suuri erotus maiden välillä on tietysti sisäpoliittinen vakaus, joka Ruotsissa on kyetty rakentamaan laajempaa luottamusta herättäväksi.
Tällä puolivillaisella tekemisellä on maiden historiassa pitkät juurensa. Niitä voidaan lähteä seuraamaan aina 1500-luvulta alkaen, kun eri Euroopan valtiot aloittivat kilpajuoksun Pohjois-Amerikan mantereelle (Espanjan ja Portugalin menestys Etelä-Amerikan suhteen on niin yleisesti tunnettu tosiseikka, että tällä kertaa jätämme sen käsittelyn ulkopuolelle.) Espanjalaiset tunkeutuivat etelästä Pohjois-Amerikan lounaisalueelle ja alkoivat 1600-luvun alussa vallata alueita paikallisilta Pueblo-intiaaneilta ja muilta kierteleviltä heimoilta. Ruotsalaiset sen sijaan saapuivat suurvaltainnostuksen ollessa suurimmillaan laivoineen Atlantin yli ja perustivat ”Uuden Ruotsin” nykyisten Pennsylvanian, Delaweren, ja New Jerseyn osavaltioiden aluille vuonna 1638. Ruotsalaisten siirtokunta jäi mitättömän lyhytaikaiseksi: jo vuonna 1664 se joutui luovuttamaan maa-alueensa Uusien-Alankomaiden joukoille. Espanja sentään jaksoi hieman pidempään. Espanjalaisten ja muiden eteläamerikkalaisten perillisten vallankaappaus synnytti lounaisalueelle 1800-luvun alussa Uuden Meksikon, joka hetkeä myöhemmin siirtyi imperialistista politiikkaa harjoittaneen, myös melko nuoren valtion, Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen eteläiseksi territorioksi. 1800-luvun alussa lounaisalueella sijaitsi myös hetkellisesti Teksasin itsenäinen alue, mutta se ei edes kuriositeettina kuulu tämänkertaiseen aiheeseen.
Jos Ruotsin ja Espanjan toiminta jäi Pohjois-Amerikan valloituksessa vähäiseksi, niin paljoa suurempaa ei ollut menestys Euroopan sisäisissä välienselvittelyissä 1900-luvun alkupuolella. Missä olivat ruotsalaiset joukot, kun Euroopan palo alkoi 1914 ja valot sammuivat mantereen yltä yli kolmeksikymmeneksi vuodeksi? Entä missä espanjalaiset, kun taistelulaulut soivat Etiopiasta Lappiin, Pearl Harbourista Nakasagiin? Jos Espanja vielä 1500-luvulla olikin ollut yksi Euroopan suurvalloista ja Ruotsi 1600-luvulla leikkinyt sellaista, kummallakaan maalla ei viimeiseen sataan vuoteen ole näyttänyt olevan minkäänlaista todellista tahtoa kartuttaa kansallisia sankaritarinoitaan uusilla kunniakkailla teoilla. Maailmansotien suhteen voidaankin jakaa se mielipide, että maat toimivat pidättyvässä taktiikassaan oikein. Mutta nyt kun sodat ovat Euroopasta tauonneet, aseet haudattu ja tilaukset pistetty menemään Yhdysvaltojen tehtaiden kautta, sankarit siirtyneet luotien tieltä keskitysten haltuun ottajiksi – eivät Ruotsi ja Espanja tässäkään tilanteessa ole kyenneet muuttamaan laiskaa asennettaan. Yhä edelleen he toimivat kuten Pohjois-Amerikassa: voittavat jalkapallokentillä helppoja maita kuten avuttomia intiaaneja, mutta pelkäävät vahvempiansa – aivan kuten kävi hollantilaisten ja jenkkien suhteen. Silti jossain syvällä molempien maiden olemuksissa tuntuisi yhä palavan liekki – se sama lämpöä ja luottamusta loihtiva ase, joka kerran teki taikojaan uuden ajan Euroopan synnyssä. Roihahtaisiko se näissä kisoissa vihdoin niin, että se pitkästä aikaan loisi valoaan koko jalkapalloilevan maailman ylle?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti