LUKU 9: MIES, NAINEN JA MYSTISESTI YÖSSÄ KATOAVAT LEHDET

Tänään en vaivaa teitä pitkään. Tilanne on nimittäin se, että totuuden nimissä ei ole tapahtunut mitään niin järisyttävää, jota viitsisi parhaimmallakaan tahdolla kirjata ylös. Mutta koska lupaus on annettu, vakaa päätös lupauksen toteuttamiseksi tehty, aion kertoa nyt teille ainoan asian, joka yön aikana ritarin toimesta jäi mieleeni. Varoitan jo valmiiksi, että seuraava luku on oleva kaikessa kuivuudessaan perin ikävystyttävää luettavaa, joten muiden kuin virkamiesten (sellaisten kuin Gogolin novelleissa tallaavat Pietarin ikuisia katuja) kannattaa suosiolla jättää väliin. Tämän ankeuden jälkeen lupaan lähitulevaisuudessa kirjoittaa jotain räväkämpää. Kenties uuden eilisen kaltaisen seksiluvun, katsotaan nyt.

Tapahtui seuraavaa. Lehtikasan mukana tuli tiedote, jossa kerrottiin, että asiakas oli aloittanut lehden tilauksen jo kesäkuun ensimmäisinä päivinä, eikä tähän päivään mennessä ollut saanut vielä ainoatakaan lehteä. En hämmentynyt, näitähän sattuu – olin huomannutkin, että yksi lehti kyseistä nimikettä jäi ylimääräiseksi. Asia jäi silti sen verran oudoksuttamaan (kaksi viikkoa on suhteellisen pitkä aika, miksei asiakas ollut tehnyt valitusta aiemmin?), että selasin muutamia säilyttämiäni tiedotteita edelliseltä viikolta. Eikä tarkistus jäänyt tarpeettomaksi toimenpiteeksi. Kävi nimittäin ilmi, että samaisesta osoitteesta oli lopetettu samaisen nimikkeen tilaus vain kaksi päivää aiemmin, ennen kuin saamaani huomautus saavutti minut. Tilaaja oli silti tässä tapauksessa nainen, kun taas lehteään turhaan odottanut mies – silti sama osoite, ymmärrättehän?

On siis täytynyt tapahtua jotain seuraavanlaista: asunnossa asuvat mies ja nainen ovat päättäneet tilata toisen lehden samaa nimikettä, syystä jota en tiedä, enkä haluakaan tietää. Tai sitten tilauksensa lopettanut nainen on muuttanut asunnosta pois, jättäen kuitenkin lehtitilauksensa huomaamattaan (tai tietoisesti, ei voi tietää) voimaan. Tämä vaihtoehto kuulostaa silti paikkaansa pitämättömältä, sillä tällöinhän tilauksensa aloittanut mies tuskin olisi voinut tietää asunnosta pois muuttaneen naisen lehtitilauksista (ellei nainen ole tätä hänelle kertonut, kertovatko ihmiset tällaisia asioita toisilleen, epäilen), jolloin hän arvatenkin olisi ajatellut, että postiluukusta tippuva lehti olisi ollut hänen oma tilauksensa. Silti huomautuksesta kävi ilmi, että mies ei ollut saanut vielä yhtään lehteä. Hänen on siis täytynyt tietää toisesta tilauksesta.

Asia on siis selvä, tilauksia on ollut kaksi. Tässä vaiheessa syytä erehdykseen on lähdettävä etsimään ritareista. Kuka on tehnyt virheen? Se on ole voinut olla minä, sillä en miehen tilauksen saapuessa ollut vielä aloittanut töitäni, ja enhän minä tee tuonkaltaisia virheitä, enhän? Joillain ritareilla on silti paha tapa olla uskomatta siihen, että kukaan haluaisi tilata samaan osoitteeseen kahta samaa nimikettä olevaa lehteä ja ymmärrän heitä tässä hyvin. Silti työnkuvaan kuuluu, että tuollaiset epäilykset tulisi jättää muihin yhteyksiin ja orjallisesti luottaa siihen, mitä tiedotteissa lukee. Joku ei selvästikään ole luottanut, vaan nähdessään, että osoitteeseen tulee jo valmiiksi lehti, ajatellut että tiedotteessa on virhe, ja jättänyt toisen lehden merkitsemättä. Kun sitten nainen muutama päivä sitten lopetti oman lehtitilauksensa, muutoksen jakokirjaan tehnyt ritari (se en taaskaan ollut minä, sillä vietin tuolloin kosteata vapaapäivääni) ei mitenkään voinut tietää, että pyyhkiessään lehden pois, hän samalla teki virheen. Nyt osoitteeseen, johon edelleen olisi pitänyt tulla yksi lehti, ei tullut enää yhtään, jolloin miestilaaja lopullisesti hermostui ja soitti palvelunumeroon tehdäkseen valituksen. Tämä valituksentekopäivä sattui sitten sopivasti oman työpäiväni kohdalle, jolloin ainoana joka ei millään tavalla ollut voinut olla tekemisissä tämän episodin kanssa (päinvastoin, yritin korjata sitä tilaamalla listaukset kyseiseen piiriin, joita ritaritoimikunta ei vieläkään ole vaivautunut minulle lähettämään, mistähän heillekin maksetaan) jouduin vastaamaan toisten tekemisistä. Tässä taas nähdään, että vaikka itse hoitaisi leiviskänsä kuinka mallikkaasti tahansa, aina joutuu vastaamaan toisten tekemisistä. Taidan ryhtyä itse samaan toimintatapaan, sillä ei se lopulta olisi keneltäkään pois, sillä nythän puhutaan vain jostain vitun sanomalehdistä.

Lupasinko ensimmäisessä lauseessa, etten vaivaisi teitä tällä asialla pitkään? No, en ainakaan tämän pidempään. Jatketaan huomenna.

HARHALAUKAUKSIA 23: NEITSYT MARIAN IHMEIDEN AALTO

Näitä ei mielellään useita näkisi. Vaikeita ovat arvoturnaukset Ranskan vannoutuneelle kannattajalle viime vuosina olleet. Ensin Japanin ja Etelä-Korean kisojen katastrofi, sitten tumpelointi Portugalissa Kreikkaa vastaan (tähän tosin osallistuivat Ranskan ohella monet muutkin suurmaat) ja vielä päätteeksi Saksan finaalipaikka, jossa eräskin jalkapallon viime vuosikymmenen suurvaikuttaja päätti ansiokkaan uransa hyvin ansiottomalla tavalla. Huolimatta Zidanen kuuluisasta puskusta, kertoo tämän vuoden Ranskan jalkapallomaajoukkueen menestys, kuinka arvokkaan pelaajan he ovat menettäneet. Johtuisiko kisojen hengettömyys juuri tästä? Aika ei kenties vielä ole tehnyt tehtäväänsä mutta toivon mukaan Etelä-Afrikassa kahden vuoden päästä tyyli on muuttunut. Sillä tulihan Platinin jälkeen Zidane ja on hyvä elää uskossa, että myös Zidanen jälkeen on elämää. Siihen uskoon yhdyn myös itse.

Kun kisat Ranskan kohdalta päättyivät miten päättyivät, sopii heidät lähettää turnauksesta kotiin 1700-luvun loppupuolta koskevalla tarinalla, joka kuvaa hyvin tämän pelipäivän tapahtumia ja onnistuu samalla myös kuvaamaan italialaista kulttuuria, jota jo aiemmissa harhalaukauksissa olemme käyneet läpi. Tarinan otsikoksi voisi antaa ”Neitsyt Marian ihmeiden aalto.”

Kuuluisa Neitsyt Marian ihmeiden aalto kulki Italiassa sijainneen Kirkkovaltion läpi ranskalaisten sotajoukkojen saapuessa maahan vuosina 1796-1797. Ihmeet alkoivat rannikolta ja etenivät aaltoliikkeinä Roomaan, jossa niitä tapahtui kaikkein eniten. Italialaisen väestön ja ranskalaisten sotajoukkojen välissä oli suuri kulttuurillinen aukko, eivätkö osapuolet tämän pohjalta kyenneet kommunikoimaan keskenään.

Tarina kertoo, että eräässä pienessä Italian rannikkokaupungissa kaupungin suojeluspyhimystä Neitsyt Mariaa rukoiltiin suojelemaan kaupungin asukkaita, mutta myös tappamaan rukoilijat kirkkoon, jos ranskalaisia ei onnistuttaisi pysäyttämään. Niin suuri oli pelko joutumisesta näiden ”ranskalaiskoirien” käsiin. Kun rukouksia suoritettiin, alkoivat Neitsyt Marian luomet tarinan mukaan liikkua, joka herätti rukoilijoissa suurta tunnekuohua. Ihmiset kertoivat nähneensä ihmeen, uskoivat vakaasti sen todellisuuteen ja saivat tätä kautta osakseen suurta turvallisuudentunnetta. Maria tulisi kyllä pitämään heistä huolta. Toiset taas pitivät ihmettä apokalyptisenä merkkinä, joka taas johti laajaan uskonnolliseen liikehdintään ja hurskauteen.

Kesällä 1796 ihmeet alkoivat Roomassa, jossa niitä raportoitiin yli sata ja virallisesti vahvistettiin kaksikymmentä. Nimenomaan Roomassa ihmeitä oli helpointa nähdä, sillä siellä Neitsyt Marian patsaita oli eniten – ne olivat päivittäisessä ja käytössä ja myös valaistiin yöksi (niiden haluttiin tuovan turvaa niin henkisesti kuin myös konkreettisesti.)

Kun ranskalaiset silti tulivat ja valloittivat maan, oli tämä suuri ihmetys ihmisille. Ihmetystä herätti myös se, etteivät ranskalaiset tullessaan aiheuttaneetkaan pelättyä verilöylyä, jolloin saatettiin julistaa, että suojelupyhimys oli sittenkin auttanut. Tapauksesta muodostui sen verran eriskummallinen ilmiö, että Napoleon halusi vierailullaan rannikkokaupungissa nähdä patsaan, josta kaikki oli saanut alkunsa. Ranskan vallan päättyessä 1814 Paavi kävi henkilökohtaisesti kruunaamassa Neitsyt Marian. Ihmeiden aalto kertoo tarinaa erillisten systeemien kohtaamisesta: kun myöhempinä aikoina turvattomuuden tunne jälleen lisääntyi, niin ihmeitä rekisteröitiin jälleen.

En tiedä, missä määrin tämänpäiväinen ottelu oli Italialle ihme, missä määrin taas Ranskan surkean pelin tulosta. Varmaa kuitenkin on se, että maat eivät olleet tänään viimeistä kertaa vastakkain. Ja kun seuraava kerta koittaa, Italian on turha toivoa, että mitkään punaiset kortit, rangaistuslaukaukset ja väärin sijoittuneet ranskalaispelaajan jalat vapaapotkutilanteessa tulisivat heidän avukseen. Tuolloin Italiaa ei enää siivitä voittoon edes se kuuluisa Italian rannikkokaupungin Neitsyt Maria.

Jatkoon lohkosta menevät Hollanti ja Italia. Turnauksen jättävät Romania ja Ranska.

HARHALAUKAUKSIA 22: AJATUSTEN TONAVAN IHMEJOUKKUE

Hollannille täytyy kyllä hurrata. Jollain ihme tavalla maa onnistuu aina sytyttämään itsensä pelattaessa nimenomaan Euroopan jalkapallomestaruuksista. Ei tiedä, ei tiedä – siinä saattaisi olla Portugalille oivallinen vastustaja finaaliin, kun Ranskankin lento katkesi lyhyeen. Vakaasti ainakin uskon, ettei mahdollisista välierävastustajista Ruotsista tai Venäjästä koidu hyökkäyspelin taitureille ongelmaa. Romanian heikkoa esitystä sen sijaan käy jopa sääliksi. Maalla olisi ollut oiva mahdollisuus pudottaa kaksi futiksen suurmaata jatkosta – teko, joka olisi muistettu vielä vähintään 20 vuotta (Romaniassa tuplasti pidempään… kun eivät muutakaan osaa muistella.) Sen sijaan tappio nosti ikuisen tylsän jalkapallon harjoittajan Italian jatkopeleihin. Todella sääli.

Kun eilen tuli rakenneltua hypoteettista joukkuetta Itävallalle, tänään voitaisiin keskittyä samaan Romanian kohdalla. Vanhana kunnon kommunistimaanahan Romanialla on ollut vanha kunnon kommunistijohtaja. Karpaattien neroksi ja Ajatusten Tonavaksi itseään kutsunut Nicolae Ceausescu johti Romaniaa armottomalla otteellaan vuosien 1965-1989 välisen ajan. Jouluaattona 1989 tapahtunut verinen diktaattorin vallasta syöksy (missä luiskahti vaimo samalla kertaa narun jatkeeksi) oli 1980-luvun lopun Itä-Euroopan ns. ”samettivallankumouksen” ainoa väkivaltainen kumous. Ceausescu oli kenties mielenvikaisin diktaattori, joka koskaan on (sanotaanko vähintäänkin modernina aikana) yhtäkään valtiota hallinnut. Diktaattoripörssi kuvailee muhevalla tavalla miehen sankaritöitä:

Kansaltaan varastamia rahoja Ceausescun dynastia käytti paitsi oman hovinsa yltäkylläiseen elämäntapaan, myös grandiööseihin rakennusprojekteihin. 80-luvulla noin viidesosa Bukarestista, muun muassa historiallinen keskusta, lanattiin maan tasalle ja tilalle nousi mahtipontista ceausesculaista arkkitehtuuria. Monille rakennuksille, kuten kolmensadantuhannen neliömetrin jättipalatsille joka on maailman toiseksi suurin rakennus Pentagonin jälkeen, ei ole löytynyt nyky-Romaniassa mitään järkevää käyttöä. Ceausescun suuruudenhulluus oli käsittämätöntä. Kerran hän yhdessä yössä täytätti vastarakennetun metroaseman ja rakennutti sen päälle puiston, koska halusi pitää aamuisen puheensa juuri sillä paikalla. Ja kun vuosisata eteni, diktaattori menetti yhä enenevissä määrin suhteellisuudentajunsa ja kävi paranoidiseksi. Hän suostui pukeutumaan vain vaatteisiin joita vartioitiin kellon ympäri, vei Buckinghamin palatsiin omat lakanansa, ja pesi kätensä alkoholilla käteltyään kuningatarta joka löi diktaattorin ritariksi (arvo peruttiin vain tunteja ennen Ceausescun teloitusta).

Itselläni ei tuohon ole paljoakaan lisättävää. Hypoteesini lähtee sen sijaan ajatuksesta, että diktaattorin pakkomielle olisi arkkitehtuurin sijasta löytynyt jalkapalloilusta. Kuvitelkaa mitä hirvittävää mutta samalla menestyksekästä hän olisi saattanut saada aikaa. Luultavasti hän ensi alkuun olisi rakennuttanut Bukarestiin 500 000 paikan stadionin, jossa Romanian jalkapallojoukkue olisi saanut parhaissa mahdollisissa olosuhteissa harjoitella. Tämän jälkeen hän olisi kirjannut perustuslakiin jalkapallon maan kansallislajiksi ja määrännyt, että koulupäivistä puolet tulisi käyttää lajin harjoitteluun (niin miesten kuin naisten.) Lääketeknologiaa oltaisiin ja kauan ennen DDR:ää tai Suomen hiihtomaajoukkuetta alettu valjastamaan urheilijoiden käyttöön. Ulkomailta olisi haalittu suurella rahalla parhaat pelaajat luomaan valmennuskuvioita, vaikka lopullinen vastuu valmennustyöstä olisi luonnollisesti jätetty Ceausesculle itselleen. Romania olisi hakenut ja saanut isännöidäkseen kaikki mahdolliset jalkapallon arvoturnaukset, diktaattorin osoittaessa suosiotaan voittoisalle joukkueelleen. Paljon hyvää olisi arvatenkin saatu aikaan, paitsi että kansallislajiin käytetyt varat olisi edelleen riistetty suurten rakennusprojektien tavoin kadunmiehen selkänahasta, pelaajia olisi murhattu huonon kisamenestyksen johdosta ja maa olisi pysynyt yhtä sulkeutuneena kuin aina ennenkin, ettei arvokasta valmennustietoisuutta olisi voitu salakuljettaa ulos maasta. Ja lopulta – lopulta Ceausescu olisi roikkunut edelleen hirressä, sillä loppujen lopuksihan ei ole kysymys siitä mitä diktaattorien pakkomielteet ovat, vaan pakkomielteisyys itsessään. Mutta olisihan ollut joukkue – taas kerran.