LUKU 4: KIRJELUUKKU

Kun työskentelin teatterissa, tauoilla keskusteltiin näyttelijöiden sijoittumisesta näyttämöllä, iskuista, repliikkien painotuksista ja vapaapäivistä. Laatikkopesulan taukohuoneen sen sijaan täytti puhe laatikkoihin liimautuneista tarroista, jotka eivät suostuneet irtoamaan ilman veret seisauttavaa väkivaltaa – niin ja vapaapäivistä puhuttiin myös. Kaupan kassalla haukuttiin asiakkaat ja odotettiin viikonloppuja. Varhaisjakelun ritarit puhuvat postiluukuista, eivät vapaapäivistä tai politiikasta, aina vain postiluukuista. Ja mikäs siinä, luukkuja kun sattuu olemaan niin varsin erilaisia, ja tämä luku käsittelee niistä muutamia.

Yön ritarin ihanneluukku on mitä luultavimmin postilaatikko, joita silti harvoin tapaa muualla kuin omakotitalo- tai rivitaloalueille, joissa on omat hankaluutensa. Postilaatikko on siitä varsin miellyttävä, että se harvoin sijaitsee suoraan oven läheisyydessä, jolloin se täten on paremmin saavutettavissa. Lisäksi sinne mahtuu mitä mukavimmin varsin paksukin opus, jota myös Helsingin sanomien sunnuntaikappaleeksi kutsutaan. Ei tarvitse renklata ja vääntää, ähistä ja murista, riehua ja raastaa – sen kuin nakkaa lehden sisään ja painuu matkoihinsa. Kaikki ovat tyytyväisiä.

Seuraavasta sijasta käydään jatkuvaa debattia ja allekirjoittaneen mielestä se saa jäädäkin mielipidekysymykseksi, kunhan postilaatikon ykkössijaan ei kajota. On olemassa kaksi varsin tyypillistä luukkulaatua, jotka tavallisimmin täyttävät uudemmat (n. 60-luvulta lähtien) rakennetut kerrostalot. Toinen malli on ns. työnnettävä, jossa lehti työnnetään luukkuun, siihen sen enempää kajoamatta. Toisessa mallissa luukku avataan kädellä (tai vaihtoehtoisesti lehden syrjällä) ja lehti kiepsautetaan luukusta sisään ylhäältä alaspäin. Luukku saattaa joissain tapauksissa aueta myös päinvastaisesti, niin että lehti tulee tiputtaa sisään ns. alhaalta päin. Viimeisin vaihtoehto ei ole yhtä miellyttävä kuin kaksi ensimmäistä, mutta pärjää silti vertailussa hyvin. Oli luukkumalli näistä vaihtoehdoista mikä tahansa, paljon on merkitystä myös luukun jäykkyydellä, joka saattaa pilata hyvänkin luukkumallin perinpohjaisesti. Jotkut perkeleet, yleensä uudet, pitävät myös niin ilkeää meteliä, että tuntuu tuskaiselta edes hengittää niitä päin. Aina on tunne, että koko rappu herää, kun alkaa niitä rämpläämään.

Nämä lieveilmiöt ovat silti minimaalisia, eivätkä välttämättä edes mainitsemisen arvoisia, kun saavutaan luukkumalleista pahimpiin, oikeisiin yön ritareiden helvetillisimpiin koetinkiviin. Nämä saatanat löytyvät yleisimmin 1900-luvun alkupuolella rakennetuista taloista ja ne on nimetty kirjeluukuiksi. Nimi kertookin kaiken tarpeellisen. Ne on tarkoitettu kirjeitä varten ja rakennettu aikana jolloin lehdet ostettiin kadulta, ja vaikka ne olisikin toimitettu postin mukana kotiin, olivat ne varsin yleisti 2-10 sivun pituisia nykyisen 50-150 sivun sijasta. Lehdet muuttuvat, postilaitos kehittyy, mutta luukut pysyvät entisellään. Mieletön maailma. Sieltä sitten löydät itsesi sunnuntaiyönä erittelemästä Helsingin sanomien jättiversiota viiteen osaan, jotta saisit ne edes jossain muodossa tungettua sisään. Valot ehtivät sammua kolmeenkymmeneen kertaan ja varmasti jokainen rapun asukas ehtii herätä ennen kuin olet vihdoin saanut itsesi takaisin kadulle. Ja sitten taas seuraavaan rappuun ja kaikki alkaa alusta. Ei, turha sitä on tässä yrittää kertoa, itse se pitää kokea, kokea ja karjua kärsimyksen edessä.

Näistä moninaisista seikoista, joista ainoastaan murto-osan vaivauduin esittelemään, ritarit keskustelevat joutoaikoinaan. Ei niillä prassailla, ei sellainen ketään hyödyttäisi. Kirjeluukkujen jakajille irtoaa sen sijaan melko laajalti sympatiaa, ei apua tietenkään, mutta ymmärrystä. No voi voi voi…

Se pukkaa muuten vapaata tässä pari seuraavaa päivää. Kuten tuli jo aikaisemmin ilmoiteltua, vapaapäivät kuluvat melko kosteissa merkeissä, jolloin en edes aio yrittää pistää mitään ylös. Sen sijaan laitan tuuttiin joitain vanhoja tekstejä, joita en halua kenenkään lukevan. Silti laitan ne verkkoon… jaah, oikukas on inhimillinen mieli. Harhalaukausten kirjoittelua aion silti jatkaa. Kello on 5.26 kun kirjoitan tätä. Oli kaunis ja pilvetön yö, lokit lentävät kohti satamaa ja lähtevät pitkälle matkalleen, kenties minä seuraan heitä perässä kunhan tältä kaikelta muulta kerkeän.

HARHALAUKAUKSIA 9: SECRET WEAPON - STOCKHOLM SYNDROME

Ruotsi 2 Kreikka 0. Tätä kautta veikkaustililleni toinen karkea miinus. Ainoa lohtu lopputuloksessa on se, että veikkasin Kreikan putoavan lohkovaiheen jälkeen ja Ruotsin jatkavan. Hankitaan niitä plussia sitten syssymmällä. Pieni aavistus minulla silti koko ajan oli Ruotsin mahdollisuuksien suhteen, vaikka tuskin minua nyt enää kukaan tässä vaiheessa uskoo. Kerrotaan nyt kuitenkin syy siihen, miksi näin.

Ruotsihan tunnetaan maailmanlaajuisesti kahdesta piirteestään: hyvinvointivaltion edelläkävijämaana ja tolkuttomasta onnestaan, mitä tulee urheilutuloksiin ja ruotsalaisten yhtyeiden levymyyntiin ulkomailla. Molemmat piirteet liittyvät läheisesti toisiinsa ja kummallakin on yhteinen nimittäjä: halpamainen pakottamisen kulttuuri, joka vuoden 1973 tapahtumien jälkeen nimettiin Tukholma-syndroomaksi.

Tukholma-syndrooma tarkoittaa virallisesti psykologista tilaa, jossa panttivangeille tai muulla tavoin vastoin tahtoaan kaapatuille henkilöille kehittyy myötämielinen suhtautuminen kaappaajiinsa (wikipedia, eli maailman luotettavin tietosanakirja potenssiin -5.) Tämä on siis virallinen määritelmä. Silti tämänkaltainen oireyhtymä ei kuvasta ainoastaan 1970-luvun Ruotsia tai sitä seurannutta aikaa. Ruotsi on läpi historiansa käyttänyt menestyksekkäästi hyväkseen Tukholman-syndrooman tapaista pakottamisen kulttuuria. Otetaan tästä muutamia esimerkkejä.

Mietitäänpä ensinnäkin tapaa, jolla Ruotsi kaappasi Finlandian alueellisen kokonaisuuden valtakuntansa itäiseksi osaksi 1100-1300-lukujen kuluessa. Suurta vastarintaa Suomen puolelta ei kuulunut, eli syndrooman hyväksikäyttö muodostui jo tuolloin varsin toimivaksi. Kenties ainoana aivopesulta tuohon aikaan välttyi talonpoika Lalli, vaikka tuskin häntä koskaan on ollutkaan. Ja heitetään muutama sata vuotta eteenpäin ja löydetään Kustaa Vaasa latelemassa mahtikäskyjään valtakunnan aatelistolle, jotka selvästi juuttuivat lähes kokonaiseksi vuosisadaksi tuon inhan syndrooman kouriin, kunnes onnistuivat kääntämään sen omaksi aseekseen 1600-luvun alussa. Mahtiaatelinen Axel Oxenstierna vei Kustaa Vaasan pojanpoika Kustaa IV Adolfia jalkapallotermein 3-1, kunnes jälleen 1600-luvun lopulla Kaarle-kuninkaat käänsivät tilanteen päinvastoin. Kansa käänsi syndrooman omaksi aseekseen 1800-luvun alussa ja siitä saakka se on menestyksellisesti pitänyt maan hallitusvaltaa kourissaan, luoden itselleen 1900-luvulla varsinaisen lintukodon, jota myös pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioyhteiskunnaksi kutsutaan.

Suomalaiset ovat joutuneet syndrooman valtaan monta tuskallista kertaa – varsinkin jääkiekon MM-lopputurnauksissa. Kuka voisi unohtaa vuoden 2003 kotikisat, jolloin Peter Forsberg ja kumppanit käänsivät syndroomanappulaa toisen erän puolenvälin jälkeen ja varma 5-1 tilanne haihtui. Perkele, silloin kyllä ketutti. On turha puhua ruotsalaisten hyvästä onnesta, koska ei heidän toiminnassaan ole mitään mystistä, se on täydellisesti psykologinen ilmiö, pakottamisen periaate.

Moni saattaa tässä vaiheessa ihmetellä, että jos Ruotsi kerran omaa tuollaisen salaisen aseen, miksi se ei ole käyttänyt sitä hyväkseen ja perustanut imperiumia. Se onkin varsin oivallinen kysymys, johon luultavimmin ei yhtä oikeata vastausta ole olemassa. Suurin syy kenties silti kuuluu, kuten jo olen huomauttanut, että harva kunnolla ymmärtää tuon aseen olemassaolosta. Ja jos Ruotsi alkaisikin käyttää sitä hyödykseen, kaatuisi se luultavasti hyvin nopeasti omaan näppäryyteensä. Sen sijaan syndroomaa tulee käyttää harkiten, oikeissa tilaisuuksissa ja pidemmän aikavälin menestystä tavoitellen. Välillä se taas tulee jättää täysin lepäämään, jotta suuria epäilyksiä salaisen aseen olemassaolosta ei paljastuisi. Näin tapahtui mm. Globenissa 1995. Sillä jos Ruotsi valloittaisi maailman, tulisi myös syndrooma osaksi koko maailman omaisuutta. Järkevämpää sille on ollut rakentaa maailman kenties vakavaraisin valtio ja nauttia pieniä voittoja kerrallaan, kuten mm. Abban euroviisuvoitto, MM-pronssi 1994 ja tämäniltainen voitto Kreikasta, jossa syndrooma-nappula toisen puoliajan puolenvälin jälkeen selkeästi taas käännettiin päälle.

HARHALAUKAUKSIA 8: TERÄSMIES

Espanja-Venäjä 4-1. Voittaja oikein, jälleen, pikku hiljaa alkaa jo harmistuttaa, etten pistänyt pitkävetoa menemään. Noh, onhan tässä tämä blogi johon voi purkaa kolhut ja murheet, vääryydet ja väärinkäsitykset. Vaan kun tänään ei ole tullut käsitettyä mitään väärin, toivon mukaan, voimme keskittyä entisen Neuvostoliiton urheilukulttuuriin ja sen vaikutukseen suhteessa Venäjän jalkapallomenestykseen.

Venäjän jalkapallolle, kuten myös sen urheilulle ylipäänsä, on suuri onni, ettei Neuvostoliiton 1930-1950-lukujen diktaattorihenkinen viiksivallu Stalin (suomeksi Teräsmies) ollut suuri urheilun ystävä. Stalinin intohimoihin kuuluivat ennemminkin ortodoksisen kirkon ikonien keräily, klassinen musiikki, lentourheilun tukeminen ja poliittisten vihollistensa eliminoiminen. Ja juuri tämä viimeinen kiihottumisen kohde olisi vienyt myös urheilijat mennessään. Sillä keitä olivat Stalinin poliittiset viholliset? Ensi alkuun poliittiset toimijat sanan varsinaisessa merkityksessä, kuten Leninin luottofrendit Trotski ja Buharin. Mutta kun nämä oikean sosialismin kannattajat loppuivat 1930-luvun loppuun tultaessa käsiin, tuli harrastuksen ylläpitämiseksi siirtyä vähemmän poliittisiin, mutta kansan keskuudessa suosittuihin henkilöihin. Meni kuvataiteilijaa, kirjailijaa, elokuvaohjaajaa, tanssijaa. Lähteä saivat ne, jotka Stalin tunsi olevansa oman suosionsa yläpuolella, kuten myös ne jotka saattoivat sellaisiksi tulla, kuten myös ne jotka tunsivat jonkun joka saattoi sellaiseksi tulla, kuten myös ne jotka tunsivat jonkun joka tunsi jonkun joka saattoi sellaiseksi tulla… ja sitä rataa aina suureen isänmaalliseen sotaan saakka.

Kuvitelkaa mitä olisi tapahtunut jos Stalin olisi ottanut myös urheilijat kohteikseen. Ei sen enempää tai vähempää, kuin että punakonetta ei olisi koskaan päässyt syntymään, Neuvostoliitto ei olisi voittanut vuoden 1960 jalkapallon ensimmäisiä Euroopan mestaruuskilpailuja, se venäläinen pimu ei olisi ikinä hypännyt seiväshypyn maailmanennätystä, eikä Venäjä tänään olisi päässyt edes häviämään otteluaan. Tämä siksi, että Teräsmiehen henki jatkoi elämistään pitkään herran itsensä kuoleman jälkeen ja elää yhä edelleen. Suojasään aika antoi mahdollisuuden neuvostoliittolaisen huippu-urheilun synnylle. Jos Stalin olisi suhtautunut vihamielisesti urheilijoihin, tämä piirre olisi vaikuttanut suoraan hänen henkisen seuraajansa Leodin Breznevin politiikkaan. Sen jälkeen, perestroikan ja Jeltsinin aikakaudella urheilijat olisivat jälleen hiljalleen saattaneet pyrkiä takaisin huipulle, mutta Putin (tuo pikkuterrieri) olisi jälleen laittanut tälle pisteen. Olkaamme siis kiitollisia siitä, että Stalinilla riitti tarpeeksi muuta puuhaa.

Mutta eihän Venäjä silti herranjumala mikään todellinen jalkapallomaa ole, ei koskaan ole ollut. Espanjan menestys ei itselleni ollut missään muodossa ihmetys. Ja siinä on sellainen maa, jossa yksikään diktaattori tai puolihullu ei pääse sanomaan puolikasta sanaa pyörivää palloa vastaan. Vai miksi luulette, että Franco pysyi vallassa niin pitkään? Poliittista taitavuuttaan? Ja paskat, hän oli intohimoinen jalkapallon ystävä ja valmis sen edestä vaikka läpsäyttämään de Gaullea poskelle (vaikkei siinä mitään mieltä olisi ollut, sillä de Gaulle, tuo rautanaamio, oli poskiltaan varsin tunnoton.)

Vielä jotain Espanjan ja Venäjän maantieteellisistä eroista. Jalkapallossa ”suuret valtiot” ovat pärjänneet. Tällä suuruudella ei silti ole ollut mitään tekemistä maantieteellisen suuruuden kanssa. Neuvostoliiton ja Venäjän taakka kuningaslajissa on juuri ollut sen valtava koko ja sen tuottama kohtuuton ennakko-odotus. Jääkiekossa se vielä saattoi pärjätä, sillä lätkähän ei lopulta ole kuin musta lätty. Mutta jalkapallossa se tulee aina lopulta kaatumaan tähän, kaatumaan kunnes Tsetsenia saa itsenäisyytensä!