LUKU 1: HEILUVAN LAMPUN YÖ

Katsoin sen heiluvan tuulessa, ei tuullut paljoa mutta tarpeeksi että sen heijastaakseen hämärää varjoaan suuren talon korkeaan seinään. Oli väsyttänyt koko illan, olisi voinut jopa nukkua mikä tällaisissa tilanteissa tuntui vieraalta. Yleensä syön ennen kuin nukun, luen kuin nukun, laulan kuin nukun. Mutta nyt ei nukuttanut. Odottaminen on aina yhtä vaikeaa, aika kuluu väliin liian nopeaan väliin liian hitaasti. Kaikki muistuttaa siitä mitä olisi voinut tehdä toisin. Ei jaksa edes kiroilla, ei vihoitella – olla vaan. Ja se siinä kaikista pahinta onkin, se oleminen, miten ihminen on?

Vihdoin koitti aika, kello oli liian vähän mutta tavoilleni orjallisena laitoin hatun päähäni ja suljin oven perässäni. Ulkona oli lämmin, kaupungilta palaavat juhlijat saivat hermoni osaksi masentumaan osaksi tyytyväiseksi. Sillä toki olisin huomenna heitä voimakkaampi mutta turha sitä enää olisi mainostaa kun ilta jälleen saapuisi, hukuttaen vähäisenkin voitonriemun lukemattomien painotuotteiden ikuiseen kuormaan. Ei, ei kannata tässä tilanteessa luulla olevansa yhtään toista paremmassa tilanteessa, sillä se luulo on moukan luulo, valhetta jolla ihminen hengittää mutta josta happi loppuu niin valitettavan nopeasti. Kävelin nopeasti, liian nopeasti ja jouduin odottamaan. Kuorma oli saapunut vasta hetkeä aiemmin, vaikka kello oli jo lähes kaksi. Myöhässä siis mutta tänään en välittänyt.

Odotin opastajaani hetken, vanha tuttu, reilun tuntuinen kaveri. Katsoin kun hän alkoi jakaa, ahdistus kasvoi porras portaalta, rappu rapulta. Mitä järkeä tässä kaikessa on? Miksi ihmisen täytyy suostua tähän kaikkeen? Tätä mietin kunnes muistin, muistin mitä itse olen tännekin kirjoittanut. Se kaipuu rauhallisuuteen, sen takia tätä tehdään, sen takia haaveet saavat odottaa monesti horisontissa. Mikä on horisontti? Käsittääkseni taivaan kappale, joka katoaa aina kaukaisuuteen kun sitä yrittää tavoittaa. Mitä järkeä tässä kaikessa on?

En oikeastaan kadehtinut opastajaani, vaikka hän saavuttaisikin yön päätyttyä hetkeksi oman rauhansa. Sillä hänen kohdallaan se kestäisi ainoastaan kuukauden, itse ansaitsen kahden kuukauden kidutuksella jotain paljon enemmän. En kadehtinut, mutta tunsin silti oloni onnettomaksi katsellessani hänen hiljalleen yhä pirteämmiksi käyviä ruumiin liikeitään (siinä oli jotain sambamaista, noissa viimeisten portaiden liikkeissä.) Niin, harvoin täällä yhdessä nautitaan, toisen voitto on toisen tappio. Juhlikoon hän nyt, minä seuraan perässä syksymmällä ja vihellän mennessäni.

Olenko kertonut, että reitti sentään on vanha tuttu. Ei missään mielessä suosikkini, mutta silti parempi kuin uudelleen opeteltava – siinä vasta helvetti, josta en välttämättä selviäisi. Tässä luukut ovat pieniä ja seutu muutenkin masentavaa – masentavaa siitäkin huolimatta että asun aivan sen sydämessä. Sillä sehän on aivan eri asia ja tämä kaikkien yön ritareiksi halajavien kannattaa pitää mielessään. Pidä vain kotiseudustasi, en väitä sitä vastaan, mutta vietäpä siellä yösi, kierrä naapuriesi ovien ulkopuolella kolistelemassa, kun he täysin tietämättöminä olemassaolostasi näkevät kauniita uniaan, laskevat vähäisiä säästöjään joilla on tarkoitus ostaa lisää tavaraa jota he eivät tarvitse. Ja vaikka tarvitsisivatkin, öisin he ovat onnellisempia kuin sinä. He nukkuvat. Ihmisen on hyvä nukkua. Öisin.

Aika kului lopulta kuitenkin suhteellisen nopeasti. Yritin esittää rentoa ja heittelin asian sieltä ja toisen täältä. Ei olisi huvittanut, ei vähääkään. Mutta ei kai se toisen ritarin vika ole jos toista ahdistaa. Eivätkä yön ritarit ole kovinkaan tunnettuja siitä, että heiltä liikenisi mielenkiintoa toisen uupumukselle. Tähän epäkohtaan (jos se sellaisena halutaan nähdä) lupaan palata myöhemmin.

Jotain hyvää sentään: aurinko nousi uskomattoman varhain, pimeyttä kesti vain reilut kaksi tuntia, eikä sekään mitään todellista pimeyttä ollut, sellaista utua vain. Ja vaikka oli viikonloppu, oli liikenteessä suhteellisen hiljaista. Hyvä niin, sillä pidän rauhallisuudesta. Ihmiset ovat innoissaan niin kovin arvaamattomia ja tuossa arvaamattomuudessaan helvetin rasittavia. Juhlikoon sielunsa kyllyydestä, sallin sen heille ja kaikille maailman toivottomuuksille, mutta en halua ottaa osaa heidän riemuunsa. Enhän edes tunne heitä, tuntemattomia huutajia, miksi ne minut haluavat mukaansa? Toivottavasti kesä jatkuu yhä vain lämpimämpänä, niin että kaikki talvella kehoaan juhlakuntoon pumpanneet papuaivot juopottelevat itsensä pois pelikunnosta jo tarpeeksi varhain. Silloin yksi epäkohta olisi voitettu. Mutta jatketaan tästäkin joskus myöhemmin.

Lopulta yö päättyi. Lunastin keltaisen ratsuni käyttööni ja karautin sillä kotiin. Kello on nyt 5.30 kun kirjoitan tätä. Pahoittelut jos kuulostaa ankealta. Olen vain niin kovin väsynyt ja silti pelkään, etten saa unta. Huomenna lupaan olla reippaampi. Harhalaukaukset otteluiden jälkeen ja tarinan toinen luku sitten kun kerkeän. Hyvää sunnuntaita itse kullekin. Vielä se arki teillekin koittaa ja silloin… silloin minä olen vapaa.

HARHALAUKAUKSIA 3: MERTEN SANKARI JA LEVEÄAHTERINEN TAATELINSYÖJÄ

Portugali vei Turkkia 2-0, itse veikkasin 1-0, olisi voinut käydä myös niin.

Syy siihen miksi Portugali voitti ei suinkaan löydy riutuneesta Ronaldo Toisesta, vaan sitä tulee hakea hieman kauempaa. Palatkaamme hetkeksi 1400-luvun Eurooppaan, maailmaan joka vielä vahvasti tahtoi kuvitella olevansa yksin, vaikka todellisuudessa jo moni muu kuin yksin kotieläinten kanssa elämäänsä viettänyt tiesi, ettei asia ollut näin. Portugalin prinssi Henrik Purjehtija oli varma, että merten takaa tulisi löytymään jotain uutta ja ihmeellistä. Pian hän löysikin Azorit ja Madeiran. Hänen avustuksellaan varustettiin yhä uusia retkikuntia, jotka viitoittivat tietä myöhemmillä löytöretkeilijöille aina Kolumbuksesta Cookiin.

Siinä missä Henrik uskalsi katsoa kohti tuntematonta (nimenomaan katsoa, sillä hän ei koskaan itse osallistunut purjehduksille) hänen aikalaisensa, Osmaanien valtakunnan sulttaani Mehmed II, lisänimeltään Valloittaja, istui lihavalla perseellään Konstantinopolin palatseissaan ja ahmi viikunoita suuhunsa samalla kun hänen armeijansa valloitti tuttuja ja turvallisia Bysantin kaupunkeja. Toki hän valloitti, mutta voi miten ennalta arvattavalla tavalla: ”valloitettuani Konstantinopolin katson olevani Rooman yhdistäjä ja vaadin Keisarin arvonimeä.” Idiootti. Niin keskiaikaista ja kulunutta. Eihän tuollaisen vallanhimon päässä lopulta ollut muuta kuin ontuvia hyökkäyksiä kohti Itä-Euroopan valtakuntia ja ikuisia perääntymisiä Belgradin ja Wienin porteilta.

Samaan aikaan Henrik Purjehtija valloitti maailmaa. Pyhän Vincentiuksen niemi oli kirjaimellisesti portti kohti uusia maailmoja, portti kohti maailmanvalloitusta. Toki Portugali ei siinä onnistunut yhtä hyvin kuin esimerkiksi Espanja, Englanti tai Alankomaat. Mutta se näytti suuntaa, ymmärsi sen mitä horisontin takana saattoi parhaimmillaan odottaa. Sen sijaan Mehmed ja Ottomaanit, mitäpä heistä, eipä paljon muuta kuin 1500-luvulta jatkuva alamäki ja totaalinen sortuminen ensimmäiseen maailmansotaan ja Versailles’n rauhaan.

Kansakunnat heijastavat kulttuuriaan johon urheilu eittämättä kuuluu. En katso olevani väärässä väittäessäni, että Turkin heikko jalkapallomenestys on suoraa jatketta Mehdedin huonoille valinnoille. Pyrkimys kulkea totuttuja reittejä ei kilpailun käydessä kuumana johda koskaan voittoon. Turkilla on niin suuri halu olla maailman paras, aivan kuten Mehdedillä olla Rooman Keisari, ettei se jaksa nähdä vaivaa saavuttaakseen tätä tavoitetta, vaan käyttää kaiken aikansa itsensä pönkittämiseen. Toisin on tilanne Portugalilla, joka Henrikistä lähtien on nähnyt merten taakse ja siirtänyt tämän pelikentille. Ne tekevät tarvittavat osumat, koska uskovat, eivät vain halua.

Portugali on Euroopan suuri seikkailija, pieni ja onneton (hieman kuin Suomi), mutta valmis tekemään erikoislaatuisia tekoja. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä Portugali tulee voittamaan Euroopanmestaruuskilpailut. Ei siksi, että se olisi paras jalkapallomaa vaan siksi, että se näkee horisontissa uusia saavutuksia, jotka se onnistuu ennen muita nappaamaan itselleen. Turkkilaiset sen sijaan tulevat kaatumaan omaan hurmokseensa, omaan paineeseensa, oman historiansa katkeraan suolaan.

HARHALAUKAUKSIA 2: RAUHAN PUOLESTA JALKAPALLOA VASTAAN

Tshekki voitti Sveitsin 1-0, itse veikkasin 3-0, olisi voinut käydä myös niin.

Tämä oli paha, totisesti en olisi halunnut veikata mitään tämän otteluparin suhteen, saati sitten alkaa analysoimaan sitä yhtään sen enempää. Koetetaan saada tämä pikaisesti alta. Urheilullisestihan tässä ei ollut mitään epäselvää, Tshekki on kymmenen kertaa parempi joukkue, ei siitä sen enempää. Mutta Sveitsin muut avut olisivat saattaneet johdattaa sen parempiin tuloksiin, onhan se taistelija, on aina ollut. Ei sinne tunkenut itseään Hitler, ei edes Napoleon Bonaparte, hulluja molemmat. Sveitsillä on aina ollut turvanaan ne korkeat vuoret, en tiedä kuuluvatko ne Alppeihin, en vaivautunut ottamaan selvää sillä asia ei jaksa suuremmin kiinnostaa. Mutta entä kansa vuorten sisällä… ei, en tosiaan tiedä. Mutta tärkeintä on, että maa on saanut säilyttää rauhallisuutensa.

Tshekin rauhallisuus on toisenlaista. Tshekkoslovakia syntyi ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä pesänjaossa Saksan sekä Itävalta-Unkarin keisarikuntien raunioille, tämä juuri niin kuin koulussa opetetaan, niin tuota että… Vaan mitä se oli ketään hyödyttämään. Valtion maantieteellinen asema oli kuin puukko Saksan sydämeen ja vielä täyteen asutettu saksalaisia, niitä sudeetteja, Hitlerin lempilapsia heti itävaltalaisten jälkeen. Maan ei auttanut muuta kuin antaa periksi. Ensin saksalaisille, saksalaisten jälkeen venäläisille, tämä juuri niin kuin koulussa… Mutta mitä oli tapahtunut maailmansotien välissä? Eipä mitään sen ihmeellisempää, kuin jotain jolla me suomalaiset olemme ylpeilleet koko itsenäisyytemme ajan, mitä nyt hieman reitiltä poikettiin 1920-30-lukujen taitteessa. No demokratia, perkele, parlamentarismi. Tshekkoslovakia ei taipunut muiden Itä-Euroopan valtioiden tapaan pikkudiktatuuriksi ja ruvennut sitä kautta Hitlerin tai Stalinin marionetiksi. Arvokasta sinänsä mutta ei pelastanut ketään. Pääseikka on kuitenkin pyrkimys rauhaan, ei pakottamalla vaan keskustelemalla ja kuuntelemalla. Tämä rauhanomaisuus jatkui myös kylmän sodan päätyttyä: ei sisällissotia, ei vallankumouksia, vaan kädenpuristus ja Slovakia pitäköön itsensä.

Vaan mikä on lopputulos kun kaksi nyhveröä kohtaavat pelikentällä. Tylsä ottelu, jossa ainoastaan tekninen osaaminen ratkaisee. Tämä tuli jälleen kerran todistettua illan ottelua seuratessa: ei intohimoa, ei väkivaltaa, ainoastaan fair play OK ja Tshekki voittajana kehästä. Hyvä sille, joka jaksaa katsoa jalkapalloa, huono sille, joka uskoo pelaajan koostuvan lopulta jostain muustakin kuin hyvästä sisäsyrjästä ja taitavasta kantapäätaklauksesta. Tshekki rääkkää katsojia vielä välieriin, Sveitsi ei voita ainoatakaan ottelua ja putoaa.

HARHALAUKAUKSIA 1: ENNAKKOON

”Jalkapallo on pyöreä. Sitä potkaistaan jalalla, oikealla tai vasemmalla. Pallo on tarkoitus saada maaliin. Kokeillaan miehet!”

Tämä alustus minulle ja muutamille muille annettiin Suomen puolustusvoimien toimesta ja sen seurauksena aloin hiljalleen menettää mielenkiintoani koko lajia kohtaan. Nykyään enää joskus harvoin potkin, en pelaa. Seuraan otteluita, mutta en kovin intensiivisesti. En ainakaan yhtä intensiivisesti kuin vielä silloin kun kasinotaloutta harjoitettiin ja kasattiin (tuosta noin vain ohimenevästi) valtiolle sen verran suuret velat, että ne kokonaismäärässä nousivat yli sotakorvauksien, niiden kuuuuluisien sotakorvauksien. Tällähän ei luonnollisestikaan ole mitään tekemistä jalkapallon kanssa, vaikka mistä sitäkään koskaan tietää, vaan tarkoituksena on osoittaa, että silloin kun pallo pyörii, niin pankit saavat kaatua ja pitkäaikaistyöttömyys kasvaa. Se on se kuninkuuslajin taikaa se.

Mutta unohtakaamme menneet ja siirtykäämme nykyhetkeen, sillä Euroopassa tapahtuu, Sveitsissä ja Itävallassa jos oikein tarkoiksi ryhdytään… ja siihenhän ryhdytään! Maat jotka taistelet toisiaan vastaan, kutsuvat toinen toistaan vihollisiksi ja kaivavat ensimmäisen maailmansodan aikaiset juoksuhaudat jälleen oikeaan käyttöönsä ovat seuraavat: Portugali, Tshekki, Turkki, Sveitsi, Saksa, Kroatia, Puola, Itävalta, Hollanti, Ranska, Italia, Romania, Espanja, Ruotsi, Venäjä och Kreikka. Jotta pääsisimme eroon itse peliin liittyvistä seikoista (sillä niiden ei missään mielessä ole tarkoitus muodostua tämän kirjoitussarjan pääaiheeksi, ei edes ylipäätään aiheeksi), läväytän nyt kehiin näiden EM-kisojen epävirallisen tulostaulukon, joka mitä suurimmalla todennäköisyydellä muodostuu viralliseksi. Ja jos menenkin tässä harhaan, niin turha siitä on suuremmin lähteä huutelemaan, sillä vastaukseni kritiikkiin on tuleva olemaan seuraava: ”olisi voinut käydä toisinkin” ja tämä on yhtä totta kuin Paavo Lipposen uusin kirja on skeidaa ja ruoho kasvaa myös lumen alla. Joten tässä se tulee, ja jos haluatte säilyttää mielenkiintonne, sulkekaa silmänne ja sivuuttakaa seuraava:

Lohko A

Sveitsi-Tshekki 0-3

Portugali-Turkki 1-0

Tshekki-Portugali 1-1

Sveitsi-Turkki 1-2

Sveitsi-Portugali 0-2

Turkki-Tshekki 1-1

PORTUGALI 7

TSHEKKI 5

TURKKI 4

SVEITSI 0

Lohko B

Itävalta-Kroatia 1-2

Saksa-Puola 2-0

Kroatia-Saksa 1-2

Itävalta-Puola 0-1

Itävalta-Saksa 0-3

Puola-Kroatia 2-2

SAKSA 9

KROATIA 4

PUOLA 4

ITÄVALTA 0

Lohko C

Romania-Ranska 1-2

Hollanti-Italia 1-0

Italia-Romania 2-0

Hollanti-Ranska 2-2

Ranska-Italia 2-1

Hollanti-Romania 3-1

HOLLANTI 7

RANSKA 7

ITALIA 3

ROMANIA 0

Lohko D

Espanja-Venäjä 2-1

Kreikka-Ruotsi 1-0

Ruotsi-Espanja 0-0

Kreikka-Venäjä 0-2

Kreikka-Espanja 1-3

Venäjä-Ruotsi 2-3

ESPANJA 7

RUOTSI 4

VENÄJÄ 3

KREIKKA 3

Puolivälierät

Portugali-Kroatia 2-0

Saksa-Tshekki 1-2

Hollanti-Ruotsi 3-1

Espanja-Ranska 1-2

Välierät

Portugali-Tshekki 2-1

Hollanti-Ranska 0-2

Loppuottelu

Portugali-Ranska 2-1

Nämä tiedot perustuvat siis kaikki siihen melko vähäiseen nykytietoon, joka minulla lajista on olemassa. Sen sijaan harhalaukauksien tarkoitus on käsitellä enemmän vastakkain olleiden maiden lähtötilannetta otteluun niiden historiallisen potentiaalin kautta ja tämän avulla pohtia, tuoko kansallinen identiteetti, tuo 1800-luvun intellektuellien lempilapsi, minkäänlaista apua peliin nimeltä jalkapallo. Aloitetaan tämä huomenna, jolloin ensimmäisten ottelujen (Sveitsi – Tshekki & Portugali – Turkki) lopputulokset ovat tiedossa. Hyvää yötä.

JOHDANTO III: KEN AATELOI MEIDÄT YÖN RITAREIKSI

Saavutin ensimmäisen aatelointini ollessani vielä varsin nuori. Olin juuri palannut suurelta isänmaalliselta ristiretkeltä (jota myös puolustusvoimiksi kutsutaan, tahi intiksi) ja huomasin olevani auki keskellä kylmää Helsingin talvea. Melko masentavaa huomata kuinka en viimeisten vajaan viiden vuoden aikana ole oppinut hoitamaan raha-asioitani yhtään paremmin. Joka tapauksessa kutsu kävi yön ritareihin ja suoritin noin kahden viikon pituisen lomasijaisuuden pahamaineisessa lähiötaajamassa. Kerrotaanpa tästä hieman tarkemmin.

Kuten kerroin, olin tuohon aikaan varsin nuori ja naiivi, vaikka virallisen protokollan mukaan minusta hetkeä aiemmin oli luotu mies. Siinäpä onkin tuon virallisuuden todellinen luonne: yleensä se on tietoista valhetta. Niin tai näin, ymmärtämättömänä otin vaikutteita ympäristöstäni, ymmärtämättä kuinka tuo herkkäuskoisuus tulisi vaikuttamaan myöhempään elämääni. Onko se nuoruutta? Ei ystäväni, se on tapainturmelusta, nähdä ympärillä ainoastaan positiivista ja väliaikaista, huudella tuon elämänkokemuksen kartuttamisen perään ja sillä verukkeella lyödä pää kerta toisensa jälkeen yhä kovempaan seinään, nuoruus on keksintö jolla typeryydet kuitataan. Paistaako puheistani katkeruus, toivon mukaan, sillä katkera myös olen. Olen katkera omalle nuoruudelleni ja niille toivottomille yksilöille jotka esiintyivät sen puolestapuhujina, huutelivat: ”pistä pikkaisen säästöön” tai ”jaksa nyt hetki vielä niin kyllä tässä sitten tullaan vastaan”. Niin helvetin sovinnaista, ymmärrättehän, mikään ei muka ole pakollista mutta kuitenkin on. Tätä olisin mieluummin halunnut kuulla: ”töihin mulkku tai lennät pihalle” tai ”ajattele kuinka paljon olemme joutuneet eteesi tekemän ja sinä siinä vain luet ja kirjoitat ja ja… saatana!” tai ”niin hyvän elämän kuin sinulle annoimme…” Ah, tuollaisen jälkeen patoutumat olisivat synnyttäneet varmasti jotain paljon parempaa kuin mihin tähän päivään mennessä olen kyennyt, tai mihin koskaan tulen kykenemään. Vastavoima, anarkia, on varsin hyödyllistä oikein käytettynä. Sen ovat vain turmelleen ne seiniin piirtelijät, jotka harjoittavat sitä laiskuuttaan, eivät saavuttaakseen sillä paremman elämän.

Mutta tämä yön ritarius, vai mikä se oli. Tämä ensimmäinen vaihe lähiön yössä oli melko kivuton kokemus. Opastajanani toimi ensimmäisenä kahtena yönä todellinen öiden vanha sankari, todellinen vanha naarasleijona, joka osasi tehtävänsä jo niin hyvin, että ei enää itse vaivautunut sitä suorittamaan, vaan laittoi minut tekemään kaiken työn ja tyytyi itse polttelemaan savukkeita pakkasen kiljuessa meidän molempien korvissa. Mutta ystävällinen hän oli, tuo laiska paska, ei tosin siinä määrin että olisi minullekin tarjonnut yhtä savukkeistaan, vaan että kehui tuulitakkini väritystä. Tuon jälkeen en enää koskaan pitänyt tuota itsellenikin niin rakasta vaatetusta, sen jälkeen kun tuon laihan hyeenan silmät olivat siihen pistäneet. Mutta tämä kaikkihan on vain taustoitusta. Yksinkertaistettuna yöt olivat kylmiä ja hoidin tehtäväni kiireellä, en katsonut taakseni, en silloin enkä koskaan myöhemminkään, kunnes nyt olen pakotettu näitä muistoja kertaamaan. Tämä tapahtui siis Helsingissä jolloin olin nuori ja talvi hyytävän kylmä.

Tämän esiasteen jälkeen päätin luonnollisesti edetä urallani kuten kuka tahansa joka ei halua päättää päiviään sydänkohtauksen kourissa vieraassa rappukäytävässä. Ja hyvä luoja, reilut kaksi vuotta onnistuin olemaan kuivilla. Siihen aikaan mahtui paljon: vaihdoin maisemaa, harjoitin teatteria, tein uusia sankaritöitä Turun paikallisessa laatikkopesulassa (pimeästi, joka itselleni paljastui vasta hetki sitten, järkytyin sillä koen olevani lainkuuliainen) ja kartutin musiikkivarastoani musiikkiaiheisessa kirjastossa. Voi sitä levyjen määrää, liioitellaan nyt sitten kaikessa, levyjen määrässä, tekstin määrässä, kaikessa. Lopulta onnistuin myös murtautumaan korkeimman tiedon kappeliin, jonka valheellisia tunnuspiirteitä tulen myöhemmin käsittelemään. Elämä tuntui olevan mallillaan.

Mutta kaikella on hintansa, ja nykyaikana käveleminenkin maksaa enemmän kuin bensan hinta öljykriisin jälkeen (typerin lause tähän mennessä, pahoittelut.) Oli kesä 2006 ja käytin viimeiset säästöni juhannusantimiin, jotka sinä vuonna olivat täysin kasviksista tehtyjä, sillä olin aloittanut jälleen uuden tuhoon tuomitun terveyskampanjani. Silti olin jälleen auki. Tässä epätoivoisessa tilanteessa hylkäsin kokkojen leimutessa ystäväni ja harhauduin sähköiseen verkkoon lähettämään postia yön ritareiden paikalliselle toimikunnalle. En tiedä, olisinkinko lähtenyt tähän leikkiin mukaan ilman äärimmäistä humalatilaani, nuoruusaikojen näennäisen tukevia huudahduksia tai erästä paikallista tuttavaani, joka samoihin aikoihin harjoitti tätä ylevää tointa. Olin keskustellut hänen kanssaan paikallisista oloista, enkä näiden keskustelujen jälkeen ollut innostunut lainkaan aikaisempaa enempää, samoin kuin ei ollut tämä tuttavanikaan. Toisaalta tässä kamreerissa on se tyypillinen piirre (jonka hän itsekin myöntää), että hänellä on taipumus lähentyä asioita vähän niin kuin sivusta päin, sanotaanko kieroutuneesti, sanotaanko hieman epäilevästi, vaiko hieman pessimististä asennetta tihkuen, joten en ole lainkaan varma missä määrin hän lopullisesti piti harjoittamaansa tointa arvossa. Mutta lähdetään nyt vaikka siitä, ettei häneltä (kuten ei vittu keneltäkään jonka tunnen) siihen paljoa voitontahtoa irronnut. Silti tein kuten tein, vastuu on omani mutta ihminen kun olen, heittelen sitä minne sattuu ja yritän tätä kautta saavuttaa jotain parempaa.

Saavuin paikallisen ritarikunnan toimistoon ja sieltä minulle ojennettiin keltainen ratsuni. Tein työni helteisenä kesänä kuin mies ikään, tunsin oloni aamuisin voimakkaaksi, iltaisin määrittelemättömän surumieliseksi. Kesän lopussa päätin viedä ratsuni teurastettavaksi, mutta talvi tuli ja talvi meni ja tuskin vaikea arvata: sankarityöt saivat jälleen seuraavana suvena jatkoa. Se oli sateinen kesä, kastuin ja palelin, mutta sen viimeisen saatanan nimeen, en sairastunut, en saanut levätä. Kaiken loputtua tein jälleen lupauksen rikottavaksi ja tästä minut jälleen löydätte. Valmiina tekemään kaikesta lopun, valmiina viimeiseen ristiretkeen, ja jos se ei vieläkään viimeiseksi jää, olen valmis ottamaan kaiken vastuun itselleni. Muistakaa, ihminen on osa yhteiskuntaa, sen on turha kuvitella että vapaa tahto vaikuttaisi kaikkialla ja jatkuvasti. Mutta ihminen on myös itsenäinen, itsenäinen tekemään järkeviä siirtoja ja taipuvainen surkeisiin päätöksiin. Minua on varoitettu, monta kertaa, mutta en ole ottanut opikseni. Minulle on annettu opetuksia, liian monta kertaa, mutta en ole niitä ymmärtänyt. Mutta nyt ymmärrän, ettei ihmiselle ole hyväksi kiduttaa itseään liian pitkiä aikoja. Olkoon tämä kärsimysnäytelmä siis viimeiseni. Sen kirjoitan ylös ja se on tarinani ja huomisesta eteenpäin saatte siitä lukea.

Ps. Kaksi asiaa, jotka muistuivat mieleen.

1. Jos huonosti käy, kesän aikana ei riitä paljoakaan kirjoitettavaa, sillä toisenlaisissa sankaritöissä onnistuin haavoittamaan itseäni verisesti. Tarkoitus oli kuvankauniissa järvimaisemassa sytyttää komea kokko, jotta kauniimman sukupuolen edustajat olisivat sen havainneet ja saapuneet pitämään seuraa kahdelle yksinäiselle herrasmiehelle. Kokkoa rakennettaessa, muutaman siemauksen jälkeen, heilautin itseäni kirveellä jalkaan ja tuskanhuutoja päästellessäni purin kielestäni pienen palasen irti. Aika näyttää miten ritaritoimikunnan päällystö ja heidän huoltohenkilökuntansa suvaitsee suhtautua tähän kipuun ja särkyyn. Jos hyvin käy, he päästävät minut vapaaksi, jos huonosti, no… lähdetään nyt siitä, että huonosti tässä käy.

2. Tänään alkaa jalkapallon mestaruuskilpailut. Taidanpa pistää niitä seuraten ja myös kommentoida niitä tarinan ohessa. Mutta koska en ole tunnettu pelimies, taidan ottaa otteluihin itseäni lähempänä olevan lähtökohdan. Eli, otteluiden lopputulosten arvioiminen maiden historiallisten lähtökohtien kautta. Tämä on alkujaankin niin onneton idea, että voi olla että lopetan lyhyeen mutta kokeillaan nyt edes. Kokeillaan ja vakuututaan ihmisen ikuisesta yrityksestä selittelemällä muuttaa maailmaa.