I
Olet täällä taas
uudestisyntyneenä kotimme tunkkaisesta ilmasta
sen suljetuista verhoista
kehyksistä jotka huokaavat menetettyjä tarinoitaan
Olet lempeällä tuulella
kuin giljotiini silität väsynyttä niskaani
annat mahdollisuuden valita
miten käännän kasvoni taivaaseen
II
Minne haihduit
tasaisen tieni hukuttava mutka
tuhansien kirjojeni puuttuva ajatus
kaupunki jalkojeni juuressa
Muutuitko vaahdoksi lasini pohjalle
liaksi kynsieni sisään
seiniksi jotka neuvovat astumaan harhaan
Vai annoitko anteeksi
nyt kun vuodetkin nauravat teoillemme
neuvovat kahta näkymätöntä pistettä kartalla
tyytymään mustavalkoiseen kevääseen
III
”Nyt on aika taas sankaritekojen”, päätti herra Kookas kadun varjoisalta puolelta, loi vaanivan katseensa viidakkoon
”On turha kainostelu pelkkää valetta vaan”, huuteli herra taluttaen ratsuaan, kääntyivät neitoset vilkuilemaan
Herra Kookas on kookas myös luonteeltaan, ”olen tunnettu kautta tän löysän maan”, leuhki herramme silitellen varusteitaan
”Olet herrani Kookas ja ihmeellinen”, huusi yksi neidoista, tuo vaaleakutrinen, ”jos voisin ratsullas hetkisen ratsastaa, se voisi suruani lohduttaa”
Vaan tuostapa herramme riehaantui, varusti ratsunsa muutamin sutaisuin, pani orhinsa kilpaa näin laukkaamaan, ”neito, surunne tulee katoamaan!”
Oli matka se lyhyt ja kivikkoinen, ja neito sen jälkeenkin yhä epätoivoinen, ”voi herra, maineenne suuri mua kummastuttaa, liekö tuo totta laisinkaan?”
Tätä herra ei ollut tottunut kuulemaan, pilkkapuheita armaasta ratsustaan, ”jos neito arvelee kovuutta ratsuni, saa hän tutustua kivenkovaan nyrkkiini, se kenties surunne karkottaa”
Näin jäivät herra ja neitonen toteamaan, mistä sankaruus herrojen kookkaiden todella kumpuaa
