Risto Laurila katsoi avoimesta auton ikkunasta ohikiitävää Helsinkiä. Hän oli hädin tuskin saanut housut vedettyä jalkaan, kun hänen “vanginvartijansa” oli saanut päälliköltään äkäisen puhelun ja se oli ollut saman tien menoa. Komisario, nimeltään Kolleri, oli raahannut Laurilaa hotellin portaita alas kuin pahintakin näpistelijää ja saattanut hänet hotellin henkilökunnan silmissä vähintäänkin naurunalaiseen valoon. Mutta jos Kolleri luuli, että Laurila olisi helppo nakki ja nopeasti leppyvä, hän erehtyi pahasti. Laurila oli ottanut päämääräkseen olla mitä vähimmässä määrin avuksi tutkimuksissa, kävi hänelle sen seurauksena sitten mitä tahansa. Kolleri varmasti jollain tavoin aisti hänen mielialansa sanoessaan heidän käännyttyään Viikin pellolta Hämeentielle: >>No… herra Professori. Älkäähän nyt. Enhän minä tahallani, mutta kiire on kiire.>>
Sen jälkeen Kolleri taputti Laurilaa leikkisästi päälaelle, eikä edellinen millään enää jaksanut pitää yllä lapsellista mökötystään. Veitikkamaisesti hymyillen hän nyökkäsi sovinnon merkiksi ja rupesi ajattelemaan muita asioita. Helge Saurila oli siis kuollut. Kollerin näyttämä valokuva palautui Laurilan mieleen ja väkisinkin häntä alkoi naurattaa. Saurila oli sentään jo iäkkäämpi herra. Ja vielä kuollessaan hän nähtävästi jaksoi pitää yllään veitikkamaista kujeiluaan. Ainakin siltä näytti, kun Laurila muisteli näkemäänsä valokuvaa. Mutta kuva ei silti ollut pelkkää hevosenleikkiä, sen Laurila oli käsittänyt heti nähtyään kuvan. Selvästi se kätki jonkun sanoman. Mutta minkä? Minkä, minkä, minkä? Laurila ei tiennyt. >>Mutta kyllä tämä tästä, kunhan perille päästään>>, hän ajatteli ja katsoi jälleen ulos ikkunasta.
Kello oli jo niin paljon, ettei keskustaan päin mentäessä enää ollut ruuhkaa. Totta puhuen ruuhka oli laantunut jo kello viiden jälkeen iltapäivällä. >>On tämäkin tällainen tuppukylä>>, Laurila tuumiksi. >>Ei edes kunnon ruuhkia.>> Mutta ei Helsinki silti ollut pelkästään sitä miltä se tavallisen kaduntallaajan silmistä näytti. Kaikesta modernista ja pelkistetyn vanhasta paistoi selvästi korkeakoulutetun symboliikkagurun, kuten Laurila tahtoi itseään nimittää, silmään vaikka mitä, jota muut tavalliset kuolevaiset eivät varmasti edes unissaan aavistaisi. Ajaessaan Hämeentietä Sörkan kohdalla Laurilan suu kääntyi velmuun hymyyn hänen katsoessaan 25-vuotta sitten Hämeenkadun ja Mäkelänkadun kulmaan perustettua Alfamer- autokirjakauppaa. Harva tiesi, että liikkeen alkuperäiset perustajat olivat laskeneet perustaessaan liikettä täydellisen etäisyyden tuomiokirkolta kyseiseen paikkaan. Kun tämä matka jaettiin kahdella ja lisättiin siihen kadun numero, saatiin, kuinka ollakaan, sama luku joka Henry Fordin ensimmäisten liukuhihnojen pituus oli. Harva tiesi - Laurila kuului näihin harvoihin.
>>Il capitano oli tyytyväinen, kun jäitte vielä täksi yöksi paikkakunnalle>> Kolleri sanoi heidän ohittaessaan Sörnäisten kuulun teinikahvila Primon. >>Äärettömän onnekas yhteensattuma.>>
Laurila nyökkäsi ymmärtävästi. Mutta lähes samalla hetkellä hänen aivonsa osoittivat jälleen ylivertaisuutensa. >>Mistä ihmeestä>>, hän mietti. >>Mistä ihmeestä nuo mokomat koppalakit oikein löysivät minut käsiinsä? Ja miksi juuri minut? Mitä tämä nyt oikein tarkoittaa?>>
Laurila tiedusteli asiaansa Kollerilta melko töykeään sävyyn ja sai takaisin melko lailla samanlaisen vastauksen, joka sisälsi seuraavaa: Olet poliisin kyydissä, siispä et kysele. On tapahtunut murha, siis puhut vasta kun sinulta jotain kysytään. Ja mitä tärkeintä: poliisi ei erehdy koskaan.
Jokainen kohta oli kaikessa yksinkertaisuudessaan hyvin tyhjentävä ja Laurila päätti pitää suunsa kiinni loppumatkan ajan. Hän käänsi jälleen kasvonsa ikkunaan ja tutkiskeli maisemaa. Nyt hänen silmiinsä osui Hakaniemen kohdalla kuuluisa ympyrätalo. >>Oikea kaunotar, eikö vain>>, Kolleri kysyi paikkakuntalaisen ylpeään sävyyn. Eikä Laurila voinut kieltää. Harva tosin tästäkään rakennuksesta tiesi, että kun se 70-luvulla rakennettiin, sen arkkitehtuuriset pohjapiirustukset olivat täsmälleen samat kuin historiallisen Colosseumin. Sen aikainen kaupungin pormestari tahtoi jopa rakentaa sen täsmälleen samannäköiseksikin, mutta ajan radikaaliset suuntaukset pääsivät viime kädessä vaikuttamaan lopputulokseen niin paljon että lopputulos oli nyt näkyvissä sen kaltaisena kuin se oli. Laurilan mielestä se oli surku. Surku ettei alkuperäiset suunnitelmat toteutuneet. Kaikki se patoutuma joka 70-luvulla vallitsi kaikkea vanhaa ja myös todistettavasti arvokasta kohtaan tuhosi monta hienoa rakennushanketta pelkästään rajoittuneella katsantokannallaan, joka juuri siihen aikaan sattui olemaan vallitseva. Tosin siihen näkemykseen Laurila ei entisen pormestarin kanssa yhtynyt, että uudella Hakaniemen Colosseumilla olisi ollut näyttävää pitää antiikin aikaisia gladiaattori näytöksiä ja helpottaa tätä kautta yliruuhkautuneita vankilaoloja heittelemällä pikkurikollisia leijonille. Jossain kohdin sentään historiakin oli tehnyt virheitä, eikä niistä selittelemällä päässyt ympäri.
He olivat nyt ajaneet jo Kaisaniemeen asti. Kylmänhiki alkoi pikku hiljaa valua Laurilan selkää pitkin hänen tajutessaan mihin liemeen hän oli itsensä todellisuudessa sotkenut. Rikospoliisin kanssa ei oppinut saivartelu auttanut. Sen Laurila oli kuullut varmalta taholta. Häntä ei olisi ikipäivänä kutsuttu tänne jos häntä ei jostain epäiltäisi. Ja jos Laurila tahtoi säilyttää maineensa, sotkeutumatta skandaaleihin ja murhamysteerioihin, hänen olisi pakko valehdella. Sillä vaikkei hän koskaan toimitusjohtaja Saurilaa ollut tavannutkaan, hän tiesi silti miehestä yhtä ja toista. Saurilan meriitit joulusymbologian alalla olivat kiistämättömät ja varmasti juuri sen tähden hän oli korkeaan asemaansa noussutkin. Noustessaan Stockman- tavaratalon johtoon hän oli nerokkaalla tavalla panostanut yli puolet tavaratalon vuoden budjetista joulukauppaan ja onnistunut ylittämään kaikki odotukset. Tällainen saavutus ei jokaiselta onnistuisi, vaikka tuntisi salaisuudet kuinka hyvin. Sen Laurila tiesi ja nyt häntä alkoi todella pelottamaan. Mitä jos tämä ei olisikaan pelkkä murha? Entä jos tähän sisältyisi jotain paljon muuta. Ehkäpä jopa jotain sellaista mikä Laurilalle ja hänen kollegoilleen merkitsisi suurinta joululahjaa kaikista. >>Nyt on toimittava oikein>>, Laurila ajatteli ja muisteli jälleen kuvaa ruumiista, jota Kolleri oli hänelle hotellissa näyttänyt. Ja nyt Laurila tajusi selvästi mitä Saurila oli viimeiselle keimailullaan ajanut takaa. Kuva ei todellakaan ollut mitään miltä se näytti.
He ajoivat Kaisaniemen pitkänsillan yli ja Saurila katsahti ajatuksiinsa syventyneenä oikealle ja näki uuden oopperatalon kaikessa kukoistuksessaan. Edessään taasen alkoi hahmottua pikkuhiljaa Helsingin melko ahdas ydinkeskusta. Nuoria tuli vastaan matkalla eri yökerhoihin, joissa Saurila itsekin tällä hetkellä mieluusti olisi viettänyt aikaansa jonkun kuuman sipsuttajan seurassa. Edellisellä Helsingin seminaarimatkallaan hän oli muutaman ystävänsä kanssa yrittänyt livahtaa Kalliossa sijaitsevaan, nyt jo edesmenneeseen, nuorten humppapaikka Josafatiin, mutta töykeä portinvartija oli evännyt heiltä pääsyn. Sinä iltana Saurila oli havahtunut siihen suureen ristiriitaan, joka Helsingin ravintolaelämässä vallitsi. Alkoholia sai ostaa, mutta siitä ei saanut humaltua. Tai sai humaltua, mutta ei näyttää että näin tapahtui. Ravintolat eivät suostuneet kantamaan vastuutaan myymistään palveluista. Oikeusvaltiossa tämä tuntui epäoikeudenmukaiselta.
>>Menivät sen Josafatinkin lopettamaan>>, Laurila sanoi Kollerille. >>Mikäköhän niihin meni. Mainio paikka, perin mainio.>>
Kolleri katsoi Saurilaa hetken ja sanoi sitten. >>Samaa sanoi tyttäreni.>>
Laurilaa ei suoranaisesti hävettänyt, mutta olotila kertoi omaa kieltään siitä, että joskus kenties olisi vain parempi pysyä hiljaa. Auto ajoi Mikonkadun liittymän ohi Rautatientorin vieritse ja kääntyi keskuskadulle. Kaikki vaikutti rauhalliselta. Kolleri ajoi autonsa Stockmann tavaratalon parkkihalliin, joka sijaitsi tavaratalon alapuolella maan alla. Kaukaa edessä Saurila näki hahmon, joka seisoi kädet taskussa ja savuke suussaan. Jo pelkkä seisoma-asento viesti siitä, että tältä mieheltä oli turha anoa armopisteitä, kun sen aika koittaisi. Ylikomisario Fagerholm oli varmasti itse samaa mieltä - ja sen lisäksi kuolemanväsynyt.
