VAPAUSPÄIVÄN ONGINTOJA 10: LÖYTÖRETKIEN JUURET JA PERINTÖ, OSA1

Jos seuraavassa kolmessa osassa haiskahtaa aimo annos nuoren ihmisen innostusta ja naiivin uskon sekoittumista anakronismeihin, antakaa se toki kirjoittajalle anteeksi, sillä tätä kirjoittaessani olin täynnä nuoren ihmisen innostusta ja uskoin naiivisuuden ja anakronismien yhdistelmän olevan ainoa tapa kirjoittaa todellista historiaa. Uskoin todella.

---

POLOSTA KOLUMBUKSEEN – EUROOPPALAISTEN MUUTTUVA ITSETUNTO

Gallup-kyselyä tehtäessä Amerikan löytäjästä länsimaisen kulttuurin maissa, tulos ei varmastikaan olisi yllättävä. Yksi tuhannesta (ellei jopa miljoonasta) kallistuisi mitä luultavimmin Espanjan lipun alla seikkailleen italialaisamiraali Kolumbuksen kannalle. Hajaäänet menisivät lähes kokonaisuudessaan Skandinavian muinaisille viikinkivalloittajille ja muutamat harvat nykytutkimukseen perehtyneet saattaisivat jopa vastata kiinalaisten 1400-luvun alkupuolella suorittaneen tämän virstanpylvään. Totuuspohjasta riippuen, kiinalaisten matkat sijoittuisivat noin seitsemänkymmentä vuotta ennen Kolumbuksen ensimmäistä tutkimusmatkaa, viikinkien jopa monta sataa vuotta. Ja jos vielä esitettyjen eriäväisyyksien lisäksi ollaan pitävien todisteiden valossa valmiita hyväksymään niiden todenmukaisuus, herää tätä kautta kysymys virheellisten olettamusten sitkeästä elosta yleisessä tietoisuudessa. Vaikka kiinalaisten osuus löytöretkipolitiikassa laajimmassa merkityksessään onkin tullut yleisen keskustelun (myös tietoisuuden?) alle vasta viimeisen kymmenen vuoden aikana, ovat viikinkien retket olleet hyväksyttyä materiaalia ja satojen vuosien ajan.

Mitä siis tehdä? Kohauttaa olkapäitä, vai olla utelias? Todennäköistä joka tapauksessa on, että yksinkertainen kysymys miksi ei luultavimmin tarjoa yhtä yksinkertaista vastausta. Syy tähän antaa taasen otaksuman, ettei niinkin vahvan kulttuurisidonnaisen syvärakenteen (kuten Kolumbus ja Amerikan löytäminen eittämättä on) kumoaminen tai kumoamatta jättäminen kaikessa moninaisuudessaan tarjoa yksinkertaisia vastauksia, saatikka sitten yhtä ainoaa oikeaa. Sen lisäksi että on tunnistettava syyt virheellisten tietojen synnyttämiseen ja hengissä pitämiseen, ei tule myöskään jättää huomioimatta vastakkaista näkökulmaa, siitä miksei ne erinäiset tahot, joilta uusien mantereiden löytämisen kunnia on virheellisesti viety, eivät ole nousseet vastustamaan tapahtunutta vääryyttä ja palauttamaan todellista arvoaan. Ja kaiken kaikkiaan, millä tavoin tämä vääryys on vahingoittanut heidän kulttuurisidonnaisia katsomuksiaan maailmasta, vai onko sitä edes nähty sen arvoisena seikkana, josta kannattaa loukkaantua.

Maailmanhistoriallisten käännekohtien kautta tarkasteltuna, kysymys ristiriitaisesta löytöretkihistoriasta ei siis yksinään rajoitu typistettyihin kysymyksiin: kuka löysi ja milloin löysi. Eikä edes siihen, että kuka sattui olemaan se ensimmäinen. Jos uusien mantereiden löytö ja niiden luonnonvarojen sumeilematon hyväksikäyttö halutaan nähdä osana sitä valtavaa kehitystä, joka viimeisen viidensadan vuoden aikana on nostattanut eurooppalais-länsimaalaisen -kulttuurin hallitsevaksi maailmankulttuuriksi (mitä se eittämättä yhä enemmissä määrin on), ei ole tervettä ainoastaan tarkastella seikkoja, jotka tapahtuivat mantereiden jo löydyttyä, vaan ennemminkin miettiä sen aikaista eurooppalaista mielenlaatua ja arvomaailmaa, jotka vaikuttivat retkien alullepanoon ja niiden seurauksiin. Sen kaltainen ymmärrys auttaa meitä samalla tiedostamaan syyt siihen, miksi muiden kansakuntien löytöretkisaavutukset on kylmästi pyritty pitämään sivussa, samalla kun Eurooppalainen yli-ihminen on vapaasti saanut kerätä muiden kylvämän sadon.

Edellinen kärjistys on tarpeen kolmen perustavaa laatua olevan kysymyksen esille nostamiseksi. Ensinnäkin, jos käsitellyt valheellisuudet on tähänkin asti ymmärretty totuuksiksi vääristetyllä konseptilla, aiheuttaako niiden kumoaminen (varsinkin nyt kun tapahtumat sijoittuvat puolen vuosituhannen taakse) perustavanlaatuisia säröjä tämänpäiväisessä länsimaisessa identiteetissä? Toiseksi, ja jälleen kääntäen, tuoko todisteisiin perustuva arvonpalautus tämän päivän kiinalaisille ja viikinkien skandinaavisille jälkeläisille mitään todellista hyötyä, muuten kuin omantunnon kohoamisen mahdollista nousua lukuun ottamatta. Ja kaikkein ylinnä: voiko historian eri käännekohdissa tapahtuneita sattumuksia käsitellä objektiivisesti maailmassa, jossa pitkän ajan tuoma unohdus on tehnyt työtään muistissa, eikä kirjaimellisesti asianomaisia ole enää jäljellä.

Olivat vastaukset sitten mitkä hyvänsä, lopulta ne on jätettävä asianomaisten (eli historian esi-isien jälkeläisten) itsensä ratkaistaviksi – eli jossain määrin meistä kunkin. Ja tottahan on, että historiaa tulisi tutkia totuuden itsensä tähden, sekoittamatta siihen turhia tunteita ja motiiveja tästä ajasta. Mutta niin kuin teot seuraavat toisiaan, mietimme tätä kulkua sitten kausaalisesti, geneettisesti, tai miten ketäkin miellyttää, on eilisen päivän teot kaikessa moninaisuudessaan havaittavissa myös tässä päivässä. Tehtävänämme on siis pitkälle yrittää ymmärtää tätä kulkua. Tämän ymmärryksen helpottamiseksi, olen tutkinut muutamia teoksia, jotka tavalla tai toisella tuovat tietoa ja ymmärrystä niihin seikkoihin, jotka ovat esseen aiheena. Yllä lepäävänä tutkimuskysymyksenä voi pitää seuraavaa: millä tavoin löytöretkien saavutukset ovat kytköksissä tämänpäiväisen länsimaisen kulttuurin syvärakenteisiin, millä keinoin tähän on päädytty ja mitä seurauksia siitä luopuminen aiheuttaisi? Tutkimuskirjallisuuden aikalaisteoksista olen perehtynyt 1200-luvulla Aasiassa matkanneen Marco Polon muistelmiin, jotka ovat varsinaisen aiheen ulkopuolella tarkasteltaessa Polon matkojen tarkoitusperiä, mutta jotka silti antavat kuvaa varhaisesta eurooppalaisesta mielenlaadusta eri kulttuureiden kohdatessa ja jossa itse teos on ollut yllykkeenä myöhemmälle löytöretkibuumille. Toinen aikalaiskuvaus on Kolumbuksen Ensimmäisen löytöretken päiväkirja, johon painottuu koko esseen keskipiste ja länsimaisen yliminä-perinteen synnyn ymmärryksentahto. 1800-luvun alussa julkaistu Yhdysvaltalaisen historioitsijan William H. Prescottin teos Meksikon valloitus on hyvä esimerkki tavasta, jolla eurooppalaisten osuutta ainoana löytöretkien merkkipaaluja saavuttaneena kansakuntana pidetään totuutena ja joka samalla auttaa ymmärtämään miten edellä mainittua länsimaiden yliminä-ihannetta synnytetään ja pidetään hengissä. Gavin Menzieksen uusi tutkimus vuodelta 2002, 1421-kun Kiina löysi maailman, on taasen vastakohta edelliselle Meksikon valloitukselle, arvonpalautus kiinalaisille löytöretkeilijöille ja varjo länsimaalaisten harhakuvitelmien päälle. Kaikki edelliset teokset tukevat omista näkökulmistaan esitettyä tutkimuskysymystä ja auttavat sen ratkaisussa.

---

Marco Polo saneli Aasian matkansa merkinnät vankitoverilleen vuosina 1296-1299 Genovalaisessa vankilassa. Itse tarina oli melkoinen, samoin kuin sen välilliset seuraukset Euroopan kulttuurille ja kulttuurin siirtymälle pimeistä vuosisadoista kohti tiedollista ymmärtämystä ja maailmantuntemusta. On vaikeaa veikata, olisiko herra Marco Polo itse ollut tyytyväinen nähdessään sen innostuksen seuraukset, johon hänen matkojensa kokemukset osittain tulisivat vaikuttamaan. Jos esitettyä arvuuttelua haluaisi ratkaista käyttämällä pohjana itse teosta, vastaus esitettyyn seikkaan saattaisi olla negatiivinen. Marco Polon matkoja lukiessa on mielenkiintoista todeta, kuinka objektiivisesti se aihettaan käsittelee. Toisin sanoen kertomalla asiat, niin kuin ne ovat. Huomioonottamatta sitä, että teoksen kuvailemat maat, kansat ja tapahtumat ovat saaneet läpi myöhemmän ajan suurta kritiikkiä keskusteltaessa sen totuuspohjasta, sen tyyli kertoo kuitenkin selvää kieltään tavasta, jolla kirjoittaja (niin eurooppalainen kuin onkin) ei aseta itseään kohtaamiensa kansojen yläpuolelle. Ihailua ja kauhistelua esiintyy, mutta se tietynlainen kannanotto, joka myöhemmissä eurooppalaisissa löytöretkituotannoissa lepää sammumattomana kärjistyneenä yliminä-mentaliteettina kaiken mahdollisen käsittelyn yllä, puuttuu täysin. Mutta minkä suuntaisia johtopäätöksiä tästä on sallittavaa vetää?

Heti alkuun on muistettava, että Marco Polo teki matkansa yksityishenkilönä. Tämän lisäksi huomionarvoista on myös hänen kauppiaan ammattinsa ja ehkä kaikkein ylinnä eletty aika – 1200-luku. Edelliset kolme syytä perustelevat pitkälti sen , miksei Marco Polon matkoista paista niin valtava omanarvontunne (joka näkyy muiden kulttuureiden väheksymisenä) , kuin kaksi sataa vuotta myöhemmin, jolloin eurooppalaiset löytöretkeilijät suorittivat urotöitään. Hieman tarkennettuna: Marco Polo oli siinä mielessä yksityinen henkilö, ettei hän varsinaisesti matkustanut minkään kuningaskunnan lipun alla, joka taasen olisi edellyttänyt häneltä vaatimuksia kunnioittaa tätä edustettua auktoriteettia (tuomalla julki hänen suuruuttaan) ja samalla halveksia vastakkaista osapuolta. Totta on että Polo oli eurooppalainen kristitty ja tätä kautta luultavammin tunsi edes jossain määrin oman arvonsa. Mutta se tunne ei silti estänyt häntä polvistumaan Kublai Kaanin jalkojen juureen ja osoittamaan alamaisuuttaan. Seikka, joka näyttelee täydellistä vastakkaisuutta Cortesin Meksikon valloitukselle vuonna 1521. Edellisenkin seikan selittää tyhjentävästi Marco Polon harjoittama ammatti – kauppias. Kuten on monesti historiaa tutkiessa tullut todettua, läpi menneiden aikojen kauppiaat ovat olleet siitä viisaita, että ovat osanneet olla sotkematta uskonoppeja ja kaupantekoa keskenään. Kun dollarinkuvat vilkkuvat silmissä, ei ole ollut kovinkaan suurta merkitystä, onko kauppakumppanin lippuun painettu risti vai puolikuu.

Vielä viimeiseksi on muistettava, että 1200-luvun eurooppalainen itsetunto rypi vielä syvällä kirkon tuputtaman syntien täyteisessä kuolemanpelossa, eikä se täten antanut paljoakaan edellytyksiä suhtautua millään lailla halveksivasti idän (monesti kehittyneimpiin) kulttuureihin. Eurooppa oli vielä valmistautumassa kohtaamaan satavuotisen sodan, sekä mustansurman kauhut, kunnes se vähitellen alkoi siirtämään katsettaan taivaasta maan päälle ja palauttamaan niitä arvoja, jotka Antiikin ajoista olivat olleet piilossa. Vasta tämä kehitys mahdollisti tälle ”ainoalle autuaaksitekevälle” kulttuurille ne avaimet, joilla kulttuurinen itsetunto päästetään vankilasta ja täten mahdollistamaan historian kehityksen siihen uomaan, jonka myöhemmiltä vuosisadoilta tunnemme. Ja vaikka jossittelu ei täytäkään tieteellisyyden kaikenkattavia kriteerejä, on silti mielenkiintoista miettiä, kuinka pitkälle Marco Polo seurueineen pitkällä matkalla olisi edennyt, jos he kylästä toiseen olisivat herransa Kuninkaan ja ainoan oikean Jumalan puolesta vaatineet arojen kansoja heitä kestitsemään. Se kulku olisi arvatenkin päättynyt lyhyeen.

Vaikka Polo olisi spekulaatioissa epäonnistunutkin, niin myöhemmät eurooppalaiset tekivät päinvastaisen saavutuksen – seikka, josta ei ole tarvetta jossitella. Suorat syytkin edelliseen ovat lueteltavissa: eurooppalaisten paremmat teknisen edellytykset ja kotoperäisten tautien aiheuttama etu, niihin kokemattomissa alkuperäisväestöissä. Nämä seikat ovat olleet selviä jo pitkään, mutta tarkennetaanpa kuitenkin hieman. Aina viimeistään ristiretkiajoista lähtien (ensimmäinen ristiretki alkoi vuonna 1096) Eurooppa alkoi yhä enemmissä määrin omaksumaan idästä kulkeutuvia innovaatioita ja kehittämään niitä yhä enemmässä määrin tarkoituksiinsa sopiviksi. Esimerkkeinä näistä voidaan mainita muun muassa ruuti, kompassi, sekä kirjapaino (mikäli halutaan uskoa, että myös Gutenberg oli ottanut vaikutteita jostain suunnasta.) Kaikki nämä hyödyttivät korvaamattomasti myös löytöretkipolitiikkaa: ilman kompassia matkoille olisi tuskin koskaan lähdettykään, ruuti (tykit ja käsiaseet) toi turvallisuuden tunnetta ja todistetustikin hyötyä kahakoissa löydettyjen maiden alkuperäisasukkaiden kanssa ja kirjapaino onnistui levittämään innostavaa tietoa Vanhan mantereen asukkaiden keskuuteen ja sysäämään heitä uudisasukkaiksi. Ja kun vielä luetteloon toistaa Euroopassa jo lastentaudeiksi muuttuneet epidemiat, kuten isorokon, joka kaatoi löydetyissä maissa kansaa kuin heinää (aiheuttaen epäilemättä jumallista pelkoa muukalaisia kohtaan), ei tarvitse pitkään pohtia, miksi lopputulos oli senlaatuinen kuin tunnemme.

Luetellut seikat ovat selviä käytännön vaikutteita ja hyödytettävissä vasta silloin, kun periaatepäätös ja edellytykset tutkimusmatkojen toteuttamiseksi on olemassa. Milloin tämä askel ensimmäisenä uskallettiin (tai tajuttiin) ottaa käytäntöön ja mitkä olivat edellytykset siihen? Asetettu kysymys on tiukasti sidoksissa länsimaiseen modernisaatioprosessiin, sitä kautta varsin vaikeasti ratkaistavissa, mutta kenties juuri tästä syystä kiinnostava. Tutkimme asiaa sitten miltä kantilta tahansa , päädymme aina samojen perustavaa laatua olevien kysymysten äärelle: eurooppalaiset pystyivät elvyttämään Antiikin kulttuurin ja arvostuksen ihmisjärkeen renessanssin muodossa 1300-luvulta lähtien. Millä keinoin? Oliko se satavuotisen sodan, ristiretkien, paaviuden rappion ja mustansurman yhteissumma? Antoivatko riittävän monet epäonnistumiset kristikunnan ylläpitämien arvojen suhteen kansalle oikeuden epäuskoon vallitsevia auktoriteetteja ja hengenmaailmaa vastaan. Kuka ensimmäisenä tunnusti itselleen tämän oikeuden ja sanoi sen ääneen – tai edes ajatteli? Ja miksi?

On varmasti tervettä uskoa, ettei lopullista vastausta edelliseen ole mahdollista selvittää – ei ainakaan esseen suppeassa muodossa. Hyväksykäämme siis yllä esitetyt irralliset tapahtumasarjat ainakin osaksi suurta kokonaisuutta, joka lopulta pisti pyörän pyörimään ja mahdollisti kehityksen eteenpäin. Tunnettuahan on että onnistumisen tunne tuo onnistujalle hyvän mielen ja väkisinkin edes häivähdyksen oman persoonan paremmuudesta. Eurooppalaisilla näitä onnistumisen kokemuksia ilmeisesti oli riittänyt 1400-luvulle tultaessa siinä määrin, että Portugalin prinssi Henrik Purjehtijan laittaessa ensimmäisiä karavelejaan 1420-luvulla liikenteeseen, saattoi yllä tosin vielä leijua poikamainen seikkailijainto, mutta hyvin pian suunta oli kääntynyt siihen kuvaan täydellisestä eurooppalaisesta maailmanvalloittajasta, jolla ei ollut edes mahdollisuutta epäonnistua. Tällä asenteella liikkeelle lähti myös amiraali Kolumbus, suuntanaan Uusi maailma.

Kolumbuksen Ensimmäisen Amerikan löytöretken päiväkirja vuosilta 1492-93 on mahtava prototyyppi siitä uudistuneesta eurooppalaisesta itsetunnosta, joka sitten Marco Polon päivien oli Euroopan mantereella edellä mainittujen edistysaskeleiden kautta saavutettu. Nämä edistysaskeleet olivat Kolumbukseen mennessä jo saaneet todistuksen niiden harhaluulojen valheellisuudesta, jotka koskivat maan laattamaisuutta, sekä maailmanlaidalla odottavia merihirviöitä. Nämä seikat löytöretkeilijät ennen Kolumbusta olivat tehneet tyhjäksi. Lukiessa Kolumbuksen päiväkirjaa, unohtaa ei tietystikään saa, että hän (Marco Polosta poiketen) teki matkansa edesvastuullisena Espanjan kuningashuoneelle, joka pakotti hänet käsittelemään löydettyä Uuden maailman kulttuuria tavalla, joka mahdollisimman paljon korostaisi Kastilian kuningasparia. Mutta selkeä ero Poloon on nähtävissä ja se on ratkaisevaa.

Ympyrä on täten sulkeutunut alaotsikon aihepiirissä. Vielä on vastaamatta esseen tutkimuskysymykseen. Eli, millä tavoin löytöretkien saavutukset ovat kytköksissä tämänpäiväisen länsimaisen kulttuurin syvärakenteisiin, millä keinoin tähän on päädytty ja mitä seurauksia siitä luopuminen aiheuttaisi? Vastata voimme keskimmäiseen: eurooppalaisessa mielenlaadussa tapahtuneet muutokset myöhäiskeskiajan (enimmäkseen kristinuskon) rappion jälkivaikutuksena, mahdollistivat idästä saapuneiden uusien innovaatioiden omaksumisen ja niiden kehittelyn ja tätä kautta mahdollistivat hyvällä itsetunnolla tehdyt löytöretket, joita myös eri kuningaskunnat ja kirkko suopeasti tukivat. Jokainen vallattu maa tuotti yhä uutta tunnetta valloittajien suuruudesta ja johti tätä kautta räikeään uusien mantereiden hyväksikäyttöön, jossa alkuperäiskansa sysättiin kylmästi sivuun. Tätä kaikkea tuki vielä eurooppalaisten käsitys siitä, että he olivat ”löytäneet” valloitetut maat ensimmäisinä (jolloin alkuperäiskansa luonnollisesti sivuutettiin) ja täten ansainneet oikeutetun maan hyödyntämisen. Mutta olisivatko he tässä suhteessa erehtyneet – jopa tietoisesti?

HISTORIAN HARHA-ASKELEITA 5: OLIKO KUSTAA II AADOLF SUOMALAINEN?

1620-luvun lopulla oli tilanne Saksassa käydyssä uskonsodassa kehittynyt uhkaavaksi protestanteille. Katolisen liigan ja keisarin joukkojen hallussa oli koko Pohjois-Saksa, ja sen rannikolle Wallenstainilla oli aikomus perustaa tukikohta keisarin Itämeren laivastoa varten. Kun Kustaa Aadolf pelkäsi hänen suunnitelmiensa vaarantavan Ruotsin vapautta ja sen Itämeren herruuteen tähtäävää politiikkaa sekä luterilaista uskontoa, kuningas päätti liittyä Saksan sotaan.

Aina kun lähestytään näitä pohjoisen valtioliiton suurvalta-aikoja, jotka kuitenkin paremmin tunnetaan yksin valtion nimeltä Ruotsi suurvalta-aikana, nousee pintaan hermostuksen kylmä hiki, joka vaatii täsmennystä käsitteisiin. Puhutaanko nyt Suomesta vai Ruotsista vai molemmista vai ennen muuta Ruotsista ja ainoastaan osittain Suomesta vai Suomesta osana Ruotsia? Tämä jaarittelu ei missään muodossa ole syntynyt meidän aikanamme, vaan pohdintoja on käyty aina 1800-luvun alkupuolelta saakka, jolloin vihdoin kävi selväksi ainakin se, että Suomi ei ollut Ruotsin kanssa enää muussa tekemisissä kuin sveekomaanien märissä unissa, mutta toisaltaan samalla hetkellä käynnistynyt autonomiatulkintojen vyöry ei antanut hengähdysaikaa ikuisuuskysymyksien puimisesta. Viime vuosien kirkkain tähti suurvalta-ajan tutkimuksessa on eittämättä ollut ruotsalainen Peter Englund, joka on tiiviisti kytkenyt Suomen yhdeksi Ruotsin maakunnista – ei siis missään oloissa lähellekään autonomista valtiota. Ja tämä tulkinta on aivan oikein.

Jos lähtisin tutkimaan suurvalta-aikaa Suomen näkökulmasta, keskittyisin luultavimmin kahteen ääripäähän. Ensinnäkin, mitä hämäläinen talonpoika ajatteli kuullessaan, että merten takana käytiin suurta sotaa, jossa hänen kuninkaansa tuotti mainetta ja kunniaa valtakunnalle? Toisaalta taas, mitä Kustaa II Aadolf ajatteli Pultavan sotakentällä tuon hämäläisen talonpojan ajattelevan itsestään, vai ajatteliko mitään? Mitäs luulette? Kysymys pyörii kansallisuuskysymysten ympärillä. En nimittäin anna ostaa omaa ymmärrystäni niin halvalla, että hyväksyisin käsityksen siitä, että suomalaista kansallisuutta alettiin synnyttää fennomaanisen tarkoituksenmukaisesti 1800-luvun alkuvuosikymmeniltä eteenpäin ja tämä tarina olisi helposti kerrottavasti sellaisten nimien kautta kuin Runeberg, Snellman, Lönnrot, Kivi, Yrjö-Koskela , Gallen-Kallela sekä Sibelius. Samalla kai on kohtuullista tunnustaa, että pidän 1800-luvun nationalismitulkintaa eurooppalaisessakin mittakaavassa yksinkertaistettuna.

Jos Kustaa II Aadolf olisi pitänyt itseään ainoastaan ruotsalaisena, hän luultavasti olisi pitänyt myös hämäläistä talonpoikaa ruotsalaisena, ja tällöin myös suonut tälle ajatuksen, sillä mikä se sellainen kuningas on joka ei alamaisiaan ajattele (tämä ei edes ole irvailua, sillä hallitsijathan elävät kansastaan, mikä taas ei ole sama asia, että he edes yrittäisivät saavuttaa heidän suosionsa, vaan ylipäänsä elää massojen yläpuolelle; joka tapauksessa ajatella heitä tavalla tai toisella.) Ei silti yksinkertaisteta liikaa. Sillä voihan aina olla, että Kustaa katsoi itse olevansa ruotsalainen ja Suomen alueella asuvien suomalaisia. Tällöin myötämielisyys vaikeutuu, sillä tässä tilanteessa ennakkoluulot itäisen maakunnan asukkaita kohtaan voisivat johtaa tietoiseen unohdukseen – tai vähintäänkin epäsuosioon. Mutta ainahan voi olla, että kuningas katsoi olevansa niin ruotsalainen kuin myös suomalainen – hallitsija, joka vilpittömästi pyrki koko kansanosan hyväksymisen saavuttamiseen.

Mutta entäpä mahdollisuus, jos Kustaa katsoikin olevansa ennen kaikkea suomalainen? Viis siitä jos hän joutuikin viettämään puolet elämästään Oxenstiernan vankeudessa Tukholmassa ja puolet vapaudessa rakkailla Euroopan sotakentillään – ehkä hän silti tunsi sydämessään virtaavan saman veren kuin hämäläisen talonpojan vastaavassa. Ehkä kuningas soti siksi, että turvattuaan valtakunnan selustan, hän voisi matkustaa Suomeen ja viettää kotieläinten ja paskakasojen keskellä lopun elämänsä, nauttia perisuomalaisesta kusen tuoksusta ja korostaa yöttömiä öitä. Oliko Kustaa II Aadolf suomalainen?

Kansallisuuskysymykset ovat aina tunnepitoisia ja oikeita vastauksia löytyy saman verran kuin vastaajia. Juuri tästä syystä selvältäkään tuntuvia seikkoja ei tule hyväksyä kritiikittömästi. Aina on hyvä pitää mielessä mahdottomatkin vaihtoehdot, sillä mitä muuta ihmiset pohjimmiltaan ovat kuin mahdottomia. Ja historianhan tuottavat ihmiset – mahdottomat sellaiset.

Neljäs mahdollinen tutkimusaiheeni tulisi liittymään suurvalta-aikaan ja sen työnimenä voisi kulkea: ”Kustaa II Aadolf – sydämeltään paskan tuoksua rakastava hämäläinen talonpoika.”