1620-luvun lopulla oli tilanne Saksassa käydyssä uskonsodassa kehittynyt uhkaavaksi protestanteille. Katolisen liigan ja keisarin joukkojen hallussa oli koko Pohjois-Saksa, ja sen rannikolle Wallenstainilla oli aikomus perustaa tukikohta keisarin Itämeren laivastoa varten. Kun Kustaa Aadolf pelkäsi hänen suunnitelmiensa vaarantavan Ruotsin vapautta ja sen Itämeren herruuteen tähtäävää politiikkaa sekä luterilaista uskontoa, kuningas päätti liittyä Saksan sotaan.
Aina kun lähestytään näitä pohjoisen valtioliiton suurvalta-aikoja, jotka kuitenkin paremmin tunnetaan yksin valtion nimeltä Ruotsi suurvalta-aikana, nousee pintaan hermostuksen kylmä hiki, joka vaatii täsmennystä käsitteisiin. Puhutaanko nyt Suomesta vai Ruotsista vai molemmista vai ennen muuta Ruotsista ja ainoastaan osittain Suomesta vai Suomesta osana Ruotsia? Tämä jaarittelu ei missään muodossa ole syntynyt meidän aikanamme, vaan pohdintoja on käyty aina 1800-luvun alkupuolelta saakka, jolloin vihdoin kävi selväksi ainakin se, että Suomi ei ollut Ruotsin kanssa enää muussa tekemisissä kuin sveekomaanien märissä unissa, mutta toisaltaan samalla hetkellä käynnistynyt autonomiatulkintojen vyöry ei antanut hengähdysaikaa ikuisuuskysymyksien puimisesta. Viime vuosien kirkkain tähti suurvalta-ajan tutkimuksessa on eittämättä ollut ruotsalainen Peter Englund, joka on tiiviisti kytkenyt Suomen yhdeksi Ruotsin maakunnista – ei siis missään oloissa lähellekään autonomista valtiota. Ja tämä tulkinta on aivan oikein.
Jos lähtisin tutkimaan suurvalta-aikaa Suomen näkökulmasta, keskittyisin luultavimmin kahteen ääripäähän. Ensinnäkin, mitä hämäläinen talonpoika ajatteli kuullessaan, että merten takana käytiin suurta sotaa, jossa hänen kuninkaansa tuotti mainetta ja kunniaa valtakunnalle? Toisaalta taas, mitä Kustaa II Aadolf ajatteli Pultavan sotakentällä tuon hämäläisen talonpojan ajattelevan itsestään, vai ajatteliko mitään? Mitäs luulette? Kysymys pyörii kansallisuuskysymysten ympärillä. En nimittäin anna ostaa omaa ymmärrystäni niin halvalla, että hyväksyisin käsityksen siitä, että suomalaista kansallisuutta alettiin synnyttää fennomaanisen tarkoituksenmukaisesti 1800-luvun alkuvuosikymmeniltä eteenpäin ja tämä tarina olisi helposti kerrottavasti sellaisten nimien kautta kuin Runeberg, Snellman, Lönnrot, Kivi, Yrjö-Koskela , Gallen-Kallela sekä Sibelius. Samalla kai on kohtuullista tunnustaa, että pidän 1800-luvun nationalismitulkintaa eurooppalaisessakin mittakaavassa yksinkertaistettuna.
Jos Kustaa II Aadolf olisi pitänyt itseään ainoastaan ruotsalaisena, hän luultavasti olisi pitänyt myös hämäläistä talonpoikaa ruotsalaisena, ja tällöin myös suonut tälle ajatuksen, sillä mikä se sellainen kuningas on joka ei alamaisiaan ajattele (tämä ei edes ole irvailua, sillä hallitsijathan elävät kansastaan, mikä taas ei ole sama asia, että he edes yrittäisivät saavuttaa heidän suosionsa, vaan ylipäänsä elää massojen yläpuolelle; joka tapauksessa ajatella heitä tavalla tai toisella.) Ei silti yksinkertaisteta liikaa. Sillä voihan aina olla, että Kustaa katsoi itse olevansa ruotsalainen ja Suomen alueella asuvien suomalaisia. Tällöin myötämielisyys vaikeutuu, sillä tässä tilanteessa ennakkoluulot itäisen maakunnan asukkaita kohtaan voisivat johtaa tietoiseen unohdukseen – tai vähintäänkin epäsuosioon. Mutta ainahan voi olla, että kuningas katsoi olevansa niin ruotsalainen kuin myös suomalainen – hallitsija, joka vilpittömästi pyrki koko kansanosan hyväksymisen saavuttamiseen.
Mutta entäpä mahdollisuus, jos Kustaa katsoikin olevansa ennen kaikkea suomalainen? Viis siitä jos hän joutuikin viettämään puolet elämästään Oxenstiernan vankeudessa Tukholmassa ja puolet vapaudessa rakkailla Euroopan sotakentillään – ehkä hän silti tunsi sydämessään virtaavan saman veren kuin hämäläisen talonpojan vastaavassa. Ehkä kuningas soti siksi, että turvattuaan valtakunnan selustan, hän voisi matkustaa Suomeen ja viettää kotieläinten ja paskakasojen keskellä lopun elämänsä, nauttia perisuomalaisesta kusen tuoksusta ja korostaa yöttömiä öitä. Oliko Kustaa II Aadolf suomalainen?
Kansallisuuskysymykset ovat aina tunnepitoisia ja oikeita vastauksia löytyy saman verran kuin vastaajia. Juuri tästä syystä selvältäkään tuntuvia seikkoja ei tule hyväksyä kritiikittömästi. Aina on hyvä pitää mielessä mahdottomatkin vaihtoehdot, sillä mitä muuta ihmiset pohjimmiltaan ovat kuin mahdottomia. Ja historianhan tuottavat ihmiset – mahdottomat sellaiset.
Neljäs mahdollinen tutkimusaiheeni tulisi liittymään suurvalta-aikaan ja sen työnimenä voisi kulkea: ”Kustaa II Aadolf – sydämeltään paskan tuoksua rakastava hämäläinen talonpoika.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti