LUKU 3: MIES VUOSIEN TAKAA - ERÄÄN KOLLEGAN ELÄMÄNTARINA

Tämä kaikki on siis kuviteltua. Mitään mikä tulee kyseessä olevan henkilöön, ei pidä varmasti paikkaansa, sillä en millään muotoa tunne häntä niin hyvin, että voisin sanoa hänestä mitään paikkaansa pitävää. Itse asiassa en ole keskustellut hänen kanssaan kuin arviolta vajaat viisi kertaa, enkä koskaan mistään merkittävästä. Työasioista vain, tiedättehän, ritareiden jutuista. Miksi siis kuvittelen ihmisestä jotain mitä todennäköisimmin valheellista, ihmisestä joka kuitenkin elää ja hengittää. No, luultavasti samasta syystä kuin yleensä kirjoitan yhtään mitään. Elämässähän mikään ei koskaan ole kovin varmaa, ei edes itse elämä. En koe loukkaavani ketään, tehtäköön tämä selväksi. Jokainenhan meistä vetää pikaisia johtopäätöksiä, kävellessämme kaupungilla mielemme harhailee vastaan tulleen ontuvan vanhuksen elämäntarinaa, tämä vaikka emme sitä tietoisesti käsittäisikään. Minä en tyydy siihen. Kirjoitan kuvitelmani ylös ja se joka katsoo minun tässä syyllistyvän moraalittomuuteen, pyydän vilkaisemaan peiliin. Tämä niin tämän päivän lukua koskien, kuten myös jokaista tätä seuraavaa. Ja mistä sitä tietää, kenties johdatankin teitä vain harhaan, kenties olen keksinyt kaiken päästäni, eikä kyseistä ihmistä ole olemassakaan. Silloinhan en ole syyllistynyt mihinkään, enhän?

Eiköhän aloiteta. Päähenkilömme on jossain 50-60 ikävuoden välillä oleva mies. Tämän tarkempaa hänestä on mahdotonta sanoa. Hän on hyväkuntoinen mutta uskon hänen silti sairastavan jotain vakavaa sairautta, mitä luultavimmin henkistä. Hän on hermostunut, tulee aina ensimmäisenä jättöpaikalle, toivoo kuorman tulevan aina mahdollisimman pian. Mihin hänellä on kiire? Kotiin, sillä häntä väsyttää. Häntä väsyttää, sillä hän ei koskaan nuku ennen töihin lähtöä, syystä että häntä hermostuttaa. Mikä häntä hermostuttaa? Ensinnäkin työ, jossa hän on hyvin taitava mutta pelkää epäonnistumisia, pelkää että tulee sanomista. Hän haluaa tehdä kaiken oikein, nopeasti ja varmasti. Sitten nukahtaa pitkään uneen ja aloittaa taas kaiken seuraavana päivänä alusta. Siinä pääpiirteissään hänen elämänsä.

Mutta on hänessä hieman muutakin. Kerran viikossa hän käy tervehtimässä sisartaan paikallisessa hoitolaitoksessa, johon sisar joutui jo varsin nuorena jäätyään aviomiehensä ajaman henkilöauton alle. Aviomies ei loukkaantunut mutta huomatessaan tuoreen vaimonsa olevan kykenemätön jatkamaan hänen sukuaan, hän päätti vaihtaa maisemaa lopullisesti. Tästä sisko ei enää selvinnyt, eikä myöskään hänen veljensä, joka oli lopettanut elämisen jo sisartaankin aikaisemmin.

Heidän perheensä oli kotoisin alun perin pohjoisesta. Isä työskenteli paikallisissa tehtaissa, kunnes riitaantui työnjohtajien kanssa ja koko perheen tuli vaihtaa paikkakuntaa. Tämä toistui useita kertoja, kunnes jälleen eräässä yhteenotossa riidanhaluinen mies tappoi työtoverinsa tylsällä taltalla ja päätyi Kakolaan suorittamaan elinkautisvankeuttaan. Perhe jäi Turkuun, jotta lapsilla olisi parempi mahdollisuus vierailla isänsä luona. Tuolloin elettiin 60-luvun loppua. Isä kuoli pian mutta perhe jäi paikoilleen. Äiti alkoholisoitui, sisko rakastui.

Miehemme luki itsensä hyvin arvosanoin ylioppilaaksi ja pyrki sen jälkeen yliopistoon oppimaan Kreikan kieltä ja kulttuuria. Hänet hyllytettiin. Samana kesänä hän oli mennyt postin varhaisjakeluun lomasijaiseksi. Siitä lähtien se muodostui hänen elämäkseen. Uusi yön ritari oli syntynyt. Naiseen hän koski edellisen kerran 70-luvun puolivälissä, sen jälkeen on ollut kaikilla muillakin sektoreilla ollut varsin hiljaista. Tunnollisena ihmisenä hänen onnistui säästää ritarinpalkastaan muutamia satalappusia kuussa ja lainan avulla hän osti raitatieaseman läheltä viihtyisän kaksion. Tuon kyseisen lainan viimeisen erän hän maksoi pankille vuonna 2001. Sitä juhlistaakseen hän kutsui asuntoonsa muutaman työtoverinsa, kukaan ei ilmestynyt. Yön ritari osaa toisinaan olla toiselle ritarilla niin kovin julma.

Elämä jatkuu radallaan. Yö saapuu varmasti kuin kuolema. Kuolemalta ei välty kukaan. Kysymys kuuluukin, miksi toiselle tästä elämästä maan päällä on tehty niin ylivoimaisen vaikea? Ja jos joku väittää, että onnellisuuden saavuttaminen on kunkin omasta aloitekyvystä kiinni, pyydän häntä katsomaan tätä ystäväämme. Ei, ei se koskaan ole niin yksinkertaista. Joku antaa kaikkensa, toinen ei mitään. Onni on arpakuutio, se osuu jonkun kohdalle, niin harvan, niin tolkuttoman harvan.

Miehemme jäänee eläkkeelle muutaman vuoden kuluessa. Se on hänelle jälleen uusi onnettomuus, elämästä katoaa se pieninkin sosiaalisuuden säie. Onpahan ainakin aikaa. Aikaa itselle. Aikaa elämälle. Elämälle jossa on aikaa. Elämälle jota ei ole. Kello tulee puoli yksi, on miehemme aikaa vetää kuluneet vaatteensa päälle, rukoilla ulos lähtiessään, että reklamaatioita ei olisi. Onnetonkin saa olla ylpeä jostain. Sen kuuluu olla.

Kello on 5.40 kun kirjoitan tätä. Yöllä satoi muutama pisara vettä. Huomisen jälkeen vedän pari päivää henkeä. On huojentavaa huomata, että koululaisten kesälomista on jo yli viikko kulunut.

HARHALAUKAUKSIA 7: PROTESTANTISMIN RIEMUVOITTO

Oma veikkaukseni Hollannin ja Italian välisen ottelun lopputuloksesta oli 1-0 Hollannille. Tuntuu silti hyvältä, että maa pisti vielä kaksi maalia paremmaksi. Tähän tyytyväisyyteen on kaksi ilmeistä syytä. Toinen on se, että veikkasin Italian putoamaan kuolemanlohkosta ja tämä lopputulos tukee veikkaustani. Toinen syy on yksinkertaisesti melko laajalle ajatusmaailmassani levinnyt vastenmielisyys saapasvaltiota (vihaan myös tuota saapasvaltio vertausta) kohtaan. Tähän voisin esitellä useampiakin perusteluita mutta jotta aihe ei paisuisi liiaksi, ei mennä kovin syvälle tähän antipatiaan, vaan lähdetään vertailemaan tämänkertaisia ottelupareja tällä kertaa uskontokuntien lähtökohdista.

Euroopasta on varmasti vaikea löytää toista maata, johon 1500-luvun uskonpuhdistus olisi vaikuttanut laajemmin kuin Hollantiin. En ole teologi, mutta muistan Lutherin puhuneen jotain sen suuntaista, että ihminen pelastuu ainoastaan uskosta. Tämän ajatuksen sivujuonteina ajatus mm. voitontavoittelun synnillisyydestä muuttui melko päinvastaiseksi. Ahkerasta työstä tuli todellinen hyve Jumalan silmissä ja ei kukaan enää katsonut pahalla, jos siinä sivussa sattui tienaamaan muutaman ylimääräisen taalerin, jonka sitten melko vapaasti saattoi käyttää maksullisiin naisiin tai varattuihin naisiin tai alaikäisiin naisiin. Tai sitten ostaa koko rahalla uutta syntisen makeaa piipputupakkaa Atlantin takaa. Ja ihmisethän ostivat, ihmiset nussivat ja Hollanti kasvoi mitättömistä alkulähtökohdistaan maailman johtavaksi valtioksi. Se saalisti Italian, Portugalin ja Hollannin markkinat ja perusti kauppakomppanioitaan joka saarella Ahvenanmaasta Manhattanille. Ja mitä voittoja se saavuttikaan, ja minkä voiton se tänään saavuttikaan. Jos joskus, niin nyt tekisi mieli hetken olla hollantilainen (vaikka vielä mieluummin olisin hetken kreikkalainen.)

Kun Hollanti pisti porskuttaen, mitä paavit tekivät Vatikaanissa? Heiluttelivat taivaan porttien avaimia ja pistivät kardinaalit suutelemaan toisiaan, jotta riettauden kirjon jok’ikinen kulma tulisi täytettyä. Siis tehokkaan protestantin näkökulmasta täysin hyödytöntä touhua. Samaan aikaan ylläpidettiin näennäisen tehokasta, todellisuudessa täysin tehotonta, kerjäläisten ja avunantajien oravanpyörää. Laiskat kerjäläiset kerjäsivät, koska katsoivat olevansa viimeisellä tuomiolla pelastettuja. Laiskat rikkaat eivät tehneet köyhien eteen mitään todellista auttamistyötä, koska katsoivat että almu tekisi heistä autuaita. Yhteiskunta pysähtyi paikalleen ja siihen tarvittiin Garibaldi ja Mazzini jotta edes jotain alkoi tapahtua. Mutta hidasta on ollut heidänkin jälkeenkin. Mutta jollain silti tulee selittää Italian melko hyvä jalkapallomenestys. Syy tähänkin löytyy ilman muuta uskonnosta. Sillä onhan katolisuus, jos ei muuta, melko komeaa katsottavaa. Ei sitä suomalainen ymmärrä, ennen kuin on raahautunut Roomaan tai Varsovaan ja kokenut kaiken omin silmin. Samasta aiheesta voisi jatkaa myöhemmin Puolan kohdalla. Italia tulee aina olemaan kahden vaiheilla: se on joko todella hyvä tai todella huono. En muista muuta poikkeusta tästä kuin EM-loppuottelun vuonna 2002 Ranskaa vastaan, jonka Italia hävisi melko hyvän ottelun päätteeksi.

Uskon protestantteihin. En siksi, että itse kuulun maailmankuuluun Suomen evankelis-luterilaiseen seurakuntaan, vaan sen vuoksi, että maailma muuttuu. Katolisen kirkon dogmit tulevat lopullisesti katoamaan seuraavan kahdensadan vuoden aikana. Italia ei myöskään aina ja jatkuvasti voi luottaa pelkkään puolustuspeliinsä, omiin defensiivisiin dogmeihinsa. Tänään muuri murtui ja niin tulee käymään vielä monta kertaa. Hollanti sen sijaan… niin no… nyt voisi hetken olla van der Elias, tai jotain vastaavaa.

HARHALAUKAUKSIA 6: EUROOPAN KUKKOILIJA JA ROOMAN ROMANIT

Romania-Ranska 0-0. Pahus, ensimmäinen kunnon huti, Ranska laahusti ja Riberry käytti enemmän aikaa arpiensa rapsuttelemiseen kuin pelaamiseen. Silti liputan vielä sen puolesta, että maa pelaa finaalissa Portugalia vastaan ja kärsii siellä katkeran tappion. Sitä odotellessa tämän kerran harhalaukauksissa otamme käsittelyyn Ranskan isottelijan luonteen ja Romanian valtavan vähemmistökansalaisuuden taakan, joka estää sitä saavuttamasta kovinkaan suurta menestystä jalkapallokentillä. Puhutaan siis kukoista ja mustalaisista.

Aloitetaan Ranskasta ja kukosta. En ole vaivautunut tekemään taustatyötä selvittääkseni, mitä kukko Ranskan jalkapallomaajoukkueen pelipaidassa edustaa. Varmasti sille löytyisi jokin viehättävä tarina, jonka voisin tässä viehättävästi toistaa. Mutta koska haluan puhua vain omasta puolestani, en aio kerrata muiden sepitelmiä, vaan kerron omani. Kukolla täytyy olla jotain tekemistä Ranskan isottelijan maineen kanssa, joka on seurannut maata aina kaukaa keskiajalta nykypäivään saakka. Tähänhän kuuluu siis kaikki: Aurinkokuninkaan aamiaisorgiat, vallankumouksen ja marseljeesin karkeasti ylimitoitettu korostaminen, Napoleon III:n ja hänen kaupunkiarkkitehtinsa suunnitelmat luoda 1800-luvun loppupuolen Pariisista maailman keskus, ensimmäisen maailmansodan suunsoitto ja vasta eläkkeelle jäänyt presidentti Chirac – tuo pälvikalju laatuviinien väärinkäyttäjä. Mutta ei tarvitse mennä edes henkilökohtaisuuksiin huomatakseen, että kukko on oiva symboli edustamaan röyhkeää kansakuntaa. Ja röyhkeys jalkapallossa kuuluu vain ja ainoastaan hyveisiin. Katsokaa Platinia istumassa presidentinaitiossaan ja huomaatte kuinka hän on valmis juonimaan kaikkensa, jotta Ranska ei enää joutuisi yhtä kylmään alkulohkoon kuin näissä kisoissa kävi. Muistatte Zidanen viimeisen ottelun ja ymmärrätte. Tuo röyhkeä kukkoilu nosti maan komealla tavalla kahteen peräkkäiseen mestaruuteen arvokisoissa vuosikymmen sitten. Samaan aikaan ihastuin heihin, eikä tuo ihastus ole laantunut. Ei kysymys ole koosta, vaan laadusta, röyhkeästä kukkoilusta maailman jalkapallokentillä joka antaa vahvat siivet.

Romaniankin asiat voisivat olla huomattavasti paremmin, jos se olisi kiivaammin pitänyt kiinni maansa nimen alkuperäisestä merkityksestä. Varsinkin tämän päivän poliittisessa tilanteessa tuo tietoisuus antaisi maalle rutkasti lisää itseluottamusta. Suuri harhakäsityshän on, että Romanian nimi johtaisi juurensa maan suuresta vähemmistökansalaisryhmä romaneista, elikkä mustalaisista, tahi manneista, päättäköön kukin kotonaan. Vaan kun tämä ei ole se ainoa totuus, eikä totuus ollenkaan. Todellisuus on paljon tätä kansalaisuuksilla kikkailua kirkkaampi: Romania nimenä tulee suoraan Rooman valtakunnasta. Tätä taustaa korostamalla moni kyvykkäämpikin jalkapallojoukkue saattaisi yllättää itsensä tärisemästä tuon keltaisiin pukeutuneen Balkanin isännän lähestyessä heidän kuudentoista rajaansa. Mutta tässä epätietoisuuden tilassa he näkevät ainoastaan mustalaisryhmän, joka on pystyttänyt leirinsä milloin mihinkin arvokisojen stadionille, ja pelaa kitaransoiton ja tanssin ohessa hetkittäin mukiinmenevää futista. Ei tältä pohjalta pelejä voiteta, ensin on historia hoidettava kuntoon. Ehdotukseni Romanian seuraavaan peliin olisikin, että se marssisi kentälle kantaen yllään vitsakimppua ja kuuluisaa SPQR (Senatus populusque Romanus) lausetta, jolla se osoittaisi arvonsa eurooppalaisten kansakuntien keskuudessa. Ongelmaksi tässä saattaa silti koitua se, että seuraavana maata vastaan asettuu muuan Italia, jolla myös saattaa olla jotain tekemistä tuon muinaisen valtakunnan ja sen lentävien lauseiden kanssa. Mutta hei, siinähän sitä sitten samalla ratkottaisiin kenelle mikin perintö lopulta kuuluu. Mikäpä sen hienompaa, pallo pyörimään ja homma on sillä selvä. Ei siihen akateemista debattia kaivata, kuten harvoin muutenkaan todellisessa elämässä.

HARHALAUKAUKSIA 5: KUUDES KEISARIKUNTA?

Saksa 2 Puola 0, aivan kuten veikkasin. Olen pahoillani puolestanne, jos ette suostuneet kuuntelemaan viisaampaanne ja tämän seurauksena menetitte suuren omaisuuden, pahoillani olen. Itseäni ei sen sijaan liiemmin rahapelit kiinnosta, vaan jälleen kerran vilkaisu voittajavallan menneisyyteen. Tehdään tässäkin nyt niin, aivan kuten Itävallan ja Kroatian välisen ottelun yhteydessä, että keskitytään ainoastaan Saksaan ja pohditaan Puolan oloja maan seuraavan ottelun yhteydessä. Tämä yksinkertaisesti siksi, että niin menneisyytensä kuin pelikykynsä kautta Saksa on Puolaan nähden ylivoimainen.

Saksan synonyymihan on keisarius. Saksan ensimmäisen Keisarin voidaan katsoa olleen frankkien kuningas Kaarle Suuri. Sääli, että hänen perillisensä (kuten perilliset niin usein) eivät osanneet säädellä heille jäänyttä pääomaa, vaan hassasivat sen monenmoisiin valtataisteluihin ja rietasteluihin. Valtakunta hajosi ja varsinaisen Saksalais-roomalaisen keisarikunnan perusti vuonna 962 Otto I Suuri. Ja seurasipa aikamoinen tulevaisuus: oli keskiaikaa, katolista kirkkoa, sotia ja uskonpuhdistuksia, Luthereita ja aina vain lisää Kaarleja, Ludvigeja, Pius ties monensia ja hirvittävä määrä kotieläimiä maleksimassa isäntiensä nurkissa. Mutta Saksa on vahva, oli jo tuolloin, ja tämä toinen keisarikunta kesti vahvana aina Napoleoniin. Sitten taas hetken aikaan hellitettiin, kunnes saatiin tarpeekseen, ja ulkopoliittisen valtataistelunsa tueksi yhteinen rautakanslerituttavamme Otto von Bismarck kyhäsi yhdessä Preussin frendikuninkaansa Wilhelmin kanssa (ja Ranskan kustannuksella) uuden Saksan keisarikunnan. Tämä kesti hyvänmallisena kunnes Bismarck ei enää jaksanut ja ensimmäisen Wilhelmin perillinen Wilhelm II sai taas kelpo ajatuksen ryhtyä tavoittelemaan koko laajan mualiman valloitusta, tuli ensimmäinen maailmansota ja katosi keisarikunta. Seurasi maailmansotien välinen aika ja hallitsemaan pääsi kenties Saksan pitkän historian järkevin herrasmies, Weimarin tasavallan ulkoministeri Gustav Stresemann, jolla ei ollut mitään tarvetta hankkia itselleen Keisarin titteliä. Vaan eräs toinen oli eri linjoilla. Hitler perusti tuhatvuotisen valtakunnan (joka kesti reilut kymmenen vuotta), jolle erheellisesti Kaarle Suuren unohtaen antoi nimeksi Kolmas valtakunta, ja asettui sen diktaattoriksi eli Keisariksi. Lopputulos tästä on varmasti kullekin tiedossa.

Kun Pariisin sopimus ja Euroopan yhteisö turmelivat Saksan haaveet ylläpitää poliittista valtaansa Manner-Euroopassa, pyrki se intensiivisesti pönkittämään henkistä yliotettaan urheilun kautta. Jalkapallo nousi maan kuninkuuslajiksi viimeistään sen kuuluisan Unkari ottelun jälkeen, jonka vuotta en millään kykene saamaan mieleeni. Saksan viides keisarikunta sai joka tapauksessa alkunsa, kun MAA voitti maailmanmestaruuden vuonna 1974, pitkälle oman poikansa Franz Beckenbauerin avustuksella, joka tämän jälkeen kruunattiin uuden keisarikunnan Keisariksi. Tämä valtakausi kesti aina vuoteen 1990 saakka, jolloin Keisari Beckenbauer voitti valmentajana Saksalle sen tähän mennessä viimeisen mestaruutensa. Tähän mennessä viimeinen keisarikunta hajosi, uutta odotetaan saapuvaksi.

Olen veikannut, että Saksa tulisi putoamaan jo neljännesvälierissä Tshekeille. Tämä saattaa vaikuttaA monista suurvallan aliarvioimiselta ja olen veikkaukseni jälkeen itsekin tullut pitkälti samaan tulokseen. Mutta aion silti pysyä kirjoittamani takana ja syy on seuraavanlainen. Saksan nykytilanteessa ei ole mahdollista tietää minkä muotoiseksi sen seuraava Keisarikunta tulee koostumaan. Rakentuuko se mahdollisesti jälleen kerran poliittisen auktoriteetin tavoittelemisen päälle, vai aikooko Beckenbauer vielä mahdollisesti valtaan. Suurisku urheilullisen keisarikunnan uudelleenpystyttämiseksi oli Beckenbauerin männä vuonna kärsimä tappio UEFA:n presidentinvaaleissa Ranskan Michel Platinille. Saksa on uinuva jättiläinen, joka mitä luultavimmin ei vielä herää näihin kisoihin riittävän aikaisin.