Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen herätti suuressa osassa maailmaa myötätuntoa maatamme kohtaan. Kansainliiton viimeinen tehtävä oli tuomita Neuvostoliito hyökkääjäksi ja erottaa se jäsenyydestään. Skandinavian maissa, etenkin Ruotsissa, muodostui todellinen kansanliike Suomen auttamiseksi. Se ilmeni vapaaehtoisjoukkojen ja aineellisen avun lähettämisenä. Sen sijaan näiden maiden hallitukset eivät halunneet Suomen vuoksi poiketa puolueettomuuslinjastaan. Englanti ja Ranska ryhtyivät suunnittelemaan aktiivisia toimenpiteitä auttaakseen Suomea, joka taisteli Saksan liittolaista Neuvostoliittoa vastaan.
Olisi perin mielenkiintoista lukea joskus oikealla asenteella tehty tutkimus kaksinaamaisuuden historiasta – sellainen, jossa asioista puhuttaisiin niiden oikeilla nimillä, eikä sorruttaisi kappale kappaleen perään omituisiin harhakäsityksiin historian dokumenttien perimmäisestä tarkoituksesta. Luojan kiitos niin pitkälle olemme päässeet ideologioiden ihannoimisesta, että nykyään osataan nähdä valtioiden (varsinkin suurvaltioiden) inhorealistinen käsitys politiikasta, jossa kaikki ihanteet ollaan valmiit myymään ennen niin kovin tärkeiden aluelaajennuksien ja nykyään taloudellisen toimeentulon turvaamiseksi. Siinä sivussa sitten puhutaan ja julistellaan mitä sylki suuhun tuo ja tuotetaan pettymyksiä Asiaan vannoutuneille maille mutta kun kaikki kyetään joillain ihmeellisimmillä hokkus pokkus-kaavoilla toteamaan välttämättömiksi asianhaaroiksi, päästään näistäkin paskapuheista kuin koira (veräjästä – helvetin tyhmä sananparsi.) Ja mikäs siinä on pulistessa, kun taustalla seisoo valtava sotakoneisto valmiina hyökkäämään naapurin rouvan ruusupuskan kimppuun heti kun käsky käy.
Tässä kaikessahan ei nyt sinänsä ole mitään uutta. Samaa voihkintaa voitte lukea päivittäin Helsingin Sanomien pääkirjoituksista tai kuuluisien valtiotaan vastaan kääntyneiden Yhdysvaltalaisten intellektuellien kirjoituksista, jotka tekevät sen kymmenen kertaa enemmän asiaa painottaen ja tyylillä kuin yksikään maailman sanomalehdistä (allekirjoittaneeseen en edes vaivaudu vetämään vertailulukuja – sanotaanko, että niitä olisi niin monta.) Se mikä tässä kirjoituksessa tulisikin seisoa asioiden keskipisteenä, on talvisodan tarjoama herkullinen yksityistapaus aiheen avaamiseksi. Aihetta on tutkittu valtavasti ja paljon hyvääkin on saatu aikaan. Vielä silti puuttuu realistinen katsantokanta ulkovaltioiden suhtautumiseen Suomen tilanteeseen vuosien 1939-1940 vaihteessa. Harva suomalainen historiankirjoittaja on kyennyt lähestymään ”Suomen yksinjäämistä” sekoittamatta siihen liiaksi herooista sankarikuvaelmaa urhoollisen kansan Molotovin koktaileista ja sissipaskan suorittamisen vaikeudesta keskellä kylmintä talvea sitten Napoleonin Moskovan turneen. Ja juuri tähän tulisi saada nyt muutos.
En tiedä, olisinko suomalaisena itsekään oikea henkilö tarttumaan tämäntyyppiseen tutkimukseen. Periaatteeksi pitäisi ottaa ympäri maailmaa, että kun kansallinen historiankirjoitus on, sanotaanko sadan vuoden ajan, raastanut maansa historiasta kaiken todellisuuden pois (niin ettei enää ketään naurata), tulisi tämän jälkeen paikalle palkata joukko puolueettomia ulkomaisia tutkijoita siivoamaan jäljet. Talvisodan tutkimusta varten voisi Turun yliopistoon pyytää muutaman dosentin Bulgariasta, pari hassua Venezuelasta ja loput Islannista. Paras olisi, että kukaan ei olisi koskaan aikaisemmin edes kuullut Suomen kaltaisen valtion olemassaolosta. Tämän seurauksena pöytä olisi puhdas uusien näkökulmien avaamiseen (tällä en tarkoita totuudenmukaisempien, vaan raikkaampien ja kiinnostavampien.)
Ainoastaan tällä keinoin voisimme viimein saada selville, miksi Suomea ei autettu, kun se apua tarvitsi. Venezuelalainen tutkija murtaisi tiensä Lontoon kuninkaalliseen arkistoon ja kaivaisi esiin tarvittavat lähteet todistaakseen, ettei Churchill olisi missään vaiheessa halunnut auttaa Suomea, koska eräs Helsingin yliopiston professoreista oli esittänyt sarkastisia kommentteja hänen Englannin historiastaan. Ja kun adjutantit olivat pääministerille kohteliaasti viitanneet, että mahtoiko tuo olla tarpeeksi painava syy jättää hädänalainen valtio ilman apua, Churchill oli pistänyt heidät lukemaan kyseistä pilkattua tutkimusta ja käskeä löytää sieltä mitään mitä voisi sarkastisesti kommentoida - samalla kun itätuuli yltyi. Ja kun vain muutamaa tuntia myöhemmin saapui pääministerin kansliaan tieto, että sarkastiset kommentit esittänyt professori olikin ollut saksalainen ja vain vierailukäynnillä Suomessa, Churchill ei nähnyt eroa asioiden välissä: ”Suomessa esitetty pysyy Suomessa.” Tieto Churchillin asenteesta kiiri pian Päämajaan, josta muutaman tunnin jälkeen palasi kirje Lontooseen mukanaan suuret pahoittelut saksalaisen professorin sanomisten puolesta ja suurta ihannointia täynnä ollut Helsingin sanomien arvostelu tutkimuksesta (joka Erkon luvalla oli ylimääräisenä painettu edellisenä yönä.) Viestin saatuaan ei Churchill silti suoralta päältä halunnut muuttaa kantaansa ja pyysi tarkempaa selvitystä saksalaisen professorin Suomi-yhteyksistä. ”Nukun asian päälle”, hän sanoi ja lähti ryyppäämään. Tuo uni kesti kevääseen saakka.
Samanlaisia tarinoita ja kaskuja on kerättävissä ympäri Eurooppaa. Välinpitämättömyys ja epäluuloisuus nostavat pinnalle ”sori, en voi auttaa” – mentaliteetin suuren huutomerkin säestämänä. Aina kaikki ei vain ole kiinni ideologioista tai edes aikaisemmin mainitusta inhorealistisesta asenteesta. Joskus pelkkä väärä jäätelömaku voi riittää, kuten kävi Ranskan kolmannen tasavallan viimeiselle pääministerille Albert Lebrunille, joka Suomen hätäkutsun saatuaan ei saanut mielestään vaniljan väärinkäyttöä sekoittamalla siihen mustikkaa ja hylkäsi anomuksen. ”Tahdon jäätelöni puhtaana”, hän karjui ja taas muutama suomalainen ja venäläinen ennättivät tappaa toisensa.
Kolmastoista tutkimusaiheeni tulisi liittymään talvisotaan ja sen työnimenä voisi kulkea: ”Sori, en voi auttaa – halvalla heivatut periaatteet.”
