LUKU 28: MUUTOKSEN TUULET, OSA3

Rappujen lukkoihin tulisi ehdottomasti panostaa. Eihän se tietysti yksin voi riittää, että itse rappua joutaa hakemaan suttuisten jakokirjojen ja hämärien otsalamppujen kanssa viidestätoista minuutista kahteen tuntiin, ei veljeni, sen jälkeen alkaa se kuuluisa avainsota. Ensin helvetinmoinen nippu avaimia, josta sitten yrität löytää sen oikein. On pientä valkoista, isoa sinistä, mustaa täplätöntä, kokomustaa, valkoista täplää, keltaista täplää, täplää vailla täplää, avainta vailla muotoa, muotoa vailla tarkoitusta. Siitä sitä sitten voi vapaasti valita omansa mutta varmaa on, että sisään ei pääse kuin riuhtomalla oven sijoiltaan. Ongelmaa helpottamaan on moniin talonyhtiöihin hankittu erinäisiä ovikoodeja (joiden tarkoitus tietysti on ensisijaisesti palvella asukkaita – aina vain asukkaita), jonka oikein näppäilemällä ovi aukeaa ilman ähinää, puhinaa ja puhkintaa. Ongelmaksi koodeissa nousee vain, että turvallisuussyistä niitä päivitetään uusiin vähän väliä, eikä ritareille näistä muutoksista jätetä viestiä. Ja samalla kun on tottunut käyttämään koodia, avain on ehditty kaikessa hiljaisuudessa vaihtaa uuteen. Ei toimi ei. Ehdotukseni tähän pattitilanteeseen olisikin, että ritareille hankittaisiin oma salanappula jokaiseen oveen, jota hennosti hipaisemalla ovi aukeaisi. Nappula tunnistaisi ritarin sormenjäljen, joka aikaisemmin olisi rekisteröity tietojärjestelmään. Vaihtoehtoinen tapa voisi olla äänitunniste, jota kovaan ääneen kailottamalla mahdollistaisi sisäänpääsyn. Mahdollisia sisäänpääsyhuudahduksia voisivat olla vaikkapa teemaan liittyen: ”vatu vittuun”, ”HBL vain maanantaisin tai ei koskaan”, tai ”jumala ei luonut sanomalehteä.” Nämä vain vaihtoehtoina.

Kuolemanloukuiksi todetut hissit tulisi vaihtaa uusiin. Jokaiseen rappuun tulisi vain ja ainoastaan ritareita varten valmistaa salamannopea hissi, joka odottaisi aina valmiina alhaalla. Hissin tulisi olla myös tilava, niin että siellä voisi halutessaan hieman hengähtää ja juoda oikeaan nurkkaan rakennetusta jääkaapista ihania virvokkeita ja syödä pientä välipalaa. Mahdollista on, että ritari voisi itse noutaa jääkaapista tarvitsemansa, mutta toivottavaa tietysti olisi, että hisseissä odottaisi aina henkilökohtainen palvelija, joka laittaisi leivän väliin kinkun ja juuston juuri oikein päin. Hisseissä voisi myös vaihtaa työstä hikeentyneet vaatteet uusiin.

Tällä hetkellä olevat jakokirjat vuosimallia miekka ja kivi voisi puolestani viedä roviolle tällä samalla sekunnilla. Kertoo jotain postilaitoksen todellisesta luonteesta, että vaikka käsi sydämellä vannotaan hyödynnettävän kaikkia mahdollisia teknisiä innovaatioita joita Japanista maahamme lastataan, ritarit saavat nollaluvun lähentyessä loppuaan yhä pelata lyijykynän ja valkoisen paperin kanssa. Mahtavatko nuo käyttää moisia enää edes ala-asteella. Tekniikka kehiin ja yössä välkkyvät ledit kunniaan. Elektroninen jakokirja päivittäisi itse itseään ja siihen voisi syöttää toiminnon, joka osoittaisi laserilla ritarille aina tietyn luukun, johon tietty lehti tulee tiputtaa. Mahdollista olisi kehittää uudesta jakokirjasta myös robotin tapainen vempain, joka hoitaisi myös jakelun, ritarin vain seuratessa vierestä sen toimia. Kun robottijakokirjoista olisi tullut tarvittavan pitkälle kehitettyjä, ritari voisi viettää kaiken ajan yllä mainituissa hisseissä, jotka tässä vaiheessa olisi nekin jo muutettu pienimuotoisiksi bordelleiksi. Tästä lystistä tulisi ritarille silti ehdottomasti maksaa ylimääräistä palkkaa, sillä hänhän olisi tuolloin vastuussa robottijakokirjan toiminnasta ja ehkäisyn käyttämisestä.

Näin lopulta olemme kehitelleet yön ritareille siedettävät työolosuhteet – toivon mukaan kollegat yhtyvät ajatuksiini ja barrikadeille nousu alkaa mahdollisimman pian. Ja jos toimikunta tai postilaitos tai valtiovalta tai kuka tahansa asiasta kiinnostunut katsoo ajatuksieni olevan periaatteessa hyödyllisiä, mutta – kuten aina – liian kalliita toteutettavaksi, heille tulen kiljumaan, että vaihtoehtoja ei enää ole. Robespierre tiesi sen aikanaan – Lenin jatkoi hänen työtään. Oma paikkani ihmisten historiassa tulee määrittymään ritareiden hyvinvoinnin paranemisen kautta. Pitkä 1800-luku kesti Ranskan vallankumouksesta ensimmäiseen maailmansotaan. Lyhyt 1900-luku oli aikaa Venäjän vallankumouksesta Berliinin muurin romahtamiseen. 2000-luku tulee alkamaan ensi viikon maanantaina, jolloin käynnistyy yön ritareiden vallankumous heitä sortavia kansalaisia vastaan. Tämä vallankumous kestää omalta osaltani vain kaksi viikkoa mutta olen varma, että siinä ajassa kykenen luomaan pohjan paremmille tulevaisuuden öille. Nyt lepään muutaman päivän. Valmistautukaa, niin ystävät kuin viholliset, kohta kukaan ei ole enää turvassa.

HISTORIAN HARHA-ASKELEITA 9: AUKUSTI MÄKIPESKA MÄRÄN PIERUN KURIMUKSESSA

Talonpoikaissäädyn valtiopäivämiehiä Helsingin valtiopäivillä 1863. Toisena vasemmalta istuu päädyn puhemies Aukusti Mäkipeska Ruovedeltä ja kolmantena varapuhemies Juho Brusila Alastarosta. Koska valtiopäiville pääsyn edellytyksenä oli ”manttaalin pannun maan” omistaminen, säädyn useimmat jäsenet edustivat kuvassa ilmenevää hillitysti itsetietoista rusthollarityyppiä. Perinteellinen suomalainen talonpoikaisasu on säilynyt heränneiden ”körttipukuna” jopa nykypäiviin saakka.

Kuvitelkaa nuo herrat kahdessa lomittaisessa rivissä, körttipuvut sinne päin silitettyinä vaikka vaimot olivat tehneet enemmän kuin parhaansa. Tukat jakauksella, kengät kiillotettuna kilinkusella, nenänpäässä edellisenä iltana majatalossa nautitun kaalilaatikon mätänevä pala. Naamat vakavina kuin perkeleellä, kädet ristissä kuin herramme Kristus olisi ne ruoskallaan siihen asentoon pakottanut. Nappeja joillain viisi, joillain vain yksi. Silmät sirittävinä, hieman epäuskoinen katse maagisen linssin edessä. Ajatuksissa kaipuu takaisin paskapellon ääreen, ettei sille tai sille pojalle tai sen ja sen talon prenkille tulisi mieleen käydä porkkanavarkaissa. Epäuskoinen oletus herrojen suunnitelmia kohtaan, herrojen muhkeita vaimoja kohtaan, herrojen kauniita huulia kohtaan. Epäuskoinen oletus maailmasta jota ollaan luomassa, kaipuu maailmaan jota ollaan kadottamassa. Keisari yhdistettynä satuolentoon, kenraalikuvernööri jumalasta seuraavaan, senaatin päällikkö feodaaliherraan. Kuvitelkaa nuo herrat kahdessa lomittaisessa rivissä ja kuvitelkaa heidän hajunsa, syvälle ihon alle juurtunut paskan katku, joka yhä vieläkin pistäisi nenään, jos iäisyyden mullan alla majailleet nostettaisiin sieltä pintaan.

Tuoksujen ja hajujen historia ei sinänsä ole mikään uusi keksintö, vaikka totta on, että suurimpaan kukoistukseensa se on noussut toisen maailmansodan jälkeisessä toisen aallon historiankirjoituksessa. Voi olla, että uranuurtajana alalla toimi Braudell tai sitten joku muu. Oli neropatti kuka tahansa, varmaa on, ettei hän akateemisella kukkoilullaan onnistu päihittämään suurinta hajuista tehtyä tarinaa: Patrick Suskindin Parfyymia. Jos nimi ei kuulosta tutulta – häpeä. Jos olet kuullut teoksesta joskus kerrottavan, etkä silti ole vaivautunut sitä kahlaamaan – häpeä kahta kauheammin. No ei, kirjansa kullakin. Mutta totta kuin Kristuksen kimittävä ääni on Parfyymin ennennäkemättömän voimakas ote, joka johdattelee lukijansa tuoksujen ja hajujen tuntemattomaan maailmaan mitä nerokkaimmalla tavalla: murhaajan apuvälineenä. Ja mikä parasta: Parfyymi ei ole historiatieteellinen tutkimus, vaan historiallinen romaani – eli alansa aateloimaton herttua.

Suomessa kiinnostus tuoksujen historiaan on ollut vähäistä. Koko kahdeksankymmentäluku meni suomalaiselta historiantutkimukselta totutellessa postmodernismin ja diskurssianalyysin esittämiin haasteisiin. Yhdeksänkymmentäluku oli yhtä suurta identiteettien tutkimuksen aikaa – kiitos Stuart Hallin, joka jaksaa jankuttaa. Vasta uudella vuosituhannella on mahdollisuus kansantajullisempaan (eli ei niin nukuttavaan) uusien historioiden tutkimukseen tullut mahdolliseksi. Vasta aivan viime vuosina on suomalaisiinkin kirjakauppoihin saatu toimitettua tutkimuksia, joissa tarkastellaan mitä hiljainen pieru Napoleon III:n päivällisillä saattoi aiheuttaa – vai aiheuttiko mitään. Samoin natsijohtajien varsin suuri kiinnostus henkilökohtaiseen hygieniaansa, joka toi mukanaan hajukäsitysten muuttumisen kolmannessa valtakunnassa, on saavuttanut suurta suosiota tutkijoiden keskuudessa.

Jos nyt ajatellaan hajuihin liittyvää tutkimusta rajattuna Suomen maantieteelliseen alueeseen, kannattaisi ehdottomasti lähteä liikkeelle nimenomaan valtiopäivistä, jossa rahvas, keskiluokka ja aatelisto toisensa kohtasivat. Mielenkiintoista olisi kaivaa esiin, miltä entisen lampuodin nenään tuoksui/haisi Bulevardin rouvien ranskalaisten maahantuontiparfyymien kohtuuton liikakäyttö. Ja sama toisinpäin: mitä hienostorouvat ajattelivat siitä eräästäkin Hämeenlinnan liepeiltä saapuneesta valtuutetusta, joka oli keskimatkankrouvissa tempaissut täysolalliset, kussut sitten unissaan housuihinsa ja unohtanut vaihtaa vaatetuksensa (ehkä toista paria ei edes ollut) ennen saapumista pääkaupunkiin. Miltä kaupunki tuoksui? Miltä tuoksui Engelin senaatintori ja vastavalmistunut Nikolainkirkko? Miksi ihmiset haistoivat niin kuin haistoivat?

Lähdeaineistossa tämäntapaisessa tutkimuksessa tulee aina se seinä vastaan, että hajuja harvoin voi säilöä ja vaikka voisikin, niin ne ovat arvottomia, sillä ne eivät ole arvotettavissa. Se mikä tuoksuu toisen nenään pahalta voi saada toisen riisumaan hekumassa vaatteitaan. Täytyy siis turvautua suullisiin ja kirjallisiin lähteisiin, joita aiheesta on olemassa liian vähän – ja tässä vähyydessäkin ne ovat epäluotettavia. Mitä esimerkiksi tarkoittaa ”paha” haju? Ja kun vastausta ei suoraan löydy, niin ei siinä auta kuin jälleen kerran alkaa hatusta heittämään sopivia yhdistelmiä, jotta lopputulos muistuttaisi edes jossain määrin inhimillisen elämän ääriviivoja.

Kahdeksas mahdollinen tutkimusaiheeni tulisi liittymään hajuihin ja tuoksuihin ja sen työnimenä voisi olla: ”Kuka täällä haisee? Talonpoikaissääty valtiopäivillä.”