Talonpoikaissäädyn valtiopäivämiehiä Helsingin valtiopäivillä 1863. Toisena vasemmalta istuu päädyn puhemies Aukusti Mäkipeska Ruovedeltä ja kolmantena varapuhemies Juho Brusila Alastarosta. Koska valtiopäiville pääsyn edellytyksenä oli ”manttaalin pannun maan” omistaminen, säädyn useimmat jäsenet edustivat kuvassa ilmenevää hillitysti itsetietoista rusthollarityyppiä. Perinteellinen suomalainen talonpoikaisasu on säilynyt heränneiden ”körttipukuna” jopa nykypäiviin saakka.
Kuvitelkaa nuo herrat kahdessa lomittaisessa rivissä, körttipuvut sinne päin silitettyinä vaikka vaimot olivat tehneet enemmän kuin parhaansa. Tukat jakauksella, kengät kiillotettuna kilinkusella, nenänpäässä edellisenä iltana majatalossa nautitun kaalilaatikon mätänevä pala. Naamat vakavina kuin perkeleellä, kädet ristissä kuin herramme Kristus olisi ne ruoskallaan siihen asentoon pakottanut. Nappeja joillain viisi, joillain vain yksi. Silmät sirittävinä, hieman epäuskoinen katse maagisen linssin edessä. Ajatuksissa kaipuu takaisin paskapellon ääreen, ettei sille tai sille pojalle tai sen ja sen talon prenkille tulisi mieleen käydä porkkanavarkaissa. Epäuskoinen oletus herrojen suunnitelmia kohtaan, herrojen muhkeita vaimoja kohtaan, herrojen kauniita huulia kohtaan. Epäuskoinen oletus maailmasta jota ollaan luomassa, kaipuu maailmaan jota ollaan kadottamassa. Keisari yhdistettynä satuolentoon, kenraalikuvernööri jumalasta seuraavaan, senaatin päällikkö feodaaliherraan. Kuvitelkaa nuo herrat kahdessa lomittaisessa rivissä ja kuvitelkaa heidän hajunsa, syvälle ihon alle juurtunut paskan katku, joka yhä vieläkin pistäisi nenään, jos iäisyyden mullan alla majailleet nostettaisiin sieltä pintaan.
Tuoksujen ja hajujen historia ei sinänsä ole mikään uusi keksintö, vaikka totta on, että suurimpaan kukoistukseensa se on noussut toisen maailmansodan jälkeisessä toisen aallon historiankirjoituksessa. Voi olla, että uranuurtajana alalla toimi Braudell tai sitten joku muu. Oli neropatti kuka tahansa, varmaa on, ettei hän akateemisella kukkoilullaan onnistu päihittämään suurinta hajuista tehtyä tarinaa: Patrick Suskindin Parfyymia. Jos nimi ei kuulosta tutulta – häpeä. Jos olet kuullut teoksesta joskus kerrottavan, etkä silti ole vaivautunut sitä kahlaamaan – häpeä kahta kauheammin. No ei, kirjansa kullakin. Mutta totta kuin Kristuksen kimittävä ääni on Parfyymin ennennäkemättömän voimakas ote, joka johdattelee lukijansa tuoksujen ja hajujen tuntemattomaan maailmaan mitä nerokkaimmalla tavalla: murhaajan apuvälineenä. Ja mikä parasta: Parfyymi ei ole historiatieteellinen tutkimus, vaan historiallinen romaani – eli alansa aateloimaton herttua.
Suomessa kiinnostus tuoksujen historiaan on ollut vähäistä. Koko kahdeksankymmentäluku meni suomalaiselta historiantutkimukselta totutellessa postmodernismin ja diskurssianalyysin esittämiin haasteisiin. Yhdeksänkymmentäluku oli yhtä suurta identiteettien tutkimuksen aikaa – kiitos Stuart Hallin, joka jaksaa jankuttaa. Vasta uudella vuosituhannella on mahdollisuus kansantajullisempaan (eli ei niin nukuttavaan) uusien historioiden tutkimukseen tullut mahdolliseksi. Vasta aivan viime vuosina on suomalaisiinkin kirjakauppoihin saatu toimitettua tutkimuksia, joissa tarkastellaan mitä hiljainen pieru Napoleon III:n päivällisillä saattoi aiheuttaa – vai aiheuttiko mitään. Samoin natsijohtajien varsin suuri kiinnostus henkilökohtaiseen hygieniaansa, joka toi mukanaan hajukäsitysten muuttumisen kolmannessa valtakunnassa, on saavuttanut suurta suosiota tutkijoiden keskuudessa.
Jos nyt ajatellaan hajuihin liittyvää tutkimusta rajattuna Suomen maantieteelliseen alueeseen, kannattaisi ehdottomasti lähteä liikkeelle nimenomaan valtiopäivistä, jossa rahvas, keskiluokka ja aatelisto toisensa kohtasivat. Mielenkiintoista olisi kaivaa esiin, miltä entisen lampuodin nenään tuoksui/haisi Bulevardin rouvien ranskalaisten maahantuontiparfyymien kohtuuton liikakäyttö. Ja sama toisinpäin: mitä hienostorouvat ajattelivat siitä eräästäkin Hämeenlinnan liepeiltä saapuneesta valtuutetusta, joka oli keskimatkankrouvissa tempaissut täysolalliset, kussut sitten unissaan housuihinsa ja unohtanut vaihtaa vaatetuksensa (ehkä toista paria ei edes ollut) ennen saapumista pääkaupunkiin. Miltä kaupunki tuoksui? Miltä tuoksui Engelin senaatintori ja vastavalmistunut Nikolainkirkko? Miksi ihmiset haistoivat niin kuin haistoivat?
Lähdeaineistossa tämäntapaisessa tutkimuksessa tulee aina se seinä vastaan, että hajuja harvoin voi säilöä ja vaikka voisikin, niin ne ovat arvottomia, sillä ne eivät ole arvotettavissa. Se mikä tuoksuu toisen nenään pahalta voi saada toisen riisumaan hekumassa vaatteitaan. Täytyy siis turvautua suullisiin ja kirjallisiin lähteisiin, joita aiheesta on olemassa liian vähän – ja tässä vähyydessäkin ne ovat epäluotettavia. Mitä esimerkiksi tarkoittaa ”paha” haju? Ja kun vastausta ei suoraan löydy, niin ei siinä auta kuin jälleen kerran alkaa hatusta heittämään sopivia yhdistelmiä, jotta lopputulos muistuttaisi edes jossain määrin inhimillisen elämän ääriviivoja.
Kahdeksas mahdollinen tutkimusaiheeni tulisi liittymään hajuihin ja tuoksuihin ja sen työnimenä voisi olla: ”Kuka täällä haisee? Talonpoikaissääty valtiopäivillä.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti