VAPAUSPÄIVÄN ONGINTOJA 2: HENKILÖKUVIA

Nämä kirjailtu joskus loppukesästä 2006, alkuperäisenä tarkoituksenaan toimia erään pääsykokeen esitehtävinä, vaan eipä tullut lähetettyä, ei osallistuttua. Nyt niitä sitten on hyvä levittää tätä kautta, kun on varmaa, ettei niitä kukaan tule lukemaan.

Astrid

Ihmismieli ei tunnetusti ole kykeneväinen aikaa pysäyttämään. Se virtaa ohitsemme, sen enempää lupaa pyytelemättä, ja lopulta jättää kunkin matkan varrelle ihmettelemään kohtaloaan. Järki huutaa hyväksymisen puolesta, mutta joillakin onnettomista kuolemattomuuden tavoittelijoista usko hyvän ja kauniin ikuisuudesta hetkittäin vie voiton. Vaan onko heitä tarvetta siitä moittia?

Astrid ei suostu moittimiaan itseään omista ikuisista pyrkimyksistään, mutta riippumatta tästä hänen katseessaan on ajoittain nähtävissä murhe jo eletystä elämästä – hukkaan valuneista päivistä. Suurimmatkaan merkkipäivät eivät kaikessa loistoissaan enää kykene vanhenevaa naista sulkemaan ajatukselta, että aika on rajallinen myös hänen kohdallaan. Pitkään se kesti ymmärtää, mutta kun tosiasiat viimein veivät voiton kilpailijoistaan, kaikki yhtäkkiä tuntui jotensakin toisarvoiselta. Salaseurat tai mystiikka ei tätä ihmisen suurinta kaipuuta onnistunut haihduttamaan. Nuoruudenlähde jäi etsimättä.

Jotain siitä kaikesta entisestä itsevarmuudesta on mennyttä. Se miten hän ymmärsi oman arvonsa ja toimi sen edellyttämällä tavalla – liikkui ja seurusteli. Ja se miten helposti ihmiset hänen oikkuihinsa olivat valmiita myöntymään. Mutta kaikesta Astrid ei ole suostunut luopumaan. Se miten hän edelleen jäätävällä katseellaan saa yhä harvenevat vieraansa tietoiseksi omasta ylpeydestään, saa aikaan pelonsekaista hämmennystä. Parhaimmatkaan kovistelut eivät onnistu tehoamaan hänen terävän sarkasminsa luomaan paineeseen.

Mutta siinä missä Astrid väittelytaidoillaan onnistuu vieraansa lyömään maahan, hän samalla kaivaa jokaisen hyökkäyksen aikana itselleen yhä syvempää kuoppaa. Mitä hyötyä on omistaa terävä kieli, jos sitä kukaan ei ole kuulemassa? Kaiken lisäksi se entinen ulkoinen kauneus, miehien palvoma – naisten kadehtima, on hiljalleen hiipunut pois. Jäljelle on jäänyt vanha nainen, jonka edesmennyt itsevarmuus yhdistettynä kauneuteen, on nyt muuttunut tälle kaikelle vastakohdaksi. Muut sen ovat jo pitkään nähneet, Astrid itse vasta totuttautuu ajatukseen.

Kaikki on yhä epätoivoisempaa. Astrid ei suostu moittimaan itseään mistään, mutta olisiko vaihtoehtoja ollut? Onko kaiken ylpeyden arvoista lähteä todelliselle ikuiselle matkalle vihattuna ja yksin? Näistä ajatuksista Astrid ei kykene irrottautumaan, ennen kuin se matka on hänen kohdalta viimein valmis alkamaan.

Eero Luomaheinä

Taivaan nimeen, joistain ei vain kertakaikkisesti osaa sanoa mitään varmaa. Vaikkapa nyt tämä Eero Luomaheinä voisi olla kuka tahansa – yksi meistä, yksi teistä. Hänenlaisiaan suomenmaassa tuntuu riittävän kyllästymiseen saakka. Mutta miksipä heihin kyllästyisimme. Eiväthän he luonnolleen mitään mahda – nuo Eero Luomaheinät.

Mistä lie ovat mahtaneet geeninsä saada? Kertooko uljas ja pönäkkä ulkomuoto heidän synnynnäisestä tehtävästään olla esikuvana pohjoisen kansan asukkaille? Puvun päälle saatuaan he totisesti ovatkin kykeneviä liikuttelemaan massoja, mutta voi surkeutta kun se heiltä riistetään. Mitä sanomme siitä näkymästä, joka avautuu sinäkin eräänä lauantai-iltapäivänä kun alemman – ylemmän – keskiluokan Eero Luomaheinä kunnioittaa lähiöiden takapihoja vierailullaan – etikettinä kolmiraitaverkkarit ja hihaton t-paita. Kenties se vetoaa toisiin enemmän kuin toisiin, mutta uskottavuuden puolesta taistelu ei tällöin varmaankaan näyttele suurinta roolia.

Vaan kunnioittakoot kukin mitä milloinkin viitsii. Eero Luomaheinä kannattaa myös edellistä näkemystä. Emme me häntä takinkääntäjäksi halua sanoa, mutta tiedämme hänen myös siihen kykenevän, mikä ei välttämättä kerro mistään muusta, ettei hän pohjimmiltaan ole lainkaan typerä. Mahtaisikohan jopa nauttia elämästä? Niin tai näin, hän ja hänenlaisensa muut Luomaheinät ovat olosuhteiden vankeja ja saavuttavat kannuksensa vain sitä kautta kuinka hyvin he onnistuvat nuo olosuhteet käyttämään hyväkseen. Vain voittajat muistetaan, mutta lopuillakin saattaa olla perin mukavaa.

Viktor

Voi laupias jumala – pyydän tämän yhden kerran apua
On serkku Viktor riesanamme taas
Hän alkoholisoitui jo nuorena – on päissään yhä vielä näin vanhana
Ja huutaa postiluukusta muuttavansa meille asumaan
Mitä sanoa miehestä jolla on bleiseri ja lenkkarit
Maisterin tutkinto – ja jouluna viimeksi vaihdetut kalsarit
Haisee pahalle ja puhuu filosofiaa
Ryyppyä vastaan on valmis sivistyksestään luopumaan – tulevaisuutensa hautaamaan
Hyväntahtoinen jumala – hän on jo ovella
Iske salama, siteeraa Dantea
Samantekevää – kunhan serkku Viktor pysyy ulkona

HARHALAUKAUKSIA 12: KOTKA JA VUOHI KILPASILLA

Jos joku olisi tänään aamupäivällä pysäyttänyt minut kaupungilla ja ennustanut, että Kroatia tulisi voittamaan Saksan 2-1, olisin mitä luultavimmin oudoksunut hänen ihmisiä häiritsevää käytöstään ja sen jälkeen syyttänyt häiritsijää mitä suurimmasta panettelusta. Ensinnäkin on suuri loukkaus keisarillista jalkapallomaata kohtaan, jos uskaltaa edes kuiskata jotain sen suuntaista, että Kroatian kaltainen halpa hintalappu kykenisi kaatamaan suuruuden. Ja turha jauhaa ikuisesti siitä vuoden 1998 pronssista, Davor Suker on mennyttä ja Kroatian jalkapallotulevaisuus sen myötä. Mutta ei tarvita edes Sukerin puuttumista siihen, että Kroatialla ei kaiken järjen mukaan olisi pitänyt olla mitään mahdollisuuksia voittaa Saksaa.

Saksahan on kuuluisa kotkastaan, siitä joka periytyi Preussilta Hitlerille ja koristaa nykyään Saksan liittotasavallan virallista lippua. Kolmannen valtakunnan aikana kotka oli hakaristin ohella tärkein symboli ja sitä ruokki mm. Albert Speer monumentaalisissa Berliinin uuden arkkitehtuurin kaupunkisuunnitelmissaan. Siinä missä kotka on yhtä kuin Saksa, Kroatian kansalliseläimenä keikkuu varsin oudoksuttavan oloinen vuohi. Heti alkuun herää kysymys siitä, minkälainen maa laittaa lippuunsa tuon määkivän sorkkaeläimen, joka tosin tuottaa varsin arvokasta maitoa, muttei paljon muussa mielessä ole osoittautunut kehittyvän evoluution arvoiseksi. Mitä vuohi tekee? Vuoristossa se käyskentelee vuorenrinteitä pitkin, laaksoissa makailee nurmikolla ja ahtaa voikukkia kitaansa. Silloin tällöin se astelee aivottomana asfaltoitujen valtateiden kieppeille ja aiheuttaa vuosittain useita kuolemia – niin itselleen, autoja ajaville ihmisille ja ihmisten mukana kulkeville kotieläimille. Mitä hyötyä on vuohesta? Hyvin vähän, toveri, vaarallisen vähän.

Siirretäänpä nämä luontokappaleet pelikentälle. Vuohet käyskentelevät pitkin kenttää märehtien ja nuuskien. Kotkat sen sijaan liitelevät suoraviivaisella tyylillään, tekevät teräviä iskuja ja upottavat kyntensä vihollisen arkoihin paikkoihin. Ja jos puhutaan vielä saksalaisesta kotkasta, tuosta uljaimmasta yksilöstä, nähdään useimmiten äärimmäisen erikoislaatuista toimintaa. Kotkan katse on jäätävä, siltä ei jää mitään huomaamatta, kaiken se näkee ja korjaa talteen, tappaa jos niin vaaditaan, perääntyy varhain jos tietää, ettei sillä kertaa voi voittaa. Vuohi sen sijaan ei opi, ei vaikka sitä nakuttelisi varttitunnin välein vasaralla korvien väliin ja pyrkisi tällä jalolla metodilla osoittamaan, kumpi kentän puoliskoista on hyökkäyspää ja johon pallo pitäisi saada kuljetettua. Vuohi seisoo, seisoo ja jauhaa, unelmoi omia unelmiaan jotka ottelujen lopputuloksien perustellen liittyvät aivan muuhun kuin jalkapallomestaruuteen.

Mutta tänään poikettiin kaavasta, Kroatian vuohet löivät saksalaiset kotkat. Syy tähän kummallisuuteen löytyy kotkan luonteesta, joka ei siedä ärsytystä. Kroatian ensimmäinen maalihan saisi harmituksen punaisen säikeen nousemaan maailman rauhallisimmankin ihmisen hipiälle, se kärventäisi ihon ja aiheuttaisi kantajassaan vakavia tekoja. Ja näin tapahtui myös kotkille, jotka eivät, päästettyään harmituksen jo ensi hetkillä nahkansa alle, kyenneet siitä enää toipumaan. Vuohet eivät sen sijaan ärsyynny mistään, eivät vaikka heidän korviinsa kuiskailtaisiin maailman loukkaavimpia lauseita (niitä joiden vuoksi sotia aloitetaan ja naisia rangaistaan.)

Monimutkainen asia yksinkertaisesti: Kroatia ei tänään voittanut ottelua, vaan Saksa hävisi sen. Tämä ei ole arvoitus, eikä mahdottomuus. Jos epäilette, lähtekää matkalle Eurooppaan. Menkää ensin Kroatian aroille ja nähkää sen kuuluisat vuohet, silittäkää ja puhutelkaa niitä, kokekaa ne. Jatkakaa sitten matkaanne Saksaan, sen jylhiin vuoristoihin. Katsokaa taivaalle, katsokaa ja ihailkaa. Sitten ymmärrätte.

HARHALAUKAUKSIA 11: ITSENÄISYYDESSÄÄN TAITAMATTOMAT PALLONPYÖRITTÄJÄT

Jaahas, jaahas, Jackpot nro. 2, elikkä Turkki-Sveitsi 2-1. Nooh, älkää te epäonniset veikkauspelien kultaisesta tulevaisuudesta haaveilevat nyt liiaksi masentuko. Sillä pidemmän päällehän tämä kaikki on vain tuurin hiukkasista kiinni, eikö? Ei vai? Helevetti. Jos ei, niin sehän tarkoittaa, että minun itseni pitäisi olla masentunut siitä, etten ole tienannut näillä huippuennustuksillani. Siis… sillähän olisi voinut voittaa rahaa! Paljon rahaa ja vasta nyt te sen minulle kerrotte, noin ikään selkeästi ja kuuluvasti, että tällainen oman syvimmän olemuksensakin tuijottaja sen ymmärtää. Siis kuvitelkaa nyt, mitä olisi tapahtunut jos olisin käärinyt taskuuni vaikkapa vain muutaman tuhatlappusen, luuletteko että missään määrin enää vaivautuisin kirjoittamaan yhtä ainoata turhanpäiväistä tekstiä teidän turhanpäiväisten kansalaisten luettavaksi? Luultavasti kirjoittaisin, mutta ritarin hommat – ne kyllä jäisivät sen sileän setelin myötä, jonkalaisia ne toivon mukaan Veikkauskonttoreista jakelevat.

Mutta koska tehtyä ei saa muutetuksi, tulevaisuutta hallituksi ja nykyhetkeä siedetyksi, on varmasti hyvä palata otsikon alle ja vertailla hieman Turkin ja Sveitsin yhteenottoa Euroopan ilmapiirissä. Edellisillä kerroillahan olemme tarkastelleet Turkin sulttaanin taatelinsyöntiä ja Sveitsin poliittista rauhallisuutta, jotka molemmat todettiin olevan esteitä maiden jalkapallomenestykselle. Kun lähtökohdat molemmilla ovat heikot, tulee näistä heikkouksista löytää silti osittaisia vahvuuksia vertailun toteuttamiseksi. Siirrytään siis valtioiden hallinnolliseen maantieteeseen, ja huomataan, että Sveitsi on tässäkin suhteessa melko heikoilla.

Sveitsihän yhtenäistyi alun perin vuonna 1291, jolloin kolme alueen metsäseutua loi valaliiton taistellakseen sen aikaista Euroopan mahtisukua Habsburgeja (eritoten Rudolf I Habsburgilainen) vastaan. Taistelu osoittautui melko menestyksekkääksi puskissa kykkimiseksi ja Keisarin joukot joutuivat ainakin kahdesta suurtaistelusta perääntymään tikkuja perseissään. No tämähän on Sveitsille vain kunniaksi. Mutta mitä on tapahtunut näiden kunniallisten vuosien jälkeen, vuosina jolloin Sveitsi on vahvistanut itsenäisyyttään tarvitsematta huolestua Habgurgilaisista tahi muistakaan möröistä. Vastaus kuuluu: ei mitään niin hyvää, joka voitaisiin kääntää voitoksi jalkapallokentällä. Syy tähän epäkohtaan löytyy pitkälle maan jakautumisesta varsin itsenäisiin maakuntiin, eli kantoneihin. Vuoteen 1848 kantonit olivat täysin itsenäisiä valtioita (Sveitsin toimiessa toisin sanoen lukuisten valtioliittojen kautta) ja edelleenkin niillä on omat perustuslakinsa, lainsäädäntönsä jne. Mitä mielettömyyttä! Kutsua nyt itseään valtioksi ja samalla antaa kaikkien peuhata omassa saastassaan missä määrin ikinä mielivät. Kuvitelkaa tämä tragedia ratkaisevassa puolivälieräottelussa (johon Sveitsillä ei enää ole asiaa.) Valmentaja edustaa tässä valtion päämiestä, pelaajat kantoneita. Valmentaja käskee puolustamaan, kantonit eivät suostu kuuntelemaan vetoamalla itsenäisiin asemiinsa ja potkivat palloa vain niiden kantonien kanssa, joihin heillä milloinkin sattuu olemaan välit kunnossa. Tästähän seuraa, että jatkoaika on ohi minuutissa, kantonit murskattu, Sveitsi pyyhitty sivuun.

Toinen on tilanne Turkissa, joka koostuu 81 maakunnasta ja joita johdetaan rautaisella kädellä Istanbulista. Yhdenkään maakunnan on turha kuvitella vaihtavansa vähemmän tuottavaa perunalajiketta paremmin tuottavaan jamssiin, ilman että presidenti Ahmet Necdet Sezerin antaa päätökselle siunaustaan, lupaa järjestää asiasta uudet parlamenttivaalit, mutta unohtaa lupauksensa, koska kiirettä pitää lennellessä Yhdysvaltojen ja Turkin väliä aina kun Suuri ja Suuruudessaan Mieletön George W. Bush hänet paikalle pyytää. Pahoittelut, ei politiikkaa tämän enempää, se ei palvele kenenkään etua. Mutta pointti tässä kaikessa oli se, että sen puolivälierän alkaessa Turkki on selkeästi paremmin organisoitu, kuuntelee valmentajaansa ja voittaa maalin mitalla.