Nämä kirjailtu joskus loppukesästä 2006, alkuperäisenä tarkoituksenaan toimia erään pääsykokeen esitehtävinä, vaan eipä tullut lähetettyä, ei osallistuttua. Nyt niitä sitten on hyvä levittää tätä kautta, kun on varmaa, ettei niitä kukaan tule lukemaan.
Astrid
Ihmismieli ei tunnetusti ole kykeneväinen aikaa pysäyttämään. Se virtaa ohitsemme, sen enempää lupaa pyytelemättä, ja lopulta jättää kunkin matkan varrelle ihmettelemään kohtaloaan. Järki huutaa hyväksymisen puolesta, mutta joillakin onnettomista kuolemattomuuden tavoittelijoista usko hyvän ja kauniin ikuisuudesta hetkittäin vie voiton. Vaan onko heitä tarvetta siitä moittia?
Astrid ei suostu moittimiaan itseään omista ikuisista pyrkimyksistään, mutta riippumatta tästä hänen katseessaan on ajoittain nähtävissä murhe jo eletystä elämästä – hukkaan valuneista päivistä. Suurimmatkaan merkkipäivät eivät kaikessa loistoissaan enää kykene vanhenevaa naista sulkemaan ajatukselta, että aika on rajallinen myös hänen kohdallaan. Pitkään se kesti ymmärtää, mutta kun tosiasiat viimein veivät voiton kilpailijoistaan, kaikki yhtäkkiä tuntui jotensakin toisarvoiselta. Salaseurat tai mystiikka ei tätä ihmisen suurinta kaipuuta onnistunut haihduttamaan. Nuoruudenlähde jäi etsimättä.
Jotain siitä kaikesta entisestä itsevarmuudesta on mennyttä. Se miten hän ymmärsi oman arvonsa ja toimi sen edellyttämällä tavalla – liikkui ja seurusteli. Ja se miten helposti ihmiset hänen oikkuihinsa olivat valmiita myöntymään. Mutta kaikesta Astrid ei ole suostunut luopumaan. Se miten hän edelleen jäätävällä katseellaan saa yhä harvenevat vieraansa tietoiseksi omasta ylpeydestään, saa aikaan pelonsekaista hämmennystä. Parhaimmatkaan kovistelut eivät onnistu tehoamaan hänen terävän sarkasminsa luomaan paineeseen.
Mutta siinä missä Astrid väittelytaidoillaan onnistuu vieraansa lyömään maahan, hän samalla kaivaa jokaisen hyökkäyksen aikana itselleen yhä syvempää kuoppaa. Mitä hyötyä on omistaa terävä kieli, jos sitä kukaan ei ole kuulemassa? Kaiken lisäksi se entinen ulkoinen kauneus, miehien palvoma – naisten kadehtima, on hiljalleen hiipunut pois. Jäljelle on jäänyt vanha nainen, jonka edesmennyt itsevarmuus yhdistettynä kauneuteen, on nyt muuttunut tälle kaikelle vastakohdaksi. Muut sen ovat jo pitkään nähneet, Astrid itse vasta totuttautuu ajatukseen.
Kaikki on yhä epätoivoisempaa. Astrid ei suostu moittimaan itseään mistään, mutta olisiko vaihtoehtoja ollut? Onko kaiken ylpeyden arvoista lähteä todelliselle ikuiselle matkalle vihattuna ja yksin? Näistä ajatuksista Astrid ei kykene irrottautumaan, ennen kuin se matka on hänen kohdalta viimein valmis alkamaan.
Eero Luomaheinä
Taivaan nimeen, joistain ei vain kertakaikkisesti osaa sanoa mitään varmaa. Vaikkapa nyt tämä Eero Luomaheinä voisi olla kuka tahansa – yksi meistä, yksi teistä. Hänenlaisiaan suomenmaassa tuntuu riittävän kyllästymiseen saakka. Mutta miksipä heihin kyllästyisimme. Eiväthän he luonnolleen mitään mahda – nuo Eero Luomaheinät.
Mistä lie ovat mahtaneet geeninsä saada? Kertooko uljas ja pönäkkä ulkomuoto heidän synnynnäisestä tehtävästään olla esikuvana pohjoisen kansan asukkaille? Puvun päälle saatuaan he totisesti ovatkin kykeneviä liikuttelemaan massoja, mutta voi surkeutta kun se heiltä riistetään. Mitä sanomme siitä näkymästä, joka avautuu sinäkin eräänä lauantai-iltapäivänä kun alemman – ylemmän – keskiluokan Eero Luomaheinä kunnioittaa lähiöiden takapihoja vierailullaan – etikettinä kolmiraitaverkkarit ja hihaton t-paita. Kenties se vetoaa toisiin enemmän kuin toisiin, mutta uskottavuuden puolesta taistelu ei tällöin varmaankaan näyttele suurinta roolia.
Vaan kunnioittakoot kukin mitä milloinkin viitsii. Eero Luomaheinä kannattaa myös edellistä näkemystä. Emme me häntä takinkääntäjäksi halua sanoa, mutta tiedämme hänen myös siihen kykenevän, mikä ei välttämättä kerro mistään muusta, ettei hän pohjimmiltaan ole lainkaan typerä. Mahtaisikohan jopa nauttia elämästä? Niin tai näin, hän ja hänenlaisensa muut Luomaheinät ovat olosuhteiden vankeja ja saavuttavat kannuksensa vain sitä kautta kuinka hyvin he onnistuvat nuo olosuhteet käyttämään hyväkseen. Vain voittajat muistetaan, mutta lopuillakin saattaa olla perin mukavaa.
Viktor
Voi laupias jumala – pyydän tämän yhden kerran apua
On serkku Viktor riesanamme taas
Hän alkoholisoitui jo nuorena – on päissään yhä vielä näin vanhana
Ja huutaa postiluukusta muuttavansa meille asumaan
Mitä sanoa miehestä jolla on bleiseri ja lenkkarit
Maisterin tutkinto – ja jouluna viimeksi vaihdetut kalsarit
Haisee pahalle ja puhuu filosofiaa
Ryyppyä vastaan on valmis sivistyksestään luopumaan – tulevaisuutensa hautaamaan
Hyväntahtoinen jumala – hän on jo ovella
Iske salama, siteeraa Dantea
Samantekevää – kunhan serkku Viktor pysyy ulkona
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti