LUKU 17: RITARIEN PALKKIOISTA, OSA1

Pohjimmiltaanhan asiahan on niin, että ne jotka ovat auki, joutuvat arvuuttelemaan supermarketin perjantairuuhkassa tuleeko kannattavammaksi ostaa mäyräkoiran sijasta koko lava, sillä eihän sitä kaikkea tarvitse juoda kerralla, ja kun se juodaan kumminkin, joka ainoa kerta, on entistäkin köyhempi. Ne lasin kallistelijat, jotka harjoittavat tuota jaloa ammattiaan ravintola Linnakatu 3:ssa tiistaista perjantaihin, käyden viikonloppuisin huokaisemassa raskaan kallistelun jälkeen jossain maanosamme suurkaupungissa kallistellen hieman vielä vähemmällä vaivalla – heitä voisimme kutkua hyväosaisiksi tai vitun jupeiksi, mutta heidän päätäntävallassaan silti pitkälle on, kuinka paljon joudumme köyhyydestä syyhyäviä aivojamme olutostoksiemme yhteydessä vaivaamaan. He nimittäin maksavat palkkamme – ja nostavat omansa. Maksaa ja nostaa. Oletteko koskaan pistäneet merkille, kuinka valtava merkitysero noihin kahteen liittyy?

Aiemmissa luvuissa käsitelty ritaritoimikunta ei maksa ritareiden palkkoja, mutta omalla toiminnallaan he ovat myötävaikuttaneet palkkojen pienuuteen ja siihen kuinka hankalaksi palkan saanti ritarinammatissa on tehty. Voin vailla häpeää tunnustaa, että kolmatta kesää hommia painaessani, en vieläkään ole aivan varma siitä, mistä kaikesta palkkani koostuu ja saanko edes korvauksen kaikesta siitä työstä, mitä olen tehnyt. Pahoittelut siis, jos käsillä oleva aihe muodostuu jokseenkin sekavaksi (edellisethän sitä eivät ole olleet, eiväthän), sillä kasaan puristuneet humanistin aivoni eivät kestä liian monimutkaista numeroiden ympärillä pyörivää ajattelua, vaikka välillä se olisi toivottavaa. Jotta yhden luvun pituus ei paisuisi liian laajaksi, jaetaan aihe kahteen osaan ja jatketaan huomenna siitä mihin tänään jäädään.

Lähtötilanne on seuraava: jokaisella ritarilla on yhteinen lähtöpalkka (en mainitse mitään tarkkoja summia kollegojen tietoturvaa varjellakseni), johon lisätään yölisä 30%. Yhdessä korotuksen kanssa tuntipalkka muistuttaa säädyllisen kansalaisen vastaavaa, muistaen silti, että työ tehdään ihmislajin elinrytmiä vastaamattomasti, jonka tähden sen tulisi olla ainakin tuplasti korkeampi. Ensimmäinen oudoksuttava piirre, kuten myös piirre työnantajapuolen ahneudesta, on se, että sunnuntain lakisääteisestä tuplapalkasta ei makseta tätä edellä mainittua yötyölisää. Mielenkiintoista sikäli, että mikäli muistini toimii oikein, olen myös sunnuntaisin jakanut lehteni öiseen aikaan, ja jos oikein tarkkaan muistelen, muuta vaihtoehtoa kyseiselle päivälle ei ole edes tarjolla. Näin kuitenkin toimitaan, koska se on paperiin painettu ritareilta kysymättä, heidän näkemyksistään ja maalaisjärjen olemassaolostaan piittaamatta.

Ritarin työ ei kestä lakisääteistä kahdeksaa tuntia miinus puolen tunnin ruokataukoa. Itse asiassa lähes jokaisella on eri työaika, joka määräytyy kunkin jaettavissa olevien piirien laajuuksien mukaan. Elikkä, jos jaan kolme kahden tunnin pituiseksi arvioitua piiriä, yhteistuntimääräksi tulee kuusi tuntia ja saan kuuden tunnin palkan. Toinen oudoksuttava piirre liittyy tähän. Työsopimukseen on merkitty, että ritarin työaika alkaa päivittäin kymmentä vaille kaksi yöllä ja lehtien tulee olla jaettuna kuuteen mennessä aamulla. Tällä hetkellä omien piirieni yhteenlaskettu kokonaispituus on noin neljä ja puoli tuntia. Toisin sanoen jos käyttäisin kuhunkin piiriin yhtä paljon aikaa kuin minulle on lupa annettu, myöhästyisin kahdellakymmenellä minuutilla määräajasta ja saisin valituksen. Tuohon valitukseen voisin vastata, että omasta mielestäni en ole lainkaan myöhässä, eikä toimikunta voisi tähän mitään sanoa vastaan. Seurauksena tästä silti olisi, että minulta otettaisiin yksi piiri pois ja palkkani alenisi. Ymmärrän toki heidän tarkoituksensa ns. urakkapalkalla saada ritarit tekemään työnsä etuajassa, mutta silti päähäni ei mahdu, miksi kesätyöapulaiselle annetaan kuuden tunnin piirit ja velvoitetaan jakamaan ne neljässä. Sama se kuinka paljon niistä tienaa, se on kuitenkin kaikkeen rehkimiseen nähden aivan liian pientä (vielä kun toimikunta tervetuliaispuheissaan painottaa, ettei kenenkään tarvitse tehdä työtään juosten, kaikkea paskaa ne suustaan päästävätkin – aikuiset ihmiset) ja oman järkeni mukaan kauttaaltaan ristiriitaista ajattelua.

En tiedä, mutta on luultavaa, että juuri näihin alle kahdeksan tunnin työpäiviin vedoten toimikunta pystyi pitämään vielä aivan viime vuosiin saakka ritareita töissä seitsemän päivää perätysten, antaen sitten yhden vapaapäivän ja potkaisten jälleen uudelle kierrokselle. Jossain määrin laittomalta kuulostavaa toimintaa 2000-luvun hyvinvointivaltioyhteiskunnassa, mutta tuskin valtio nyt itse uskaltaa lakejansa uhmata (juu ei varmaan ei), joten oikein se varmasti on mennyt. Nykyään on mahdollisuus valita joko tuo 7+1 rääkkäyskierre tai hieman humaanimpi kuuden työpäivän ja kahden vapaapäivän kierto. Ymmärrettävää silti myös on, että monet ovat pysytelleet entisessä kurjuudessaan, sillä ylimääräisen vapaapäivän myötä katoaa yhden työpäivän palkka. En kadehdi teitä, vakituiset ritariystäväni, en totisesti kadehdi enkä pilkkaa.

Tässä tältä päivältä – jatketaan huomenna ylimääräisten korvausten ihmeelliseen maailmaan.

HISTORIAN HARHA-ASKELEITA 1: JOHDANTO

Kukkuluuruu kauniin Suomen maan hengittäjät rotuun tai sukupuoleen katsomatta – uskontokuntien kesken neuvottelut käydään myöhemmin. Nyt kun harhalaukaukset on suunnattu olemattomia maalejaan kohti, ja kesä noin osapuilleen lähenee puoliväliä, on syytä esitellä heinäkuun teemakirjoitustemme aihe. Ja kun kerran jalkapallon kautta saimme riipaistua historian loputonta maaperää, tuntuisi tuhlaukselta luopua hyvästä jutunjuuresta vain siksi, että joku saattaisi pitää sitä toistona.

Tilanne on nimittäin niin, että olosuhteiden määräämänä olen pakotettu kirjailemaan tulevana syksynä pienimuotoisen historiallistieteellisen artikkelin, jonka aiheen tehtävän itselleni määrännyt taho on jättänyt myös pirullisen ovelasti itseni valittavaksi. Aikaa on osapuilleen syyskuun ensimmäiselle viikolle asti, jolloin velvollisuuteni on kävellä itsetietoisen varmasti tylsyydestä kirkkaiden silmäparien eteen määrittelemään, että miksi juuri tämä aihe on minkään näkökulman kannalta merkittävä, miksi juuri minä luulen olevani oikea ihminen tekemään siitä selkoa ja miksi juuri nyt – vuonna 2008 – uskon kenenkään olevan kiinnostunut kerrottavastani. Vastatakseni tähän uteluun voin käyttää hyödykseni apuvälineitä jumalan armosta: liitua, taulua, kalvoa, videota. Kukaan ei kuuntele, ketään ei oikeastikaan kiinnosta, tuskin edes itseäni, vaikka vannonkin aina eläväni itseni tähden.

Helpottaakseni tulevaa koitosta aion heinäkuun aikana käydä läpi viisitoista eri vaihtoehtoa, joista mahdollisesti ryhdyn luomaan uutta ja merkityksetöntä sananpartta akateemisen maailman loputtomien vanhojen ja merkityksettömien sananparsien perään. Aihepiiri on rajattu vain ja ainoastaan Suomen historiaan, koska muu maailma on niin tavattoman suuri yhden onnettoman suomalaisen käsitettäväksi. Ja jos joku väittää, että siinähän sen mielenkiinto juuri piileekin, niin onkikoon sitten ahvenensa vierailta kalavesiltä, sillä vaikka nationalismin kuuluukin olla kuollut, ei kannata esittää kosmopoliittia, jos ei koskaan ole käynyt Tukholmaa kauempana.

Viisitoista historian harha-askelta – aina esihistoriasta nykypäivään saakka. En lähde vielä tässä vaiheessa huutelemaan, mikä aikakausi tulee painottumaan, sillä voihan olla, että menetän mielenkiintoni ja katson loppukesän Simpsoneja nauhalta. Mutta sen verran raotettakoon mysteerin verhoa, että aiheenvalinta ei tule tapahtumaan pitkällisten pohdintojen ja punnitsemisien päätteeksi (lasi brandya ja sikari mieheen, hyi saatana), vaan ihan kylmästi suomalaisen kouluhistorian klassikon pohjalta. Tarkoituksena on toisin sanoen avata joka toinen päivä Castrenin ja Vehvilän vuonna 1971 lukioluokkia varten julkaisema Suomen historia, iskeä sormi umpimähkään summittaisen sivun summittaiseen lauseeseen, ja tämän pohjalta luoda uusi näkökulma käsiteltyyn aiheeseen.

Ja valitsemani tapa lähestyä aihetta on ehdottomasti kiitollisempi kuin yksikään niistä suositelluista metodeista, joita tutkimuksenteon peruskursseilla suositellaan hyödynnettäväksi, sanoen silti että jokaisella on vapaa tahto tehdä mitä itse haluaa, ja kun tekee mitä itse haluaa, saa kuullakin että vapaa tahto on vapaa tahto vain siinä mielessä, että sen kautta opetushenkilökunta pitää yllä vapaan tahdon illuusiota, mutta jos haluaa päästä opinnoissaan eteenpäin, kannattaa moiset haihattelut unohtaa. Mutta nyt opetushenkilökunta on viettämässä huonosti ansaittua lomaansa ja minä orjuudessa, joten turha tulla puhumaan minulle mistään säädyllisyyksistä. Täällä tehdään asiat niin kuin minä sanon, koska täällä ei muita olekaan kuin minä ja olisi hullua tämän vuoksi käsitellä asiaa mitenkään toisin.

Käytäntö on seuraavanlainen: noin joka toinen päivä uusi kirjoitus aina siihen saakka, kunnes olemme viidennentoista aiheen jälkeen päässeet omaan aikaamme (mikä tässä yhteydessä tarkoittaa vuotta 1971, jolloin lähdekirja on julkaistu, ja jota uudempia tekstejä ei kutsuta historiaksi muualla kuin poliittisessa historiassa.) Lupaan jo valmiiksi sortua anakronismeihin, ristiriitaisuuksiin ja huonon maun ylläpitämiseen. Jos yllätätte minut liiallisen akateemisen jargonin synnistä, olkaa rohkeita ja tehkää huomautus. Siinä on nimittäin yksi niistä paheista, joka puhtaasti ansaitsee huonon maineensa.

Aloitetaan keskiviikkona. Tähän loppuun voisi silti vielä siteerata Vehvilän ja Castrenin esipuhetta teoksensa ensimmäisessä painoksessa:

Koska tämä oppikirja on tavallaan lajinsa ensimmäinen yritys, tekijät olisivat syvästi kiitollisia, mikäli arvoisat virkatoverit aikanaan selvittäisivät kokemuksiaan kirjan käyttökelpoisuudesta ja esittäisivät kritiikkiä ja parannusehdotuksia.

Hyvät herrat, pahoittelen, etten ole virkatoverinne, enkä täten mahdu rajattuun määrittelyynne niistä henkilöistä, joilla on oikeus lausua mielipiteensä tekeleestänne. Silti tahtoanne uhmaten, lupaan pyrkiä objektiivisuuteen, mutta en menee takuuseen, että nykymaailmassa kenenkään lupauksille kannattaisi antaa suurtakaan arvoa. Hyvät herrat, maailma muuttuu – ihmiset ja historia sen mukana. Ei mitään henkilökohtaista.