Kirjahylly natisi liitoksissaan. Se oli vanhaa hyvää tekoa, mutta joutunut kokemaan edellisen vuosisadan eurooppalaisen rappion. Enää kauaa se ei jaksaisi kannatella paisuteltuja sankaritarinoita, joissa valkoiset ruhtinaat, toinen toisensa perään, ratsastivat ikuista voittokulkuaan konservatiivisuuden hurskaat sulat hatuissaan. Tuskaansa hylly natisi, mutta ei saanut myötätuntoa omistajaltaan. Jälleen eilen sen harteille oli sysätty uusi tiiliskivi, tällä kertaa Rudolf Habsburgilaisen nuoruusvuosista. Siihen se väkivalloin oli runnottu Lorenzo de Medicin eläkepäivien viereen tuhansien muiden jatkoksi. Seuraava suurmies tietäisi loppua.
Linnea katsoi kaipaavasti miestään. Siinä Aimo silitteli rakastuneena tuota kirottua hyllyään, vaikka Linnea juuri oli ilmoittanut heidän avioliittonsa olevan ohi. Kädessään Aimolla oli arvokkain aarteensa, elämäkerta Juhana Pelottomasta, jolle hän huolestuneena alkoi etsiä täyteen ahdetusta hyllystä paikkaa. Hiljaisuutta oli kestänyt jo pitkään. Aivan kuin Aimo olisi unohtanut, että Linnea ylipäätänsä oli huoneessa.
- Sinä siis lähdet, Aimo lopulta sanoi ja vilkaisi taakseen poissaolevasti. Hyvä on, teet kuten tahdot. Mutta ennen sitä, ihan vain noin kuriositeettina, mahdatko tietää ketä Juhana Pelottoman oli kiittäminen nousustaan halveksitusta asemastaan kunniaan ja arvonantoon?
Linnea huokaisi. Miksi hän olikaan kuvitellut, että edes avioerolla uhkaaminen saisi Aimon ymmärtämään. Mieshän oli sairas, muualla tästä maailmasta. Mutta silti hän kykeni pitämään huolen itsestään. Siksi oli vain oikein että Linnea lähtisi. Sillä vaikka parhaat vuodet olivatkin valuneet hukkaan, ei kenties kaikki vielä ollut ohi. Ehkä hän vielä jollekin kelpaisi. Ehkä tämä epäkiitollinen maailma sittenkin suostuisi antamaan hieman takaisin siitä, mitä hän itsestään oli Aimolle joutunut luovuttamaan. Tai sitten ei, eipä tietenkään, miksipä maailma nyt hänestä olisi kiinnostunut, näkyihän se vanhuus se rumuus se vuosikausien yksinäisyys jättäisipä rauhaan vaan ei hautaan asti kuninkaita keisareita vuoteessa paaveja kardinaaleja pois pois menkää pois miksi minua kiusaatte miksi miestäni kiusaatte lopeta Juhana pyydän päästä meistä irti päästä Aimosta irti ja jos et päästäisikään niin ethän seuraa minua kun lähden ethän.
Linnea nousi mutta Aimo pidätteli häntä. Se taisi olla ensimmäinen kerta kolmeen vuoteen, kun he koskettivat toisiaan. Aimo katseli vaimoaan kuin vierasta, jostain etäisesti tuttua vanhaa ystävää. Sitten hänen ilmeensä kirkastui. Linnea tuoksui hurmaavalle ja palautti Aimon mieleen heidän hääpäivänsä. Se oli ehdottomasti ollut hänen parhain päivänsä tässä elämässä. Tuona kauniina syyskuun lauantaina kauan sitten Linnea oli tuoksunut juuri samalle kuin nyt, ja Aimo oli ensi kertaa kohdannut Juhanan, oman pelottoman herttuansa. Elämäkerta oli ilmestynyt lahjapöydälle kuin tyhjästä ja vienyt saman tien Aimon sydämen mennessään. Linnea sai sinä iltana tanssia häävalssinsa yksin, sillä jo tuolloin Aimo ymmärsi, ettei hänen elämäänsä mahtuisi kuin yksi todellinen rakkaus ja se ei ollut Linnea. Avioliitto jatkui ilman että Aimo sitä sen enempää ajatteli. Rakkaudesta Juhanaan hän oppi rakastamaan suuria miehiä ja suuria tarinoita. Ja ei aikaakaan kun hän jo kuvitteli olevansa suuri itsekin.
Aimo tunsi suudelman poskellaan. Linnea oli päättänyt yrittää vielä viimeisen kerran. Voi kuinka hän toivoi, että mies edes hetkeksi olisi laskeutunut haavelinnoistaan, vaikka vain siksi aikaa, että hän olisi ehtinyt kertoa kuinka hyvin kaikki voisi edelleen päättyä. Mutta Aimo oli oma armoton itsensä. Vastaamatta suudelmaan hän alkoi silittää vieressä seisovaa Robespierren patsasta. Linnea oli aina vihannut tuota pronssista kammotusta, kuten kaikkea muutakin tavaraa joka huoneen täytti. Ikkunan eteen oli tinasotilaista rekonstruoitu satavuotisensodan päätöstaistelu. Sen vieressä seisoi kolme pelottavan aidon näköistä vahanukkea: Bismarck, Pius II ja Iivana Julma. Koko pitkän seinän täytti Bourbonien sukuluettelo 800-luvulta aina tähän päivään saakka. Ja sitten oli tietysti kirjahylly, tuo hirviö, joka nousi korkean huoneiston kattoon saakka ja hallitsi sieltä armottomalla tavalla Aimon elämää. Kaiken tuon tavaran keskellä Aimo kuvitteli olevansa yksi sankareistaan. Lukemalla merkittävistä persoonista, hän uskoi oman merkityksellisyytensä kasvavan. Silti mikään muu ei kasvanut kuin hulluus hänen sisällään. Jahdatessaan kuolemattomuutta hän unohti sen maailman jossa tuo kuolemattomuus tuli saavuttaa.
- Kerro minulle, Linnea sanoi. Miksi sinä teet tästä kaikesta itsellesi niin tolkuttoman vaikeaa?
- Kuinka niin?
- Etkö ymmärrä ettet koskaan voi olla niin kuin nuo kaikki muut? Et voi olla Juhana, et vaikka kuinka haluaisit.
- Älä sano noin!
- Voi rakas kun…sinulla on ongelma. Et ole terve ja minä haluaisin auttaa. Antaisit kiltti auttaa, antaisit.
Aimo sysäsi Linnean luotaan ja karkasi kirjahyllynsä suojaan. Häntä ei koskaan oltu vastaavasti loukattu. Linnea saisi matkustaa maailman ääriin tai vaikka kuolla seisaalleen, hän ei välittäisi. Rakkaat ystävät hyllyssä kyllä pitäisivät hänelle seuraa. Suurmiehet tukisivat toisiaan. Juhanankaan hänen kädessään ei tarvitsisi olla huolissaan, Aimo kyllä löytäisi hänelle hyllystä paikan.
Kirjahylly vinkui ja narisi, yritti varoittaa varomatonta miestä. Mutta Aimo ei kuunnellut; ei hyllyään, ei vaimoaan, ei mitään muuta kuin päänsä sisältä kuuluvia sekavia ääniä, jotka käskivät toimimaan.
Pelkkä hipaisu riitti. Burgundin herttua Juhana Peloton ei koskaan päässyt takaisin vertaistensa joukkoon. Tuon pöyhkeilevän aristokraatin elämänkaari oli hyllyparalle liikaa. Se luovutti ja vei Aimon mukanaan. Tuhannet elämänkohtalot vyöryivät alas ja Aimo sortui sankareidensa alle. Hänen liiasta lukemisesta heikko ruumiinsa otti vastaan armoitetut iskut. Siellä tuo kuolemattomuutta tavoitellut pieni mies nyt makasi kaikkien niiden sotapäälliköiden, keisareiden, ruhtinaiden, kuninkaiden, varkaiden, paavien ja muiden intohimon kohteidensa alla, joiden avulla oli uskonut saavuttavansa ikuisen elämän, mutta jotka veivätkin hänet ennenaikaiseen hautaan. Loppuun asti hän pusersi käsissään tuota onnetonta Juhana herttuan tarinaa, sormi taipuneena sivujen väliin, kohtaan jossa luki seuraavaa: ”Juhana Peloton ei kiittänyt kunniastaan ja arvonannostaan muita kuin itseään. Ei vanhempiaan, ei paavia, ei edes Jumalaa. Juhana osoitti myöhemmälle maailmalle kuinka yksilöllä on valta horjuttaa vallitsevia olosuhteita ja saavuttaa henkilökohtainen suuruus. Tämä onnistuu jos jaksaa uskoa omaan tekemiseensä ja erityiseen tehtäväänsä tässä kuolevassa maailmassa…”
