Tämä kaikki on siis kuviteltua. Mitään mikä tulee kyseessä olevan henkilöön, ei pidä varmasti paikkaansa, sillä en millään muotoa tunne häntä niin hyvin, että voisin sanoa hänestä mitään paikkaansa pitävää. Itse asiassa en ole keskustellut hänen kanssaan kuin arviolta vajaat viisi kertaa, enkä koskaan mistään merkittävästä. Työasioista vain, tiedättehän, ritareiden jutuista. Miksi siis kuvittelen ihmisestä jotain mitä todennäköisimmin valheellista, ihmisestä joka kuitenkin elää ja hengittää. No, luultavasti samasta syystä kuin yleensä kirjoitan yhtään mitään. Elämässähän mikään ei koskaan ole kovin varmaa, ei edes itse elämä. En koe loukkaavani ketään, tehtäköön tämä selväksi. Jokainenhan meistä vetää pikaisia johtopäätöksiä, kävellessämme kaupungilla mielemme harhailee vastaan tulleen ontuvan vanhuksen elämäntarinaa, tämä vaikka emme sitä tietoisesti käsittäisikään. Minä en tyydy siihen. Kirjoitan kuvitelmani ylös ja se joka katsoo minun tässä syyllistyvän moraalittomuuteen, pyydän vilkaisemaan peiliin. Tämä niin tämän päivän lukua koskien, kuten myös jokaista tätä seuraavaa. Ja mistä sitä tietää, kenties johdatankin teitä vain harhaan, kenties olen keksinyt kaiken päästäni, eikä kyseistä ihmistä ole olemassakaan. Silloinhan en ole syyllistynyt mihinkään, enhän?
Eiköhän aloiteta. Päähenkilömme on jossain 50-60 ikävuoden välillä oleva mies. Tämän tarkempaa hänestä on mahdotonta sanoa. Hän on hyväkuntoinen mutta uskon hänen silti sairastavan jotain vakavaa sairautta, mitä luultavimmin henkistä. Hän on hermostunut, tulee aina ensimmäisenä jättöpaikalle, toivoo kuorman tulevan aina mahdollisimman pian. Mihin hänellä on kiire? Kotiin, sillä häntä väsyttää. Häntä väsyttää, sillä hän ei koskaan nuku ennen töihin lähtöä, syystä että häntä hermostuttaa. Mikä häntä hermostuttaa? Ensinnäkin työ, jossa hän on hyvin taitava mutta pelkää epäonnistumisia, pelkää että tulee sanomista. Hän haluaa tehdä kaiken oikein, nopeasti ja varmasti. Sitten nukahtaa pitkään uneen ja aloittaa taas kaiken seuraavana päivänä alusta. Siinä pääpiirteissään hänen elämänsä.
Mutta on hänessä hieman muutakin. Kerran viikossa hän käy tervehtimässä sisartaan paikallisessa hoitolaitoksessa, johon sisar joutui jo varsin nuorena jäätyään aviomiehensä ajaman henkilöauton alle. Aviomies ei loukkaantunut mutta huomatessaan tuoreen vaimonsa olevan kykenemätön jatkamaan hänen sukuaan, hän päätti vaihtaa maisemaa lopullisesti. Tästä sisko ei enää selvinnyt, eikä myöskään hänen veljensä, joka oli lopettanut elämisen jo sisartaankin aikaisemmin.
Heidän perheensä oli kotoisin alun perin pohjoisesta. Isä työskenteli paikallisissa tehtaissa, kunnes riitaantui työnjohtajien kanssa ja koko perheen tuli vaihtaa paikkakuntaa. Tämä toistui useita kertoja, kunnes jälleen eräässä yhteenotossa riidanhaluinen mies tappoi työtoverinsa tylsällä taltalla ja päätyi Kakolaan suorittamaan elinkautisvankeuttaan. Perhe jäi Turkuun, jotta lapsilla olisi parempi mahdollisuus vierailla isänsä luona. Tuolloin elettiin 60-luvun loppua. Isä kuoli pian mutta perhe jäi paikoilleen. Äiti alkoholisoitui, sisko rakastui.
Miehemme luki itsensä hyvin arvosanoin ylioppilaaksi ja pyrki sen jälkeen yliopistoon oppimaan Kreikan kieltä ja kulttuuria. Hänet hyllytettiin. Samana kesänä hän oli mennyt postin varhaisjakeluun lomasijaiseksi. Siitä lähtien se muodostui hänen elämäkseen. Uusi yön ritari oli syntynyt. Naiseen hän koski edellisen kerran 70-luvun puolivälissä, sen jälkeen on ollut kaikilla muillakin sektoreilla ollut varsin hiljaista. Tunnollisena ihmisenä hänen onnistui säästää ritarinpalkastaan muutamia satalappusia kuussa ja lainan avulla hän osti raitatieaseman läheltä viihtyisän kaksion. Tuon kyseisen lainan viimeisen erän hän maksoi pankille vuonna 2001. Sitä juhlistaakseen hän kutsui asuntoonsa muutaman työtoverinsa, kukaan ei ilmestynyt. Yön ritari osaa toisinaan olla toiselle ritarilla niin kovin julma.
Elämä jatkuu radallaan. Yö saapuu varmasti kuin kuolema. Kuolemalta ei välty kukaan. Kysymys kuuluukin, miksi toiselle tästä elämästä maan päällä on tehty niin ylivoimaisen vaikea? Ja jos joku väittää, että onnellisuuden saavuttaminen on kunkin omasta aloitekyvystä kiinni, pyydän häntä katsomaan tätä ystäväämme. Ei, ei se koskaan ole niin yksinkertaista. Joku antaa kaikkensa, toinen ei mitään. Onni on arpakuutio, se osuu jonkun kohdalle, niin harvan, niin tolkuttoman harvan.
Miehemme jäänee eläkkeelle muutaman vuoden kuluessa. Se on hänelle jälleen uusi onnettomuus, elämästä katoaa se pieninkin sosiaalisuuden säie. Onpahan ainakin aikaa. Aikaa itselle. Aikaa elämälle. Elämälle jossa on aikaa. Elämälle jota ei ole. Kello tulee puoli yksi, on miehemme aikaa vetää kuluneet vaatteensa päälle, rukoilla ulos lähtiessään, että reklamaatioita ei olisi. Onnetonkin saa olla ylpeä jostain. Sen kuuluu olla.
Kello on 5.40 kun kirjoitan tätä. Yöllä satoi muutama pisara vettä. Huomisen jälkeen vedän pari päivää henkeä. On huojentavaa huomata, että koululaisten kesälomista on jo yli viikko kulunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti