Espanja-Venäjä 4-1. Voittaja oikein, jälleen, pikku hiljaa alkaa jo harmistuttaa, etten pistänyt pitkävetoa menemään. Noh, onhan tässä tämä blogi johon voi purkaa kolhut ja murheet, vääryydet ja väärinkäsitykset. Vaan kun tänään ei ole tullut käsitettyä mitään väärin, toivon mukaan, voimme keskittyä entisen Neuvostoliiton urheilukulttuuriin ja sen vaikutukseen suhteessa Venäjän jalkapallomenestykseen.
Venäjän jalkapallolle, kuten myös sen urheilulle ylipäänsä, on suuri onni, ettei Neuvostoliiton 1930-1950-lukujen diktaattorihenkinen viiksivallu Stalin (suomeksi Teräsmies) ollut suuri urheilun ystävä. Stalinin intohimoihin kuuluivat ennemminkin ortodoksisen kirkon ikonien keräily, klassinen musiikki, lentourheilun tukeminen ja poliittisten vihollistensa eliminoiminen. Ja juuri tämä viimeinen kiihottumisen kohde olisi vienyt myös urheilijat mennessään. Sillä keitä olivat Stalinin poliittiset viholliset? Ensi alkuun poliittiset toimijat sanan varsinaisessa merkityksessä, kuten Leninin luottofrendit Trotski ja Buharin. Mutta kun nämä oikean sosialismin kannattajat loppuivat 1930-luvun loppuun tultaessa käsiin, tuli harrastuksen ylläpitämiseksi siirtyä vähemmän poliittisiin, mutta kansan keskuudessa suosittuihin henkilöihin. Meni kuvataiteilijaa, kirjailijaa, elokuvaohjaajaa, tanssijaa. Lähteä saivat ne, jotka Stalin tunsi olevansa oman suosionsa yläpuolella, kuten myös ne jotka saattoivat sellaisiksi tulla, kuten myös ne jotka tunsivat jonkun joka saattoi sellaiseksi tulla, kuten myös ne jotka tunsivat jonkun joka tunsi jonkun joka saattoi sellaiseksi tulla… ja sitä rataa aina suureen isänmaalliseen sotaan saakka.
Kuvitelkaa mitä olisi tapahtunut jos Stalin olisi ottanut myös urheilijat kohteikseen. Ei sen enempää tai vähempää, kuin että punakonetta ei olisi koskaan päässyt syntymään, Neuvostoliitto ei olisi voittanut vuoden 1960 jalkapallon ensimmäisiä Euroopan mestaruuskilpailuja, se venäläinen pimu ei olisi ikinä hypännyt seiväshypyn maailmanennätystä, eikä Venäjä tänään olisi päässyt edes häviämään otteluaan. Tämä siksi, että Teräsmiehen henki jatkoi elämistään pitkään herran itsensä kuoleman jälkeen ja elää yhä edelleen. Suojasään aika antoi mahdollisuuden neuvostoliittolaisen huippu-urheilun synnylle. Jos Stalin olisi suhtautunut vihamielisesti urheilijoihin, tämä piirre olisi vaikuttanut suoraan hänen henkisen seuraajansa Leodin Breznevin politiikkaan. Sen jälkeen, perestroikan ja Jeltsinin aikakaudella urheilijat olisivat jälleen hiljalleen saattaneet pyrkiä takaisin huipulle, mutta Putin (tuo pikkuterrieri) olisi jälleen laittanut tälle pisteen. Olkaamme siis kiitollisia siitä, että Stalinilla riitti tarpeeksi muuta puuhaa.
Mutta eihän Venäjä silti herranjumala mikään todellinen jalkapallomaa ole, ei koskaan ole ollut. Espanjan menestys ei itselleni ollut missään muodossa ihmetys. Ja siinä on sellainen maa, jossa yksikään diktaattori tai puolihullu ei pääse sanomaan puolikasta sanaa pyörivää palloa vastaan. Vai miksi luulette, että Franco pysyi vallassa niin pitkään? Poliittista taitavuuttaan? Ja paskat, hän oli intohimoinen jalkapallon ystävä ja valmis sen edestä vaikka läpsäyttämään de Gaullea poskelle (vaikkei siinä mitään mieltä olisi ollut, sillä de Gaulle, tuo rautanaamio, oli poskiltaan varsin tunnoton.)
Vielä jotain Espanjan ja Venäjän maantieteellisistä eroista. Jalkapallossa ”suuret valtiot” ovat pärjänneet. Tällä suuruudella ei silti ole ollut mitään tekemistä maantieteellisen suuruuden kanssa. Neuvostoliiton ja Venäjän taakka kuningaslajissa on juuri ollut sen valtava koko ja sen tuottama kohtuuton ennakko-odotus. Jääkiekossa se vielä saattoi pärjätä, sillä lätkähän ei lopulta ole kuin musta lätty. Mutta jalkapallossa se tulee aina lopulta kaatumaan tähän, kaatumaan kunnes Tsetsenia saa itsenäisyytensä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti