LUKU 4: KIRJELUUKKU

Kun työskentelin teatterissa, tauoilla keskusteltiin näyttelijöiden sijoittumisesta näyttämöllä, iskuista, repliikkien painotuksista ja vapaapäivistä. Laatikkopesulan taukohuoneen sen sijaan täytti puhe laatikkoihin liimautuneista tarroista, jotka eivät suostuneet irtoamaan ilman veret seisauttavaa väkivaltaa – niin ja vapaapäivistä puhuttiin myös. Kaupan kassalla haukuttiin asiakkaat ja odotettiin viikonloppuja. Varhaisjakelun ritarit puhuvat postiluukuista, eivät vapaapäivistä tai politiikasta, aina vain postiluukuista. Ja mikäs siinä, luukkuja kun sattuu olemaan niin varsin erilaisia, ja tämä luku käsittelee niistä muutamia.

Yön ritarin ihanneluukku on mitä luultavimmin postilaatikko, joita silti harvoin tapaa muualla kuin omakotitalo- tai rivitaloalueille, joissa on omat hankaluutensa. Postilaatikko on siitä varsin miellyttävä, että se harvoin sijaitsee suoraan oven läheisyydessä, jolloin se täten on paremmin saavutettavissa. Lisäksi sinne mahtuu mitä mukavimmin varsin paksukin opus, jota myös Helsingin sanomien sunnuntaikappaleeksi kutsutaan. Ei tarvitse renklata ja vääntää, ähistä ja murista, riehua ja raastaa – sen kuin nakkaa lehden sisään ja painuu matkoihinsa. Kaikki ovat tyytyväisiä.

Seuraavasta sijasta käydään jatkuvaa debattia ja allekirjoittaneen mielestä se saa jäädäkin mielipidekysymykseksi, kunhan postilaatikon ykkössijaan ei kajota. On olemassa kaksi varsin tyypillistä luukkulaatua, jotka tavallisimmin täyttävät uudemmat (n. 60-luvulta lähtien) rakennetut kerrostalot. Toinen malli on ns. työnnettävä, jossa lehti työnnetään luukkuun, siihen sen enempää kajoamatta. Toisessa mallissa luukku avataan kädellä (tai vaihtoehtoisesti lehden syrjällä) ja lehti kiepsautetaan luukusta sisään ylhäältä alaspäin. Luukku saattaa joissain tapauksissa aueta myös päinvastaisesti, niin että lehti tulee tiputtaa sisään ns. alhaalta päin. Viimeisin vaihtoehto ei ole yhtä miellyttävä kuin kaksi ensimmäistä, mutta pärjää silti vertailussa hyvin. Oli luukkumalli näistä vaihtoehdoista mikä tahansa, paljon on merkitystä myös luukun jäykkyydellä, joka saattaa pilata hyvänkin luukkumallin perinpohjaisesti. Jotkut perkeleet, yleensä uudet, pitävät myös niin ilkeää meteliä, että tuntuu tuskaiselta edes hengittää niitä päin. Aina on tunne, että koko rappu herää, kun alkaa niitä rämpläämään.

Nämä lieveilmiöt ovat silti minimaalisia, eivätkä välttämättä edes mainitsemisen arvoisia, kun saavutaan luukkumalleista pahimpiin, oikeisiin yön ritareiden helvetillisimpiin koetinkiviin. Nämä saatanat löytyvät yleisimmin 1900-luvun alkupuolella rakennetuista taloista ja ne on nimetty kirjeluukuiksi. Nimi kertookin kaiken tarpeellisen. Ne on tarkoitettu kirjeitä varten ja rakennettu aikana jolloin lehdet ostettiin kadulta, ja vaikka ne olisikin toimitettu postin mukana kotiin, olivat ne varsin yleisti 2-10 sivun pituisia nykyisen 50-150 sivun sijasta. Lehdet muuttuvat, postilaitos kehittyy, mutta luukut pysyvät entisellään. Mieletön maailma. Sieltä sitten löydät itsesi sunnuntaiyönä erittelemästä Helsingin sanomien jättiversiota viiteen osaan, jotta saisit ne edes jossain muodossa tungettua sisään. Valot ehtivät sammua kolmeenkymmeneen kertaan ja varmasti jokainen rapun asukas ehtii herätä ennen kuin olet vihdoin saanut itsesi takaisin kadulle. Ja sitten taas seuraavaan rappuun ja kaikki alkaa alusta. Ei, turha sitä on tässä yrittää kertoa, itse se pitää kokea, kokea ja karjua kärsimyksen edessä.

Näistä moninaisista seikoista, joista ainoastaan murto-osan vaivauduin esittelemään, ritarit keskustelevat joutoaikoinaan. Ei niillä prassailla, ei sellainen ketään hyödyttäisi. Kirjeluukkujen jakajille irtoaa sen sijaan melko laajalti sympatiaa, ei apua tietenkään, mutta ymmärrystä. No voi voi voi…

Se pukkaa muuten vapaata tässä pari seuraavaa päivää. Kuten tuli jo aikaisemmin ilmoiteltua, vapaapäivät kuluvat melko kosteissa merkeissä, jolloin en edes aio yrittää pistää mitään ylös. Sen sijaan laitan tuuttiin joitain vanhoja tekstejä, joita en halua kenenkään lukevan. Silti laitan ne verkkoon… jaah, oikukas on inhimillinen mieli. Harhalaukausten kirjoittelua aion silti jatkaa. Kello on 5.26 kun kirjoitan tätä. Oli kaunis ja pilvetön yö, lokit lentävät kohti satamaa ja lähtevät pitkälle matkalleen, kenties minä seuraan heitä perässä kunhan tältä kaikelta muulta kerkeän.