Saavutin ensimmäisen aatelointini ollessani vielä varsin nuori. Olin juuri palannut suurelta isänmaalliselta ristiretkeltä (jota myös puolustusvoimiksi kutsutaan, tahi intiksi) ja huomasin olevani auki keskellä kylmää Helsingin talvea. Melko masentavaa huomata kuinka en viimeisten vajaan viiden vuoden aikana ole oppinut hoitamaan raha-asioitani yhtään paremmin. Joka tapauksessa kutsu kävi yön ritareihin ja suoritin noin kahden viikon pituisen lomasijaisuuden pahamaineisessa lähiötaajamassa. Kerrotaanpa tästä hieman tarkemmin.
Kuten kerroin, olin tuohon aikaan varsin nuori ja naiivi, vaikka virallisen protokollan mukaan minusta hetkeä aiemmin oli luotu mies. Siinäpä onkin tuon virallisuuden todellinen luonne: yleensä se on tietoista valhetta. Niin tai näin, ymmärtämättömänä otin vaikutteita ympäristöstäni, ymmärtämättä kuinka tuo herkkäuskoisuus tulisi vaikuttamaan myöhempään elämääni. Onko se nuoruutta? Ei ystäväni, se on tapainturmelusta, nähdä ympärillä ainoastaan positiivista ja väliaikaista, huudella tuon elämänkokemuksen kartuttamisen perään ja sillä verukkeella lyödä pää kerta toisensa jälkeen yhä kovempaan seinään, nuoruus on keksintö jolla typeryydet kuitataan. Paistaako puheistani katkeruus, toivon mukaan, sillä katkera myös olen. Olen katkera omalle nuoruudelleni ja niille toivottomille yksilöille jotka esiintyivät sen puolestapuhujina, huutelivat: ”pistä pikkaisen säästöön” tai ”jaksa nyt hetki vielä niin kyllä tässä sitten tullaan vastaan”. Niin helvetin sovinnaista, ymmärrättehän, mikään ei muka ole pakollista mutta kuitenkin on. Tätä olisin mieluummin halunnut kuulla: ”töihin mulkku tai lennät pihalle” tai ”ajattele kuinka paljon olemme joutuneet eteesi tekemän ja sinä siinä vain luet ja kirjoitat ja ja… saatana!” tai ”niin hyvän elämän kuin sinulle annoimme…” Ah, tuollaisen jälkeen patoutumat olisivat synnyttäneet varmasti jotain paljon parempaa kuin mihin tähän päivään mennessä olen kyennyt, tai mihin koskaan tulen kykenemään. Vastavoima, anarkia, on varsin hyödyllistä oikein käytettynä. Sen ovat vain turmelleen ne seiniin piirtelijät, jotka harjoittavat sitä laiskuuttaan, eivät saavuttaakseen sillä paremman elämän.
Mutta tämä yön ritarius, vai mikä se oli. Tämä ensimmäinen vaihe lähiön yössä oli melko kivuton kokemus. Opastajanani toimi ensimmäisenä kahtena yönä todellinen öiden vanha sankari, todellinen vanha naarasleijona, joka osasi tehtävänsä jo niin hyvin, että ei enää itse vaivautunut sitä suorittamaan, vaan laittoi minut tekemään kaiken työn ja tyytyi itse polttelemaan savukkeita pakkasen kiljuessa meidän molempien korvissa. Mutta ystävällinen hän oli, tuo laiska paska, ei tosin siinä määrin että olisi minullekin tarjonnut yhtä savukkeistaan, vaan että kehui tuulitakkini väritystä. Tuon jälkeen en enää koskaan pitänyt tuota itsellenikin niin rakasta vaatetusta, sen jälkeen kun tuon laihan hyeenan silmät olivat siihen pistäneet. Mutta tämä kaikkihan on vain taustoitusta. Yksinkertaistettuna yöt olivat kylmiä ja hoidin tehtäväni kiireellä, en katsonut taakseni, en silloin enkä koskaan myöhemminkään, kunnes nyt olen pakotettu näitä muistoja kertaamaan. Tämä tapahtui siis Helsingissä jolloin olin nuori ja talvi hyytävän kylmä.
Tämän esiasteen jälkeen päätin luonnollisesti edetä urallani kuten kuka tahansa joka ei halua päättää päiviään sydänkohtauksen kourissa vieraassa rappukäytävässä. Ja hyvä luoja, reilut kaksi vuotta onnistuin olemaan kuivilla. Siihen aikaan mahtui paljon: vaihdoin maisemaa, harjoitin teatteria, tein uusia sankaritöitä Turun paikallisessa laatikkopesulassa (pimeästi, joka itselleni paljastui vasta hetki sitten, järkytyin sillä koen olevani lainkuuliainen) ja kartutin musiikkivarastoani musiikkiaiheisessa kirjastossa. Voi sitä levyjen määrää, liioitellaan nyt sitten kaikessa, levyjen määrässä, tekstin määrässä, kaikessa. Lopulta onnistuin myös murtautumaan korkeimman tiedon kappeliin, jonka valheellisia tunnuspiirteitä tulen myöhemmin käsittelemään. Elämä tuntui olevan mallillaan.
Mutta kaikella on hintansa, ja nykyaikana käveleminenkin maksaa enemmän kuin bensan hinta öljykriisin jälkeen (typerin lause tähän mennessä, pahoittelut.) Oli kesä 2006 ja käytin viimeiset säästöni juhannusantimiin, jotka sinä vuonna olivat täysin kasviksista tehtyjä, sillä olin aloittanut jälleen uuden tuhoon tuomitun terveyskampanjani. Silti olin jälleen auki. Tässä epätoivoisessa tilanteessa hylkäsin kokkojen leimutessa ystäväni ja harhauduin sähköiseen verkkoon lähettämään postia yön ritareiden paikalliselle toimikunnalle. En tiedä, olisinkinko lähtenyt tähän leikkiin mukaan ilman äärimmäistä humalatilaani, nuoruusaikojen näennäisen tukevia huudahduksia tai erästä paikallista tuttavaani, joka samoihin aikoihin harjoitti tätä ylevää tointa. Olin keskustellut hänen kanssaan paikallisista oloista, enkä näiden keskustelujen jälkeen ollut innostunut lainkaan aikaisempaa enempää, samoin kuin ei ollut tämä tuttavanikaan. Toisaalta tässä kamreerissa on se tyypillinen piirre (jonka hän itsekin myöntää), että hänellä on taipumus lähentyä asioita vähän niin kuin sivusta päin, sanotaanko kieroutuneesti, sanotaanko hieman epäilevästi, vaiko hieman pessimististä asennetta tihkuen, joten en ole lainkaan varma missä määrin hän lopullisesti piti harjoittamaansa tointa arvossa. Mutta lähdetään nyt vaikka siitä, ettei häneltä (kuten ei vittu keneltäkään jonka tunnen) siihen paljoa voitontahtoa irronnut. Silti tein kuten tein, vastuu on omani mutta ihminen kun olen, heittelen sitä minne sattuu ja yritän tätä kautta saavuttaa jotain parempaa.
Saavuin paikallisen ritarikunnan toimistoon ja sieltä minulle ojennettiin keltainen ratsuni. Tein työni helteisenä kesänä kuin mies ikään, tunsin oloni aamuisin voimakkaaksi, iltaisin määrittelemättömän surumieliseksi. Kesän lopussa päätin viedä ratsuni teurastettavaksi, mutta talvi tuli ja talvi meni ja tuskin vaikea arvata: sankarityöt saivat jälleen seuraavana suvena jatkoa. Se oli sateinen kesä, kastuin ja palelin, mutta sen viimeisen saatanan nimeen, en sairastunut, en saanut levätä. Kaiken loputtua tein jälleen lupauksen rikottavaksi ja tästä minut jälleen löydätte. Valmiina tekemään kaikesta lopun, valmiina viimeiseen ristiretkeen, ja jos se ei vieläkään viimeiseksi jää, olen valmis ottamaan kaiken vastuun itselleni. Muistakaa, ihminen on osa yhteiskuntaa, sen on turha kuvitella että vapaa tahto vaikuttaisi kaikkialla ja jatkuvasti. Mutta ihminen on myös itsenäinen, itsenäinen tekemään järkeviä siirtoja ja taipuvainen surkeisiin päätöksiin. Minua on varoitettu, monta kertaa, mutta en ole ottanut opikseni. Minulle on annettu opetuksia, liian monta kertaa, mutta en ole niitä ymmärtänyt. Mutta nyt ymmärrän, ettei ihmiselle ole hyväksi kiduttaa itseään liian pitkiä aikoja. Olkoon tämä kärsimysnäytelmä siis viimeiseni. Sen kirjoitan ylös ja se on tarinani ja huomisesta eteenpäin saatte siitä lukea.
Ps. Kaksi asiaa, jotka muistuivat mieleen.
1. Jos huonosti käy, kesän aikana ei riitä paljoakaan kirjoitettavaa, sillä toisenlaisissa sankaritöissä onnistuin haavoittamaan itseäni verisesti. Tarkoitus oli kuvankauniissa järvimaisemassa sytyttää komea kokko, jotta kauniimman sukupuolen edustajat olisivat sen havainneet ja saapuneet pitämään seuraa kahdelle yksinäiselle herrasmiehelle. Kokkoa rakennettaessa, muutaman siemauksen jälkeen, heilautin itseäni kirveellä jalkaan ja tuskanhuutoja päästellessäni purin kielestäni pienen palasen irti. Aika näyttää miten ritaritoimikunnan päällystö ja heidän huoltohenkilökuntansa suvaitsee suhtautua tähän kipuun ja särkyyn. Jos hyvin käy, he päästävät minut vapaaksi, jos huonosti, no… lähdetään nyt siitä, että huonosti tässä käy.
2. Tänään alkaa jalkapallon mestaruuskilpailut. Taidanpa pistää niitä seuraten ja myös kommentoida niitä tarinan ohessa. Mutta koska en ole tunnettu pelimies, taidan ottaa otteluihin itseäni lähempänä olevan lähtökohdan. Eli, otteluiden lopputulosten arvioiminen maiden historiallisten lähtökohtien kautta. Tämä on alkujaankin niin onneton idea, että voi olla että lopetan lyhyeen mutta kokeillaan nyt edes. Kokeillaan ja vakuututaan ihmisen ikuisesta yrityksestä selittelemällä muuttaa maailmaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti