Katsoin sen heiluvan tuulessa, ei tuullut paljoa mutta tarpeeksi että sen heijastaakseen hämärää varjoaan suuren talon korkeaan seinään. Oli väsyttänyt koko illan, olisi voinut jopa nukkua mikä tällaisissa tilanteissa tuntui vieraalta. Yleensä syön ennen kuin nukun, luen kuin nukun, laulan kuin nukun. Mutta nyt ei nukuttanut. Odottaminen on aina yhtä vaikeaa, aika kuluu väliin liian nopeaan väliin liian hitaasti. Kaikki muistuttaa siitä mitä olisi voinut tehdä toisin. Ei jaksa edes kiroilla, ei vihoitella – olla vaan. Ja se siinä kaikista pahinta onkin, se oleminen, miten ihminen on?
Vihdoin koitti aika, kello oli liian vähän mutta tavoilleni orjallisena laitoin hatun päähäni ja suljin oven perässäni. Ulkona oli lämmin, kaupungilta palaavat juhlijat saivat hermoni osaksi masentumaan osaksi tyytyväiseksi. Sillä toki olisin huomenna heitä voimakkaampi mutta turha sitä enää olisi mainostaa kun ilta jälleen saapuisi, hukuttaen vähäisenkin voitonriemun lukemattomien painotuotteiden ikuiseen kuormaan. Ei, ei kannata tässä tilanteessa luulla olevansa yhtään toista paremmassa tilanteessa, sillä se luulo on moukan luulo, valhetta jolla ihminen hengittää mutta josta happi loppuu niin valitettavan nopeasti. Kävelin nopeasti, liian nopeasti ja jouduin odottamaan. Kuorma oli saapunut vasta hetkeä aiemmin, vaikka kello oli jo lähes kaksi. Myöhässä siis mutta tänään en välittänyt.
Odotin opastajaani hetken, vanha tuttu, reilun tuntuinen kaveri. Katsoin kun hän alkoi jakaa, ahdistus kasvoi porras portaalta, rappu rapulta. Mitä järkeä tässä kaikessa on? Miksi ihmisen täytyy suostua tähän kaikkeen? Tätä mietin kunnes muistin, muistin mitä itse olen tännekin kirjoittanut. Se kaipuu rauhallisuuteen, sen takia tätä tehdään, sen takia haaveet saavat odottaa monesti horisontissa. Mikä on horisontti? Käsittääkseni taivaan kappale, joka katoaa aina kaukaisuuteen kun sitä yrittää tavoittaa. Mitä järkeä tässä kaikessa on?
En oikeastaan kadehtinut opastajaani, vaikka hän saavuttaisikin yön päätyttyä hetkeksi oman rauhansa. Sillä hänen kohdallaan se kestäisi ainoastaan kuukauden, itse ansaitsen kahden kuukauden kidutuksella jotain paljon enemmän. En kadehtinut, mutta tunsin silti oloni onnettomaksi katsellessani hänen hiljalleen yhä pirteämmiksi käyviä ruumiin liikeitään (siinä oli jotain sambamaista, noissa viimeisten portaiden liikkeissä.) Niin, harvoin täällä yhdessä nautitaan, toisen voitto on toisen tappio. Juhlikoon hän nyt, minä seuraan perässä syksymmällä ja vihellän mennessäni.
Olenko kertonut, että reitti sentään on vanha tuttu. Ei missään mielessä suosikkini, mutta silti parempi kuin uudelleen opeteltava – siinä vasta helvetti, josta en välttämättä selviäisi. Tässä luukut ovat pieniä ja seutu muutenkin masentavaa – masentavaa siitäkin huolimatta että asun aivan sen sydämessä. Sillä sehän on aivan eri asia ja tämä kaikkien yön ritareiksi halajavien kannattaa pitää mielessään. Pidä vain kotiseudustasi, en väitä sitä vastaan, mutta vietäpä siellä yösi, kierrä naapuriesi ovien ulkopuolella kolistelemassa, kun he täysin tietämättöminä olemassaolostasi näkevät kauniita uniaan, laskevat vähäisiä säästöjään joilla on tarkoitus ostaa lisää tavaraa jota he eivät tarvitse. Ja vaikka tarvitsisivatkin, öisin he ovat onnellisempia kuin sinä. He nukkuvat. Ihmisen on hyvä nukkua. Öisin.
Aika kului lopulta kuitenkin suhteellisen nopeasti. Yritin esittää rentoa ja heittelin asian sieltä ja toisen täältä. Ei olisi huvittanut, ei vähääkään. Mutta ei kai se toisen ritarin vika ole jos toista ahdistaa. Eivätkä yön ritarit ole kovinkaan tunnettuja siitä, että heiltä liikenisi mielenkiintoa toisen uupumukselle. Tähän epäkohtaan (jos se sellaisena halutaan nähdä) lupaan palata myöhemmin.
Jotain hyvää sentään: aurinko nousi uskomattoman varhain, pimeyttä kesti vain reilut kaksi tuntia, eikä sekään mitään todellista pimeyttä ollut, sellaista utua vain. Ja vaikka oli viikonloppu, oli liikenteessä suhteellisen hiljaista. Hyvä niin, sillä pidän rauhallisuudesta. Ihmiset ovat innoissaan niin kovin arvaamattomia ja tuossa arvaamattomuudessaan helvetin rasittavia. Juhlikoon sielunsa kyllyydestä, sallin sen heille ja kaikille maailman toivottomuuksille, mutta en halua ottaa osaa heidän riemuunsa. Enhän edes tunne heitä, tuntemattomia huutajia, miksi ne minut haluavat mukaansa? Toivottavasti kesä jatkuu yhä vain lämpimämpänä, niin että kaikki talvella kehoaan juhlakuntoon pumpanneet papuaivot juopottelevat itsensä pois pelikunnosta jo tarpeeksi varhain. Silloin yksi epäkohta olisi voitettu. Mutta jatketaan tästäkin joskus myöhemmin.
Lopulta yö päättyi. Lunastin keltaisen ratsuni käyttööni ja karautin sillä kotiin. Kello on nyt 5.30 kun kirjoitan tätä. Pahoittelut jos kuulostaa ankealta. Olen vain niin kovin väsynyt ja silti pelkään, etten saa unta. Huomenna lupaan olla reippaampi. Harhalaukaukset otteluiden jälkeen ja tarinan toinen luku sitten kun kerkeän. Hyvää sunnuntaita itse kullekin. Vielä se arki teillekin koittaa ja silloin… silloin minä olen vapaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti