En ole koskaan harjoittanut ritarin tehtävää muulloin kuin kesäisin. En tiedä millaista on, kun aurinko ei alakaan nousta heti kun hetkellisesti on ehtinyt tottua pimeyteen. En osaa kuvitella sitä tunnetta, kun ainoan hetken jolloin valo edes yrittää kajastaa talviselta taivaalta, ritari makaa ritarillisessa vuoteessaan (viiden sentin patja ja littana tyyny, peitto oljista kääritty ja Turun sanomilla verhottu) ja uneksii seuraavasta yöstä. Näkee unia maanantaista, jolloin on ohuimmat lehdet (vaikka toiset kyllä väittävät, että se päivä olisi tiistai, riippuu kai päivästä, riippuu kai tarkastelijasta) ja pikkulehdet loistavat poissaolollaan. Tai sitten he uneksivat muusta kuin lehdenjaosta. Ei sentään, kunnon ritari elää työlleen vuorokauden ympäri. Häpeällinen on se, joka näin ei toimi ja hänet surmattakoon jakolaatikoiden tuntumassa ritarillisin seremonioin: lehtinipulla heilauttaen taju pois ja nippuleikkurilla kurkku auki. Olemme sodassa toverit, ihmisten tulee saada lehtensä kuuteen mennessä, se on monelle päivän ja koko elämän tärkein hetki! Viemme sen heille sänkyyn asti, ojennamme sen polvistuen asiakkaan viereen, suutelemme hänen jalkansa puhtaiksi, lupaamme hänelle tulla heti seuraavana aamuna uudestaan, emmekä koskaan, emme koskaan petä lupaustamme.
Huomasin juuri, että kertoessani, etten ole koskaan jakanut kuin kesäisin, menin valehtelemaan. Tein tämän tietoisesti, koska halusin testata kuinka hyvin olette kiinnittäneet huomiota siihen, mitä kerroin johdantoluvuissa. Koettelen teitä lukijani, pistän teidät miettimään, koska ainoastaan miettimisen kautta ihminen voi ymmärtää, ymmärtämisen kautta elää. Lukekaa, kuunnelkaa, jättäkää muut aistit eläimille ja lapsille. En tarkoita, että oppimalla meistä koskaan tulisi viisaita, kaukana siitä. Tyhmiä meistä tulee, tyhmempiä kuin niistä, jotka osaavat tuntea ja kokea jotain aitoa. Lukemalla toisten keksimää tarinaa, toisten luomaa maailmaa, me koemme toisen elämää. Toki saamme nauttia siitä ja niin meidän kuuluukin tehdä, mutta emme saa huijata itseämme, että kokisimme mitään omaa. Viisas on se, joka tietää kuinka vähän todella tietää, tietämätön kerskailee tiedoillaan. Miksi siis kehotan lukemaan? Koska parhaimmillaan se saattaa kuitenkin olla niin vitun antoisaa.
Huomaan eksyneeni otsikosta. Toivon että sallitte sen minulle tänään. Yö ei ollut kovin raskas, vaikka olikin lauantai. Kenties juuri tästä keveydestä johtuen (jos sitä nyt koskaan keveydeksi voi sanoa) yllätin itseni paikka paikoin haaveilemasta. Se on hyvä asia, sillä uskon ettei läpeensä katkeroitunut mieli kykene edes haaveilemaan mistään paremmasta, sillä hänellä kaikki aika menee uusien epäonnistumisien odottamiseen. Se mistä haaveilin, jääköön toistaiseksi omaksi tiedokseni. Ehkä paljastan sen tulevilla kerroilla. Tänään on lauantai. Taidan mennä hetkeksi lepäämään ja keksiä sitten elämänkumppanini kanssa jotain molempia tyydyttävää. Olen viime aikoina saanut kuulla, että yhden neljäsosan vuorokaudesta nukun, toisen olen töissä, kolmannen katson jalkapalloa ja neljännen kirjoitan. Pahus, taitaa olla oikeassa. Mutta minkäpä läpeensä maaninen tapaus itselleen mahtaa, mutta yritetään nyt kuitenkin. Kello on 5.27 kun kirjoitan tätä. Ulkona on tyyni ilma, ja luulen että jos en olisi näinkin uupunut, menisin ulos selälleni nurmikolle ja katsoisin hetken aikaa, kun pilvet taas kerran karkaavat kauas pois.
Ps. viimeisen piirin viidennen talon portailla istui kaksi nuorukaista syömässä paikallisen hampurilaiskeisarin tuotteita. Toinen tarjosi minulle yhtä ranskanperunoistaan, en ottanut sitä vastaan. Mahtoikohan loukkaantua? Toivon mukaan ei. Jos törmäätte häneen, esittäkää pahoittelut puolestani. Kertokaa, että ensi kerralla voimme jakaa yhdessä kokonaisen megaburgerin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti