Tuli jo ennustettuakin, että Italia ei näissä karkeloissa tule pitkälle pääsemään. Tämänpäiväinen tulos Romanian roomalaisia (kts. harhalaukauksia 6) vastaan käytännössä löi tämän näkemyksen lukkoon. Siinä missä aiemmin etsittiin syitä Italian heikkouteen maan katolisesta luonteesta, tämänkertainen osio painottaa hallinnollista historiaa ja sen tuomia ongelmia Italian nykyjalkapalloilulle. Romaniasta ei tätä kirjoitettaessa oikein tule mitään merkille pantavaa mieleen, joten voimme palata heihin mahdollisesti vielä lohkovaiheen viimeisellä kierroksella tiistaina (en lupaa mitään.)
Italiahan on vanha maa, hyvä jumala miten vanha se onkaan, niin vanha että Aboa vetuksen kaltaisen skandinaavisesti merkittävän kulttuurikohteen tulisi haudata itsensä jälleen maan sisään pelkästä pelonsekaisesta kunnioituksesta vaikkapa vain da Vincin ja Michelangelon Firenzeä kohtaan. Mutta pitäköön nyt silti ovensa auki, sillä liika kunnioitus johtaa nöyristelyyn, ja mitä italialaisiin tulee ihmisinä, heidän edessään ei ole mitään syytä laskeutua polvilleen. Päinvastoin, kun seuraa noita skoottereilla kohti kaaosta kiitävien, Ave Mariaa naama sinisinä haukkovien, ikuisilla pizzapiiraillaan prassailevien limalettien elämää, tulee joskus ajatelleeksi, että olisi ehkä parempi jos heitä ei olisi… ainakaan muualla kuin Italian valtion rajojen sisällä. Ja tämän italialaiset ovat kenties itsekin ymmärtäneet, sillä tunnettuahan on, että maan jalkapalloilijat eivät mieluusti palloile muualla kuin kotimaansa seurajoukkueissa. Hyvä niin.
Tämä kaikki tuli kerrottua, jotta lukijalle avautuisi paremmat lähtökohdat tämänkertaisen aiheen käsittelyyn. Ja käsittely alkaa nyt. Italian ylevät juuret kytkeytyvät Rooman keisarikuntaan, jonka syntyvaiheesta käydään historianpistoriantutkijoiden keskuudessa yhä ja ikuisesti kivuliaan kuivaa kädenvääntöä. Ja koska emme halua olla kuivia tahi kivuliaita, jätämme nämä liiasta lukemisesta näkönsä ja elämänsä menettäneet herrat jatkamaan turhaa työtänsä, ja aloitamme oman tarkastelumme vuodesta 27 eaa. jolloin Octavianus Augustus painoi ensimmäisenä Rooman keisarin kaftaanin ylleen. Jos Roomalla tuohon aikaan olisi ollut jalkapallojoukkue, se olisi ollut ylivertainen. Varmasti myös pelillisistä syistä, mutta myös siitä, ettei kukaan Colosseumin pelossa olisi uskaltanut astua heitä vastaan. Karmea kohtalo urheilulle ja kansainväliselle Fair Play järjestelmälle, jota oletettavasti ei vielä tuolloin tunnettu.
No, Rooma hallitsi ja kukistui ja heidän valtikkansa Italian niemimaalla peri Pietarin jälkeläiset, eli paavit (kaiken muun paitsi Rooman kaupungin sydämessä sijaitsevan Forum Romanumin alueen, jonka perivät lehmät, vuohet ja muut sorkkaeläimet.) Paavit tuskin olisivat kyenneet kokoamaan kovinkaan hyvää jalkapallojoukkuetta, sillä he olisivat jättäneet valmentamisen Jumalan harteille, eikä Raamatussa tietääkseni ole kohtaa, jossa Jumala puhuisi jalkapallosta tai ylipäätänsä mitään urheilusta. Silti paavit hallitsivat pitkään, aina 1800-luvun puoliväliin saakka, jolloin valta vaihtui ja Italian tasavalta syntyi kuningas Viktor Emmanuel II:n johdolla. Se oli suurta aikaa, innostusta herättävää, silloin vittuiltiin jopa ranskalaisille ja kaikki tuntuivat olevan samaa mieltä kaikesta.
Tämä riemusaatto päättyi silti lyhyeen, tarkasti ottaen ensimmäisen maailmansodan surkeaan näytökseen ja kansainvälisen kommunistisen liikkeen ottaessa yhä enemmissä määrin hallintaansa maan työväenliikettä. Yksi mies, Benito Mussolini (itsekin entinen kommunisti) nousi kuitenkin melko pian 1920-luvulla kaiken muun yläpuolelle. Hulluhan Mussolini oli, mutta taitava näyttelijä ja siirsi innostuksensa myös jalkapallokentille. Italia hankki Mussolinin avustuksella kotikisat vuonna 1934 ja meni vielä voittamaan ne. Tämä riemuvoitto jäikin Abessinian ohella yhdeksi Benitona ainoista suurista saavutuksista.
Aika sotien jälkeen: epävarmuuden aikaa, siirtolaisuuden aikaa, jalkapalloilun jatkuvan suosion kasvun aikaa. Aika 1990-luvulta eteenpäin: Silvio Berlusconin aikaa. Jos Mussolini oli hulluudessaan taitava edes näyttelemisessä, Berlusconi ei idioottimaisuudessaan ole taitava yhtään missään. Ja koko Italian onnettomuudeksi tuo Mafian kätyri on tunkenut sormensa myös maan jalkapalloiluun ja omistanut jo pitkään klassikkoseura AC Milanin. Onkin suoranainen ihme, että vuoden 2006 maailmanmestari oli juuri Italia. En tiedä, mutta kertokaa jos olette viisaampia, onko Berlusconin ja FIFA:n kytkökset ajalta ennen vuotta 2006 tutkittu? Jos ei, kehottaisin tutkimaan, sillä jokin nyt haiskahtaa. Tai voihan aina olla, että pallo on pomppinut makarooneille vain niin onnekkaasti, että he ovat tämän avulla saavuttaneet hyvät tuloksensa. Sillä Berlusconin tapaisen idiootin alaisuudessa voi voittaa vain tuurilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti