Se siitä.
Tietyt päivät elämässä jäävät mieleen. Muistan tarkasti sen, kun voitin ensimmäisen mitalini (joka jäi toiseksi viimeiseksi, paska porukka, heikko ilmapiiri) juniorijalkapalloilussa – se oli hopeinen. Enkä myöskään ikinä voisi unohtaa päivää, jolloin tapasin rakkaani, joka taas tapahtui hetkeä myöhemmin, kun olin päässyt ulos armeijasta - ikimuistoisia hetkiä molemmat. Samoin tämä, kuulaassa loppukesän aamussa vaeltava hetki, pitkän kesän taakseen painava – sen karkottava ja hävittävä. Tämänkin tulen muistamaan: hetken, jolloin sain jättää kaiken tämän paskan taakseni. Liikkumattoman lampun aamu.
Viimeinen näky, joka minut tavoitti ennen kuin onni ehti häivyttää kaiken näkyvistä, oli erään talon ylimmän kerroksen parvekkeelle ripustetut housut. Äkkiä katsottuna näytti kuin joku olisi hirttäytynyt. Hetkeäkään en silti miettinyt, että itse roikkuisin siellä. Viheltelinpähän vain – mietin kuinka hienoa on, kun koululaiset menevät jo kahden viikon päästä vankilaansa ja itse pääsen rapauttamaan ruumistani. Kuinka hienoa totisesti se onkaan.
Ei enempää.
Nyt annan rauhan itselleni ja teille – katson vielä kerran taakseni ja haihdun.
MIES: Anteeksi, tuota…
MINÄ: Niin?
MIES: Tehän olette se… se ritari, yön ritari.
MINÄ: Mitä? Batman vai?
MIES: Ei, ei… vaan se toinen. Teitte vallankumouksen.
MINÄ: Anteeksi, nyt en ymmärrä.
MIES: Ei kun ihan totta. Kerro jotain.
MINÄ: Mitä?
MIES: Mitä vaan… selitä taas jotain turhaa. Sitä oli niin turhaa lukea.
MINÄ: Taidat sekoittaa johonkin toiseen.
MIES: Älä viitti hei, heitä nyt jotain.
MINÄ: Ei mahda mitään. Tarttee lähtee.
MIES: Vitun jätkä. No mut ei siin mittään, hyvät jatkot.
MINÄ: Joo, ei siin mittään, samoin.
MIES: Joo, ei mittään…
MINÄ: Mittään.
MIES: Moro.
MINÄ: Mo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti