Suomi nautti maailmansotien välisenä aikana erityistä suosiota Yhdysvalloissa sen takia, että se ainoana maana maksoi täysimääräisenä sotavelkansa Yhdysvalloille. Pittspurgh-Sun-Telegraph-niminen sanomalehti julkaisi joulukuussa 1933 kuvan, missä Suomi ojentaa velkansa lyhennyksen Setä Samulille. Englanti, Ranska ja Italia kurkistelevat happaman näköisinä ovelta. Kuvan allekirjoitus merkitsee juuri näiden maiden joko laiminlyöneen suorituksensa tai maksaneen vain rippeitä. Suomi on kuvattu venäläistä muistuttavana turkiksiin pukeutuneena miehenä.
Perkele sanon minäkin. Jo riittävät ikuiset kädenväännöt rähmällä olon eri asennoista, Kekkosen ja K-linjan politiikan kameleonttimaisuudesta sekä sen eräänkin ikuisen pikkuasioista huomauttelijan huomautuksista että mihin kirjaston lastenosaston hyllyyn se Lasse Lehtisen väitöskirja kuuluukaan. Mikä pakkomielle suomalaisilla on olla niin suomalaisia vuodesta, korjaan, vuosikymmenestä toiseen. Muuri murtui ja perestroika laski väärin – silti vielä kaksikymmentä vuotta myöhemmin ei mikään muu myy yhtä hyvin kuin uusi tulkinta siitä ja siitä vodkan huuruisesta illasta Moskovassa tai Tamminiemen saunassa, jossa tosin viinalla läträämisen ohessa myös huhujen mukaan harrastettiin erinäisiä nakuhippakilpailuja, mister märkä t-paita finaaleita (jotka Ahti Karjalainen vei nimiinsä kuudesti) ja oksentelua kolmen metrin päästä ämpäriin. Mutta jotten nyt sortuisi siihen samaan, josta muut tahdon irrottaa, siirryn itse aiheeseen ja teenkin sen vauhdilla. Kaljaa pöytään!
Yllä oleva lainaus suomalaisten kansanluonteesta yhdistettynä velkojen maksuun Yhdysvalloille ei kerro koko totuttaa maamme yksitoikkoisesta historiasta. Ikuisten periksi antojen ja viimehetkien omiin päässeiden maalien keskellä on tapahtunut myös kerran valoisa sattumus, joka onnistui yhdeksi illaksi ja yöksi muuttamaan katkeran kansakunnan Euroopan valtiaaksi. Tällä en tarkoita myyttiä nimeltään talvisota. Tapaus sattui joskus 1970-luvun alussa ja poikkeuksena jatkuvasta idän politiikan kierrättämisestä liittyi Atlantin takaiseen kanssakäymiseen.
Valtioiden kansainväliset suhteet toimivat monella eri tasolla. Kylmän sodan aikana Yhdysvallat hoiti suhteita suurvaltoihin huippupoliitikkojen (presidentti, pääministeri) avulla kun taas pienempien valtioiden asioita hoiti virkamiestaso. Sama käytäntö jatkuu yhä edelleen ja juuri tästä syystä muutama vuosi sitten ehdokkuutensa uusinut presidentti Yrjö Pensas ei kysyttäessä muistanut jonkun Keski-Aasian pikkuvaltion päämiestä. Bush yritti selitellä tietämättömyyttään vedoten kiireisiinsä (terrorisminvastainen sota oli hyvässä vauhdissa) mutta aivan yhtä hyvin hän olisi voinut vedota suurvallan käytännön politiikkaan. Niin ainakin itse olisin Yhdysvaltain presidenttinä tehnyt, samoin kuin Yhdistyneiden Kuningaskuntien kuningattarena (tosin tuossa tapauksessa muutama lisäselitys olisi myös ollut paikallaan.) Suomen kaltainen pikkuvaltio sen sijaan saa hakemalla hakea niin vähäpätöistä kansakuntaa, jonka asiat olisivat niin vähämerkityksisiä, että niiden hoitaminen voitaisiin jättää yksin lähetystöjen huoleksi.
Kylmän sodan aika oli heilahtelua hyytävien viimojen ja hieman lauhempien pakkasten välillä. Yhdysvaltojen politiikka Suomea kohtaan oli melko yksiselitteisesti seuraavanlainen: Suomea haluttiin tukea juuri sen verran, että se ei lähenisi mm. Varsovan liiton kautta liikaa Neuvostoliittoa, mutta silti liikaa tukemista ei suositeltu, sillä Itä-Euroopan status quota ei haluttu liikaa järkyttää, ettei Neuvostoliitto liikaa ärsyyntyisi ja tarttuisi pienenpieniin aseisiinsa. 1970-luvun alussa elettiin leudompaa säätä, jolloin suhtautuminen Atlantin takaa Neuvostoliiton ärsyttämiseen oli hyvin tuomitseva. Samoihin aikoihin sattui kuitenkin suurvaltapolitiikan kannalta hyvin epämieluinen muutos suomalaisessa yhteiskunnassa, kun keskiolut vapautettiin piristämään kesän tanssi-iltoja ja kevään itsemurhalukuja. Merkkiä tunki markkinoilla jos jonkinlaista. Yksi uutuuksista oli tähän päivään saakka suosionsa säilyttänyt Karjala-olut.
Yhdysvaltain Suomea koskevia virkamiesarkistoja tutkittaessa löytyy kehotus Suomen hallitukselle poistaa Karjala-olut myynnistä, sillä se aivan tarpeettomasti USA:n lähetystön mukaan lisää jännitteitä idän ja lännen välillä. Vaikka kehotus oli tarkoitettu salassa pidettäväksi, möläytti joka pitkäkieli asiasta lehdistölle ja seuraavana päivänä (joka sopivasti sattui olemaan perjantai) asia välittyi iltapäivälehtien otsikon kautta kansalaisille. Ja siitähän riemu repesi. Suomalainen oli kerrankin suomalainen ilman ikuista vilkuilua oikeaan tai vasempaan, itään tai länteen. Karjalat myytiin hetkessä loppuun ja yhden illan pohjoinen kansa ryyppäsi päänsä täyteen muistellen kunniakasta historiaansa, jota ei todellisuudessa koskaan ollut ollut olemassa. Krapulasta toivuttuaan palattiin taas arkipäivään ja Kekkonen (krapulassa itsekin) sai juosta Moskovasta Washingtoniin selittelemässä miksi suomalaiset uhmaavat kaksinapaista maailmanjärjestystä.
Jos tutkisin rähmällään oloa, en suostuisi perehtymään muuhun kuin tuohon kauniiseen kesäiltaan, jolloin rähmällä oloa ei ajateltu ja keskiolut löi viimeistään itsensä läpi suomalaiseen mielenmaisemaan. Yhdestoista tutkimusaiheeni tulisi liittymään Suomen suurvaltapolitiikkaan ja sen työnimenä voisi kulkea: ”Yhtenä iltana – Karjala-olut ja Suomen suurvaltapolitiikka.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti