Lehtori Salme Vehvilän ja yliopettaja Matti J. Castrenin laatima uusi Suomen historia on uusien oppiennätysten mukainen, ns. pitkin linjoin etenevä oppikirja, joka puhuttelee aikuismaisesti nykyistä jo hyvin aikuismaisesti ajattelevaa lukioluokkalaista. Suomen historia on lukion kirjaksi varsin laaja; tekijöiden tarkoituksena onkin ollut laatia oppikirja, joka samalla olisi luonteeltaan oppilaan omakohtaiseen tietojen syventämiseen tarkoitettu käsikirja. Yleiseurooppalaisiin yhteyksiin on kirjassa kiinnitetty runsaasti huomiota ja tämän pyrkimyksen tukena on huolella valittu kuvitus, joka suurelta osalta on uutta, oppikirjoissa ennen käyttämätöntä materiaalia. Opettajien toivomuksesta on lähimenneisyyden käsittelyssä lavennettu sellaisia kohtia, jotka erityisesti kiinnostavat tämän päivän teinejä. (1971)
En ole varma, miten lukiossa tällä hetkellä opetetaan ihmislajin menneisyyttä mutta vielä viisi vuotta takaperin meno oli pitkälti samankaltaista kuin yllä oleva ideologia antaa ymmärtää. Historiaa on vaikea muokata oppivelvollisuusprotokollaan siitä yksinkertaisesta syystä, että mahdollisuuksia sen käsittelyyn on rajattomasti. Sama koskee luonnollisesti esim. matematiikkaa tai kemiaa, mutta niiden tieteellinen leima ja lähes tilanteessa kuin tilanteessa käyttökelpoisiksi havaitut kaavat tekevät niistä varsin standardeja. Samaa kaavamaistamista on pyritty soveltamaan myös historiaan: itsestäänselvyytenä on otettu jo kansallisen historiankirjoituksen alusta alkaen, että ihmisten historia alkaa Mesopotamiasta, sieltä siirrytään Kreikkaan ja Roomaan, keskiajan historia on yhtä kuin katolisen kirkon historia – eli Euroopan historiaa, 1500-luvulta lähtien pysytellään edelleen Euroopassa ja samalla muistetaan jatkuvasti mainita maanosamme edistyksellisyys muihin maanosiin nähden. Uuden ajan alusta yleisen historian ohella alkaa kulkea oman maamme historia, ensin tiukasti Ruotsin valtakunnan kehitykseen sidottuna, kunnes 1800-luvun alusta ponnahtaa näkyville Suomi-niminen kansallisvaltio, jonka ainoa pyrkimys vuoteen 1917 saakka on saavuttaa itsenäisyys, jonka jälkeen noin vuoteen 1950 turvata se ja siitä eteenpäin rakentaa menestyvää pohjoismaista hyvinvointivaltiota.
Kirjoitin liikaakin, sillä kouluja käyneenä mikään tuosta ei ollut teille uutta. Sen sijaan tulisikin ihmetellä, miksi ainoassakaan lukiolaisille tarkoitetussa oppikirjassa ei ole kummeksuttu tätä vaihtoehdottomuutta. Oppilaille ollaan valmiita vuosikymmen toisensa perään syöttämään tietyt historialliset tapahtumat ja käänteet ”tärkeimpinä” ja niiden kustannuksella syömään tilaa pois ”vähäpätöisemmiltä.” En halua väittää, etteivätkö Suomen siirtyminen Ruotsin vallan alta Venäjän suuriruhtinaskunnaksi tai toinen maailmansota olisi merkittäviä historiallisia tapahtumia. Niistä tuleekin puhua, kirjoittaa ja opettaa mutta perinteinen tapa ei meidän elämässämme maailmassa enää vastaa tarkoitusta ja siihen olisi saatava muutos.
Peruskoulun kirjoittamaton sääntö on puhua kansainvälistymisen ymmärtämisen puolesta, mutta samalla siittää kansallishenkeä tuleville täyskasvuisille isänmaan raatajille. Historia äidinkielen ohella on oiva tapa muokata nuoret oppilaamme ajattelemaan asioista niin kuin opintolautakunta katsoo parhaaksi ja miten eduskunta hyväveli-järjestöjen ohjaamana taas heitä opastaa. Järjestelmään kuuluu ajatus ns. ”traditionaalisesta historiankirjoituksesta”, jota voitaisiin kuvata suurmiesten historiaksi tai sotahistoriaksi. Historiaa kirjoitetaan suurmiesten näkökulmasta tai ajatuksesta, että rauhanajat ovat vain välijaksoja matkalla aina kohti uutta sotaa – vaihtoehtoja ei ole olemassa. Lukion kirjoissa Suomen historian tarina alkaa Napoleonin sodista, joiden seurauksena Aleksanteri I miehitti Suomen – sota nr.1 säestettyinä suurmiehillä. Heti tämän perään siirrytään fennomaaneihin – maamme kenties mahtavimpiin suurmiehiin, ja odotetaan Krimin sotaa – sota nr.2. syttyväksi. Krimin sodasta sortokausiin esitellään taiteelliset suurmiehemme Gallen-Kallelasta Sibeliukseen ja isänmaallisissa tunnelmissa pyyhkäistään kansalaissota pois alta – sota nr.3. Itsenäisyyden ajan on opintolautakunta nähnyt helpoimmaksi hahmottaa presidenttien ja hallitusten kautta: enää ei historiassa edetä eteenpäin vuosittain tai tapahtumittain, vaan Kallion kauden, Fagerholmin hallituksen tai Kekkosen pääministerikausien siivittämänä. Hallituksien ja presidenttien riesaksi nousevat yksittäiset tapaukset Lapuan liikkeestä toiseen maailmansotaan – sota nr.4. Aikaa 1960-1980 ei tarvitse edes yrittää ajatella – riittää kun muistaa Kekkosen ja Neuvostoliiton niin kaikki ovat tyytyväisiä. Aikaan 1980-luvun jälkeen ei edelleenkään ole panostettu – sehän on niin lähellä, ettei sitä kannata edes lukiolaisille mainostaa kovin varteenotettavana ”historiana.”
Historianhan voi hahmottaa myös edellä mainitulla tavalla, ei siinä MITTÄÄN, mutta menneisyyden maailmojen rekonstruoimiseen olisi käytettävissä niin valtava määrä mahdollisuuksia, että vuosikymmenestä toiseen jatkuva asioiden yksinkertaistaminen alkaa tuntua mielikuvituksettomuuden ohella myös vuosi vuodelta enemmän väärältä. Sitten vielä sorrutaan siihen, että samalla kun puhutaan aikuismaisesti ajattelevasta lukiolaisesta, koekysymykset eivät koskaan laajene sen ulkopuolelle, että kuka, missä ja milloin? Ei kuulosta kovin kehittävältä. Pelottaa tietenkin ajatus, ettei tämän kehittävämpään ole tarkoituskaan päästä: kenties nuorista toivoistamme rakkaassa demokratiassamme onkin tarkoitus muokata köyhästi ajattelevia trivial pursuit-ihmisiä, jotka voivat julistaa olevansa historioitsijoita luettelemalla kaikki ensimmäisen maailmansodan juoksuhautojen nimet, samalla kun todellisia asioita miettivät ainoastaan akateemiset saivartelijat (joilla ei tunnu olevan halua vaikuttaa muuhun yhteiskuntaan) ja todellisista asioista päättävät byrokraatit, jotka eivät ole kiinnostuneita historiasta itsestään vaan kansalaisrauhan säilyttämisestä.
Vaikeita asioita, ystäväni, vaikeita asioita. Näissä puitteissa en ole valmis pistämään saman tien vallankumousta pystyyn (en enää.) Sen sijaan asiaan voisi perehtyä tarkemmin lukiolaisille tarkoitetussa oppikirjassa, joka ei maanisesti ainoastaan luettelisi yllä mainittuja seikkoja, itse asiassa ei kertoisi tapahtumahistoriasta paljoakaan, vaan herättäisi keskustelua historian luonteesta. Jos lukiolaiset halutaan nähdä aikuisuuden kynnyksellä seisovina itsenäisinä ajattelijoina, he ovat valmiita ottamaan tämän haasteen vastaan ja tällöin tämä haaste tulee heille myös tarjota. Asioiden syventäminen ei ole ainoastaan yliopisto-opiskelijoiden etuoikein. Mutta jos lukiolaiset kokevat pohdiskelun ja saivartelun rasittavina ja haluavat palata takaisin 1+1 maailmaan, tehköön sen kaikella kunnioituksella, mutta pidetään sitten toukokuun lopulla sitä suuta hieman pienemmällä. Ihminen ei tarvitse mitään statusta ollakseen syväluotaava – itse asiassa mitä suurempi status, sitä pienempi kyky mullistaviin päätöksiin.
Viidestoista ja viimeinen tutkimusaiheeni tulisi liittymään lukiolaisten historianopetukseen ja sen työnimenä voisi kulkea: ”Vaikeita asioita – suurmieshistoria ylioppilaslautakunnan valjaissa.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti