Vallankumouksen keskellä, helteisen kesäpäivän sydämessä, viimeinen vapauspäivä - luojalle kiitos.
---
Saatuaan viimeisimmän romaaninsa julkaisukuntoon Kirjailija vaipui synkkyyteen. Synkkyys ei tällä kertaa ollut laatuaan luomisen tuskasta irrottautumisen kaihoa, vaan määrittelemätöntä toivottomuutta. Julkaistuna romaani tuli olemaan hänen kolmaskymmenes sepustuksensa viidentoista vuoden sisään. Menestys oli taattu kerta kerran jälkeen, samoin kuin pahoinvointi ja tuo alati kasvava masennus hänen sisällään. ”Miksi minä kirjoitan? Miksen antaisi onneton olla?” Näitä kysymyksiä pohtien hän oli istunut Tornissa aamusta asti, mutta iloliemi ei ollut tehnyt tehtäväänsä toivotulla tavalla. Ryystettyään yhdeksännen tuoppinsa tyhjäksi, laitamyötäinen tarinanvääntäjä raahasi itsensä ulos iltapäivän helteeseen.
Kotimatkasta ei tullut mitään ja Kirjailija päätti poiketa vielä Kosmoksessa yhdellä ja tunnustella josko siellä humalat olisivat paremmassa suhteessa keskenään. Paikka oli aivan autio, lukuun ottamatta tietysti kanta-asiakas Vilhoa, joka seurasi televisiosta uusintana yleisurheilun eliittikisoja. Vilho se vasta ikävä ihminen olikin – aina pohtimassa omaa kurjuuttaan, tai aikeissa ryhtyä siihen. Kirjailija ei ottanut sitä riskiä, että Vilho olisi huomannut hänet ja keksinyt taas jonkin keinon, jolla päivästä olisi saanut tehtyä vieläkin synkemmän. Lopputulos olisi saattanut olla vaarallisen arvaamaton. Kirjailija katsoi parhaaksi kääntyä ympäri ja palata helteeseen.
Ruttopuisto oli tavalliseen tapaan täynnä ihmisiä. Kaiken sen tungoksen keskellä masentunut satuilijamme lopulta antautui. Ilon huudahdusten keskellä ja lapsien astellessa hänen humalaisen ruumiinsa päältä, väsynyt mies vaipui uneen. Ensi alkuun oli kaikki unessa kuten ennenkin. Ensin lepakoita, sitten käärmeitä, toukkia, tungosta, verta, paskaa, petettyjä lupauksia ja kohtuutonta kritiikkiä. Mutta keskelle tätä tuttua painajaista ilmestyi yhtäkkiä jotain uutta. Jostain pilvien raosta esiin työntyi valtava luuta, joka lakaisi kaikki sairaat uninäyt sivuun. Tämän jälkeen korkeuksista kuului armoton, mutta samalla hyvin lempeä ääni: ”Sinä kirjoitat, koska haluat kirjoittaa. Sinä kirjoitat, koska pystyt siihen, eikä olisi mitään syytä lopettaa. Sinä kirjoitat koska elämässä on tehtävä valintoja ja oman valintasi olet tehnyt jo vuosia sitten. Sinä kirjoitat, vaikka taivas putoaisi niskaasi.” Tämän jälkeen lepakot palasivat, mutta vain hyvästelläkseen.
Kirjailija heräsi kirkuen. Päivä oli muuttunut yöksi ja helle sateeksi. Hän tunnusteli itseään vakuuttuakseen, että oli varmasti nyt tässä todellisuudessa, eivätkä käärmeet jo pian taas häntä yllättäisi. Kaikki tuntui olevan paremmin. Synkkyys oli tehnyt tietä itsetietoisuudelle omasta paikasta tässä maailmassa. Kirjailijan teki mieli huutaa, niin että ääni kuuluisi aina pilvien raosta taivaaseen saakka, mutta onnistui malttamaan mielensä. Sen sijaan juoksujalkaa hän palasi takaisin Kosmokseen, toivoen että Vilho olisi yhä siellä. Vilhon jos jonkun kuului ensimmäisenä saada tietää, että elämällä saattaisi sittenkin olla jokin merkitys. Ehkäpä hän unesta kuultuaan reipastuisi Kirjailijan tapaan ja suostuisi palaamaan takaisin työpaikalleen, jonka oli edellisen joulun masennuskauden päätteeksi jättänyt. Tarjoilija kuitenkin kertoi, että Vilho oli saanut kutsun lahden toiselle puolelle ja näyttäen yhä vain kurjemmalta lähtenyt puoli tuntia sitten. Nyt Kirjailijalle tuli kiire. Vilhoa ei missään tapauksessa olisi saanut yksinään päästää ylittämään Pitkääsiltaa, olisihan tarjoilijan nyt se pitänyt ymmärtää. Hänet oli kesän aikana jo kahdesti pelastettu hukkumasta ja edellisellä kerralla viranomainen oli vannonut ettei kolmatta kertaa tulisi. Ja varsinkaan nyt itsensä tappamisessa ei ollut mitään mieltä, sillä syy elämän mielekkyyteenhän oli selvinnyt. Vilho oli pysäytettävä.
Valtavalla kiireellä Kirjailija rynnisti läpi suljettujen tavaratalojen viidakon. Aseman jälkeen hän koukkasi teatterin takaan puistoon ja tuli sillalle viime hetkellä. Vilho oli juuri kiivennyt sillan reunalle ja tunki puistosta nokkimiaan kiviä taskuihinsa. Huomatessaan kirjailijan hän näytti helpottuneelta ja huudahti: ”Hyvä kun tulit! Voimme köyttää toisemme kiinni samalla köydellä, niin vajoamme sitten paremmin pohjaan.” Kirjailija onnistui suostuttelemaan Vilhon pois reunalta ja alkoi kertoa hänelle unestaan. Vilho kuunteli tarkkaavaisena, tekipä jopa muutaman merkinnän vihkoonsa. Tarinan päätyttyä kummallakaan ei näyttänyt olevan mitään sanottavaa, kunnes Vilho kysyi: ”Tulisiko minun luopua haaveistani vain sen tähden, että sinä pelkäät liiaksi todellista elämää ja purat pelkosi kirjoittelemalla satuja? Ja kun sekään ei sinua miellytä, juot kunnes alat näkemään ja kuulemaan harhoja. Nyt minä olen todella masentunut.” Tämän sanottuaan hän nousi kaiteelle ja hyppäsi alas. Kirjailija ei kyennyt katsomaan hänen peräänsä. Hetken päästä Vilho kuitenkin rämpi takaisin ylös vaatteet vedestä märkinä. Ensimmäistä kertaa hän oli onnistunut pelastamaan itse itsensä. Täristyään aikansa Vilho sanoi: ”Jos sinä kirjoitat, vaikka taivas putoaisi niskaasi, et ole sen ihmeellisempi kuin minäkään. Ei ystäväiseni, ei sinun tarvitse taivasta odottaa. Se on jo löytänyt sinut…niin kuin minutkin.” Tämän sanottuaan hän hyppäsi takaisin veteen ja tällä kertaa ei enää palannut.
Pelastuslaitoksen miesten lähdettyä Kirjailija vaelsi pitkin tyhjää Unioninkatua kohti kotiaan. Sinne päästyään hän avasi tietokoneensa ja ryhtyi kirjoittamaan. Ulkona taivas näytti omituisen tyyneltä – aivan kuin se olisi ollut paljon lähempänä kuin vielä eilen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti