Päämääränään raittiusliike piti alkoholin käytön vähentämistä ja vihdoin täydellistä lopettamista koko yhteiskunnassa. Se on harjoittanut laajaa kokous- ja valistustoimintaa sekä kiinnittänyt erityistä huomiota nousevan polven raittiuskasvatukseen. Samoin se pyrkii vaikuttamaan valtion alkoholipolitiikkaan ja kehittämään sitä rajoituksia tiukentavaan suuntaan. Viime sotien jälkeen raittiusliike on korostanut raittiuden merkitystä myönteisenä, yhteiskunnallisesti ja sivistyksellisesti rakentavana elämän muotona.
Viinahan nyt on sen verran läpeensä kaluttu aihe, että tarvittaisiin melkoinen Houdini saamaan siitä mitään uutta ja mielenkiintoista irti (ja tällä en tarkoita mitään Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjoja.) On olemassa tutkimusta viinasta itsestään, viinan kanssa lätränneistä, viinan kanssa yhä edelleen läträävistä, viinan vihollisista, viinaa vihaavien vihollisista, kansanterveydellisiä aiheita, kulttuurillisia aiheita, taiteellisia aiheita, pesuohjeita yhdistettynä viinaan, hyvä viinasta valmistettu hammastahnaohje, viinalla pilatut elämänkohtalot ja viina päihdyttävänä aiheena.
Raittiusliikettä koskeva tutkimus on silti jymähtänyt pääasiassa moralistien ohjeistuksiin ja torikokouksiin aina lönnrothilaisesta perinteestä tämän päivän kristillisdemokraattien kuiviin lässytyksiin. Aiheesta väännetyt tutkimukset ja muut mahdolliset julkaisut ovat kantaneet yksinkertaisesti niin raskasta tylsyyden viittaa harteillaan, ettei yksikään elämäänsä sisään astuva teini-ikäinen niitä parhaimmallakaan tahdolla jaksa lukea ja helpommaksi vaihtoehdoksi jää kitata väärillä papereilla ostettua kaljaa kotilähiön kaltseilla. En aio ryhtyä uudeksi valistajaksi, en kiihottamaan kansalaisia muita kiihotuksia vastaan, mutta ajatellessani varteenotettavaa tutkimusta alkoholinvastaisesta liikkeestä, tulisi se ehdottomasti luoda enemmän kansaa läheisemmäksi, jos halutaan siitä saavan mitään konkreettista irti. Eli, en puhu puolesta tai vastaan, ymmärrys on kaikki mitä haluan.
Palataan siis alkulähteille, sinne jonnekin 1850-luvun kohdille, jolloin isäntä Peeaa kyllästyi lopullisesti katselemaan renkinsä paloviinan kittausta töiden jäädessä tekemättä. Ja nyt tulee se muutos aikaisempiin julkaisuihin: ei viitsitä alkaa vatvomaan mistään jälkiteollisen ajan alkoholikulttuurista, jota perinteisiä arvoja ajaneet liikkeet pitivät turmiollisina… me emme ole sosiologeja! Sen sijaan kerrotaan lähteiden antamien mahdollisuuksien mukaan Peeaasta ja hänen rengistään. Kerrotaan kuinka Peeaa vastusti työmiehensä dokausta siitä luonnollisesta syystä, että hän halusi saada tilansa tuottamaan, että hän itse voisi juoda rauhassa. Ja kerrotaan Peeaan ahneudesta, siitä kuinka hän halusi pitää kaiken itsellään, niin sielut kuin juomat. Kerrotaan Peeaan ikuisesta tarpeesta nähdä olevansa aina ainoana oikeassa.
Liitetään Peeaa sen aikaisiin muihin isäntiin ja rantaruotsalaisiin kartanonherroihin ja kerrotaan heidän tarinansa, ilman että niistä tarvitsee kehitellä sen ihmeellisempää yhteiskunnallista mambojamboa. Kerrotaan miten asiat olivat. Siirrytään eteenpäin – aina meidän päiviimme saakka. Tarkastellaan kristillisdemokraattien sanomaa ja huomataan, että suurin syy heidän moraalikasvatukselleen ei välttämättä edes löydy Raamatun sanomasta, vaan tarpeesta saada tuo sanoma kuulumaan häiriöttä, joka ei ole mahdollista, jos kaikki kuuntelijat ovat samaan aikaan päissään. Sanomansa he haluavat saada kuulumaan vain siksi, että rakastavat huomiota – aivan kuten Peeaa ja hänen isäntäkollegansa. Huomataan terveyslautakuntien tarve ylläpitää omaa tärkeyttään kieltämällä kansanterveyteen vedoten ihmisiltä nautinnon. Huomataan, että kieltojen antajat eivät koskaan viime kädessä ajattele niiden parasta joiden puolesta puhuvat, vaan ainoastaan omaa huomionkipeyttään. Huomataan tämän käytännön mielettömyys.
Neljästoista tutkimusaiheeni tulisi liittymään viinan ja raittiusliikkeen historiaan ja sen työnimenä voisi kulkea: ”Korkki kiinni! Raittiusliikkeen mätä tarina.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti