Nainen avaa silmänsä kahta minuuttia ennen herätyskelloa. Sovinnaisuudesta hän joka ilta menee sänkyyn, vaikka tietää, ettei tule saamaan unta. Tällä tapaa hän uskoo elävänsä edes jossain määrin kuten muut – menemällä illalla nukkumaan ja heräämällä aamulla. Mikään ei vain näytä siltä, että ketään kiinnostaisi, vaikka hän nukkuisi keittiössä alasti, pää alaspäin ja hiuksissaan kuukausi sitten vanhaksi menneitä muroja. Miksi tehdä mitään toisten vuoksi, jos ketään ei ole katsomassa, ymmärtämässä, auttamassa? Nainen nousee ylös ja napsauttaa kahvinkeittimen päälle. On lauantaiyö, kadulta kuuluu ihmisten ääniä – ihmisten, jotka eivät halua häntä mukaansa.
Ystävättäremme elämä kulki pitkään tasaiseen tahtiin, jossain määrin jopa keskiluokkaisen varmasti, eikä siis missään suhteessa niin tuhoon tuomitun pettävästi, kuin aiempien ystäviemme kissanaisen ja siskonsa luona sairaalassa vierailevan miehen (luvut 3 & 7.) Hän asui lapsuutensa Porilaisessa lähiössä onnellisen perheen kanssa, johon kuului kaksi vanhempaa veljeä ja vanhemmat. Ei mitään sotkua, ei insestiä tai muutakaan itävaltalaista, ainoastaan lauantain viihdeohjelmia ja arjen salattuja elämiä. Ja mitä muuta elämältä voi odottaakaan? Varttuessaan teini-iän yli naisemme aloitti kuitenkin, osittain ystävien painostuksesta, pienimuotoisen kapinan Järjestelmää vastaan. Seurasi muutama viinanhuuruinen matka Helsinkiin, sieltä Tallinnaan, kunnes lopulta loppukesän Ankkarockista nuoret aikuiset palautettiin takaisin vanhempiensa luokse Poriin. Seikkailun keskellä nainen oli kuitenkin ehtinyt rakastua, eikä perheellä ollut mitään mahdollisuuksia (eikä pakkomielteistä haluakaan, hehän olivat tavallinen perhe) pidätellä tytärtään lähtemästä uuden ihastuksensa luokse Turkuun. Tuolla nuori naisemme kirjoitti ylioppilaaksi, haki ja pääsi opiskelemaan ammattikorkeakouluun ja ystävystyi laajalti paikallisten kanssa. Vanhemmat vierailivat säännöllisesti hänen luonaan ja yhdessä he viettivät kauniita kesäiltoja jokilaivoilla ihmettelemässä kuinka heikkoon kuosiin kaupunginteatterin ulkokuori oli päästetty. Elämä kulki tasaista tahtia kohti kuolemaa.
No tuli poru tuli ero. Vaikeaksi sen naisellemme teki se, että hänen tuttavapiirinsä oli koostunut lähes yksinomaan miehen ystävistä, jotka nyt lakkasivat pitämästä häneen yhteyttä, johtuen luultavasti ilkeistä puheista ja panetteluista, joita tuo lapsenomainen ex-mies suustaan lateli. Yhtäkkiä kaupunki naisen ympärillä suureni, muuttui harmaaksi ja huokui hänen päälleen kylmää ilmaa. Opiskelupaikasta ilmoitettiin, että hänen arvosanansa olivat menneiden kahden vuoden aikana olleet sen verran heikkoja, että parasta olisi jos hän etsisi itselleen hieman paremmin omia kykyjään vastaavan alan. Toki opiskelun sai suorittaa loppuunkin mutta tuskin se ainakaan tarjoaisi mitään työllistymismahdollisuuksia tulevaisuudessa (opinto-ohjaajan mielivaltaisuutta ennustaa toisen tulevaisuutta mutta niinhän ne tekevät, jokainen heistä.) Ei paljoa lohduttanut, kuin olisi lyöty lyötyä, potkittu potkittua, kustu jo valmiiksi housuihinsa laskeneen päälle.
Nainen jätti opiskelupaikkansa ja päätti muuttaa takaisin vanhempiensa luokse Poriin. Kertoessaan uudesta elämäntilanteestaan heille, sai hän järkytyksekseen huomata, että se tuki jota hänelle menneinä vuosina oli tarjottu, olikin ollut katkeroituneiden ihmisten vääristynyttä puhetta – puhetta, joka vain oli odottanut oikeaa hetkeä muuttaakseen muotoaan. Oikein sinulle pikkuhuora, huusi isä heti eteisessä ja toinen veljistä (joka asui edelleen kotona, mutta osallistui häpeämättömästi riemuun) sylkäisi häntä hiuksiin. Niin saatana, kiljui äiti ja heitti olutlasin pohjansa tyttären kasvoille. Pitikö lähteä, isä jatkoi, pitikö lähteä alun perinkään, riisua vaatteet, saatanana jos en olisi näinkin… Äiti keskeytti miehensä puheet, astui tytön eteen ja läimäytti häntä avokämmenellä poskelle. Painu vittuun!
Ja nainen lähti – takaisin Turkuun, josta hän oli ehtinyt jo myydä vuokrayksiönsä pois. Muutaman viikon hän joutui asumaan Omena-hotellissa odotellessaan, että sopivia asuntoja vapautuisi. Eräässä asuntonäytössä käydessään sitä saapui katsomaan myös hänen entinen siippansa uuden naisystävänsä kanssa. Esittely päättyi siihen, ettei nainen saanut asuntoa, ja joutui katselemaan onnellisen pariskunnan ahnasta suutelua ympärillään – ja kaiken hyvän lisäksi pariskunta sai asunnon, ensimmäisen yhteisen kodin. Kun ei röyhkeyttä ilmeisesti koskaan maailmaan voi mahtua liikaa, ulos päästessään ex-mies tönäisi naista selkään, niin että hän kaatui lätäkköön. Naisen piti tämän tempun jälkeen mennä samana päivänä olevaan työhaastatteluun housut märkinä, sillä hän ei ehtinyt käydä niitä hotellissa vaihtamassa. Mahdollisuudet työnsaannin suhteen olivat heikot.
Naisen onneksi hän sattui hakemaan yön ritarin vakanssia, jossa ei olla niin ronkeleita sen suhteen, vaikka valkoinen paita olisi yltä päältä veressä. Hän sai paikan ja aloitti heti seuraavana yönä. Sovinnaisuudesta hän meni nukkumaan heti seuraavana iltana, vaikka tiesi, ettei saisi unta. Tällä tapaa hän uskoi elävänsä edes jossain määrin kuten muut – menemällä illalla nukkumaan ja heräämällä aamulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti