Ei Saksasta jaksa oikein liikoja kirjoittaa. Puuduttavalla tavalla se onnistui Itävallan voittamaan, ei millään räkämaalilla (itse asiassa Ballackin kuti oli komein vapari muutamaan vuoteen) mutta edelleen junnaavalla ja hengettömällä otteella. Saksa on futismaana vähän samaa kastia kuin Ruotsi jääkiekossa – parhaimmillaan paineen alla ja tappioasemassa. Sen tähden onkin hyvä, että puolivälierissä maata vastaan tulee Portugali, joka Itävallasta poiketen kykenee lahjakkaasti tekemään maaleja. Siitä ottelusta tulee katsomisen arvoinen, ja olisiko näin, että juhannusaatosta on lohkaistava muutama tunti mokoman seuraamiseen. Mahdollisesti, sillä vielä niitä kokkoja poltellaan, mutta näitä kisoja tahkotaan vain kerran neljässä vuodessa (huomattavan tärkeä syy, kuten huomaatte, vielä kun ystävät ymmärtäisivät, paskat niistä, minä poika se katson palloa.)
Mutta keskitytään vielä hetkiseksi Itävaltaan, joka maalasi kisojen ainoan maalinsa rankkarista Puolaa vastaan. Eilen tuli haukuttua toinen isäntämaa Sveitsi, mutta tänään olen sen verran paremmalla tuulella, että haukkumisen sijaan ajattelin pyöritellä mielessäni hypoteesia Itävallan joukkueesta, jos maan valtiollinen historia olisi ollut erilainen. Tänään puhutaan Itävalta-Unkarin keisarikunnan jalkapallojoukkueesta, jota koskaan ei ole ollut olemassa, mutta joka olisi futismaana jättänyt monet suurvallat kaluamaan nappulakenkiään tappioiden päätteeksi.
Itävalta-Unkarin keisarikunnan historiaa kirjoitettiin vuosina 1867-1918. Valtakunnalla oli mahdollisuus myös liittyä 1870-luvun alussa kokoon kyhättyyn Saksan keisarikuntaan, mutta se päätti jättäytyä omaksi kokonaisuudekseen. Keisari hallitsi valtakuntaansa Itävallan keisarina ja Unkarin kuninkaana. Näiden kansallisuuksien lisäksi aluekokonaisuus piti sisällään seuraavia kansallisuuksia: tshekkejä, puolalaisia, ruteeneja, kroaatteja, sloveeneja, slovakkeja, serbejä ja italialaisia. Kun tarkastelee luetteloa, alkavat herätyskellot soida menestyneiden jalkapallomaiden kuvien välähdellessä silmien edessä (kaikkien muiden kohdalla, paitsi slovakkien, jotka ovat jalkapallossa paskoja ja ruteenien joista en koskaan ole kuullut.) Vaan miettikää toki itsekin: ensinnä itävallan saksalaisten (eli itävaltalaisten) kytkökset ja 1950-luvulta jalkapalloilussaan erinomaisesti menestyneeseen Saksaan. Toiseksi yksi jalkapallohistorian suurimmista jalkapallomenestyksistä, eli Unkarin loistava dream team 1950-luvulta, joka piti sisällään mm. nimet Flórián Albert, János Farkas, Gyula Rákosi, Zoltán Varga ja János Göröcs. Kuka voisi myöskään unohtaa Kroatian nousevan futismahdin aina 1990-luvulta alkaen – maan, joka on osoittanut arvonsa voittamalla tähän asti kaikki ottelunsa tässäkin turnauksessa. Päälle vielä ripaus serbien pallonkäsittelytaitoa ja italialaisten temperamenttia – siitä olisi syntynyt jalkapallojoukkue, joka olisi ollut voittamaton.
Joku ilonpilaaja saattaa nyt alkaa heristämään sormeaan ja muistuttamaan, että olisihan Isolla-Britannialla yhä vieläkin mahdollisuus yhdistää eri kansallisuutensa ja luoda niistä toimiva kokonaisuus. Toden totta, yhdistämällä Englanti, Wales, Skotlanti ja Pohjois-Irlanti (ja riistettäisiin vielä Irlannista parhaat pelaajat päältä), saataisiin myös melkoinen Yhdistyneiden kuningaskuntien riemuvoitto. Mutta, jatkaa tämä samainen ilonpilaaja (tai kenties hänen ilonpilaajatoverinsa, sillä aikaisemmalle tuttavallemme tuli kiire pilaamaan jonkun toisen iloja), tuollaista joukkuetta ei koskaan pääsisi syntymään, sillä urheilu on nimenomaan tarkoitettu kansallisuuksia varten, nationalismin vuodattamista silmälläpitäen, jotta suuret tunteet olisi mahdollista purkaa rauhanomaisesti pelikentillä. Urheilultahan katoaisi sen kantava voima (jos hyötyliikunnallisia näkökohtia ei oteta huomioon), jos maita alettaisiin kasata yhteen, jotta paras mahdollinen joukkue saataisiin kootuksi. Tämä tarkoitus on siksi jätetty seuratasolle.
No rakas ilonpilaajani, olette täydellisen oikeassa. Mutta tarkoitukseni ei olekaan esittää, että tällä kyseisellä hetkellä vuonna 2008 alettaisiin sulloa kasaan jo lähes vuosisadan kuolleena levännyttä keisarikunnan joukkuetta, jotta Puolan kisoihin saataisiin vedenpitävä ennakkosuosikki. Tarkoitukseni oli ainoastaan esittää hypoteesi. Sillä jos historia oli kulkenut toisin, ei kukaan epäilisi keisarikunnan nationalisuutta, sitäkin on nimittäin esiintynyt ja paljon enemmän ylitsepursuavammin kuin mihin nykyiset kaljamahaiset öykkärit katsomossa kykenevät. Mutta voihan myös olla niin, että jos historia olisi kulkenut toisin, myös suuret jalkapallomaat eivät koskaan olisi saavuttaneet suuruuttaan ja hypoteesini olisi tällöin jo valmiiksi tuhottu kuolemaan. Mutta jos nyt kuvitellaan (uskokaa jo, että haluan vain kuvitella), että kaikki olisi mennyt toivomallani tavalla, niin huh huh: Pele olisi jäänyt pyyhkimään brasilialaisia kyyneleitään, kun voittamaton Itävallan joukkue olisi tullut ja elänyt jokaisen jalkapallojoukkueen unelmaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti