Pallo, pyöreä kuten pallot yleensä, saapui kannettuna, ihmiskäsien tekemänä, samat kädet laskivat sen vihreän peiton syleilyyn. Ei peitto pitkään ollut odottanut miehiä päälleen, raastamaan sen kauneutta teräsnauloillaan, nauloillaan kenkiensä pohjissa, jotteivät kaatuisi, toisiansa teloakseen, pystyäkseen olemaan siellä mihin muut vasta näkevät. Rakennettu oli muualla, tuo peitto edelleen, kasvatettu kukkimaan kilometrien päässä, suojeltu ja hellitty, kukoistuksensa keskiössä huolellisesti keritty, rullalle kääritty, saateltu suureen kaupunkiin, suurelle aukiolle, jossa jälleen avattu, jälleen hellitty.
Pallo lähti vierimään, ohitti kulman jokaisen, löysi tiensä perille, toisten kannalta oikeaan, toisten vaikeiden aikojen alkuun. Kuului ääni levoton, sama se onnesta vai kauhusta, peitti kaupungin alleen, sen jonka keskellä pallo vieri yhä eteenpäin. Saapui pisara, sai seurakseen toisen, vierelleen kolmannen, muutti ajatuksen harmaaksi, uneliaaksi, siitä puhuttaisiin vielä pitkään. Levottomuus ei silti rauennut, yltyi vaatimukseen, kuten tapana on, kovakouraisuuteen johon pyritään, väkivaltaisuuteen jota peläten toivotaan. Oli siinä yksi jos toinenkin, toistensa niskoissa, kuin koirat hekumansa huipulla, mielipiteensä vankeja, pakkomielteidensä orjia, maidensa vallassa. Heitä jokaista kadehditaan kaukaa, ihmetellään miten viitsivät olla rohkeita hulluudessaan, sylkeä kun syljettää, rakastaa vannoutuneesti. Heitä kadehditaan, heitä pelätään, silti ei vedenpaisumusta yhdenkään heistä jälkeen, ei maailmanloppua rajan reunalla. Maailma on nykyään pyöreä, ystäväni, pyöreydessään tulkittavissa kiinni.
Kuusitoista kaiken kaikkiaan, kuusitoista ongelmaa, haastetta, mahdollisuutta. Löivät päitään pehmeään seinään, löysivät ratkaisunsa, hävisivät kuitenkin, vain yksi löysi lopulta perille. Elimme heidän kanssaan, kaksi tuntia jokaisen päivästä, kuvitteli miestä monta tietävänsä syyn puutteeseen, muistuttivat tulkintojensa tulkinnallisuuksista, silti sylkivät sanan suustaan toisensa perään, eivät harmitellen, naureskellen vain. Leppoisaa aikaa, tuo aika kuudentoista, sitten kahdeksan, sitten neljän, kahden, yhden muistamme nyt, mutta huomenna keskitymme jälleen elämään.
Harhalaukaukset kulkivat yössä, saavuttivat ne jotka kiinni saivat, muistivat osoitteillaan menneiden aikojen elämää. Ei ollut mieltä kertomaan tarinaa, kuten harhassa josta mieli puuttuu, kuten elämässä ilman tarkoitusta. Silti ne eivät jääneet valheiksi, pikemminkin arvoituksiksi, harhalaukauksiksi elämämme suoraviivaisessa nuolessa. Ei niitä siksi ammuttu, että väittämisen halusta olisi pyritty huomauttamaan, naurattamisen halusta huvittamaan, yksinäisyyden halusta muistamaan. Iloisuudesta sen sijaan, onnellisuudesta kesäiltojen kauneudesta, syystä että mitä että, vastaukset eivät aina seuraa kulkijaa, mutta niiden etsijä elää elämää, ei ainoastaan seuraa toisten kulkua.
En onnittele voittajaa, en ole pahoillani hävinneen puolesta. Silti mikään ei jätä minua kylmäksi, mennyt aika merkityksettömäksi, harhaan osuneet tarinat kylmiksi. Tiedä vielä – jos uusi aika koittaa, ja sehän koittaa, tuoden uudet tuulet mukanaan, uudet peitteet hartioillaan, pyörivät pallot jaloissaan, olen siellä kertomassa mikä elämässä koskettaa, naurattaa, harmittaa. Viimeinen harhalaukaus kohdistuu lopulta aina laukojaan itseensä – sen takaa löytää sateenkaaren pään, mutta aarre on loihdittava itse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti