HARHALAUKAUKSIA 31: KOLLEKTIIVINEN SURU

Jos nyt olisin venäläinen ja kykenisin ilmaisemaan itseäni tuon jalon kansakunnan kunniakkaalla kielellä, huutaisin ääni väristen luultavimmin jotain seuraavanlaista: ”toverit, miksi annoitte sen tapahtua jälleen? Eikö riittänyt Napoleonin vierailu aivan sydämemme laitamilla, armaan keisarinna Katariinan tuhoon syöksevät lemmensuhteet, isä Coban liian itseriittoinen ja jännittynyt luonne? Miksi emme olisi kaikkien näiden sijaan ottaneet mallia suuren isänmaallisen sodan sankareista, Laikasta ja Gagarinista, urheista ilmailunäytösten lentäjistämme? Heitä meidän olisi pitänyt seurata! Mutta nyt kyynelten vuolas virta kulkekoon Siperiasta aina Kaliningradiin saakka, sillä tämä on surun päivä. Yhden kelvottoman maalin onnistuimme tekemään ja seitsemän päästämään. Tästä kurjasta esityksestä seurauksena on vain oikeus ja kohtuus, että Pietari-Paavalin linnoitus avataan uudestaan ja jokainen meistä teljetään sen syvyyksiin. Nääntykäämme sinne ja tehkäämme seuraa niille menneiden aikojen hallitsijoille, jotka jo ennestään kunnioittavat hengettömällä läsnäolollaan tuon vankilasaaren rauhaa.

Mutta etsimmekö syyllistä vai tuomitsemmeko koko kansakunnan? Oliko sittenkin virhe päästää Romanov aikoinaan valtaan? Olisiko hänen sijastaan tullut suosia venäläistä tai ruotsalaista kandidaattia, kääntyä tyystin kiinalaisten puoleen tai jäädyttää koko kansa Siperian polttaviin pakkasiin? Mitä mieltä on ylläpitää kansakuntaa, joka ei pelonsekaiselta identiteetiltään osaa nauttia aidosti voitoistaan? Vuosisatoja laajensimme alueitamme, työnnyimme itään, länteen, etelään ja pohjoiseen – aidosti koimme, kuinka hyvältä tuo kaikki tuntui. Mutta emme tyytyneet omaan voittoomme. Annoimme uuden yltiönautintojen metsästäjän toisensa perään työntyä valtakeskuksiemme ytimiin, houkuttelemaan rakkaat hallitsijamme rappion tielle ja sen seurauksena murhaamaan omaa kansaansa. Sen sijaan, että olisimme työntyneet läpi koko Euroopan, pysähdyimme kerta toisensa jälkeen Balkanille ja sieltä käsin aloimme sortaa uusia ja vanhoja kanssaeläjiämme. Olisimme saaneet koko maailman, mutta astuimme harhaan.

Mitä teki toveri Uljanov – hän, joka parhaiten sanoi tuntevansa venäläisen talonpojan ja työläisen. Ensin aiheutti pahennusta kotimaassaan, karkasi sitten pois ja vietti maanpakolaisena lähes koko elämänsä. Kierteli ja kaarteli, luki kirjan jos toisenkin, harrasti seksiä vain velvollisuudesta mutta ei koskaan vaimonsa kanssa – vähäpätöinen mies tuhosi nerokkaan mielen? Väitti Lenin ottavansa selkoa muun Euroopan oloista, väitti muttei paljoa rakentanut: ei taloa, ei linnaa - kirjoitti vain minkä puhumiseltaan kerkesi. Ja petti lupauksensa: kävi toki tehtaat läpi, ymmärsi työläistä, moitti patruunaa – muistutti, että vallankumous ei vielä tulisi tapahtumaan hänen elinaikanaan ja meni siinäkin vikaan. Vaan kävikö Espanjassa saakka? Ei käynyt ei. Ei ottanut 1900-luvun suurin venäläinen oppia 1600-luvun kollegastaan. Pietari Suuri tutki Hollannin ja heidät me voitimme. Lenin pysytteli Sveitsissä, joskus harvoin Italiassa ja Englannissa, mutta Espanjaan hän ei kajonnut. Kirottu olkoon tuo mies.

Vaan onko sittenkään oikein asettaa vain yhtä miestä ristille, yhtä miestä, joka kuitenkin rakensi supervallan, söi supertuutin, kirjoitti superromaanin. Ei ole oikein tämä tie, sano, ei ole oikein sormen heristely ilman vakavaa kannanottoa, nyrkinlujaa mielipidettä, osuvampaa kritiikkiä. Hävetkäämme siis kaikki yksin ja yhdessä, nostakaamme uhrilampaat pois risteiltään, koirat haudoistaan, sillä kollektiivinen on surumme, kollektiivinen ja siksi niin suuri.” Tuon kaiken huutaisin ääni väristen, jos nyt olisin venäläinen ja kykenisin ilmaisemaan itseäni tuon jalon kansakunnan kunniakkaalla kielellä.