Luojan kiitos, Italia on poissa. Täytyy sanoa, että kahden edellisen ottelun jälkeen Italian ja Espanjan kohtaaminen oli masentavaa katsottavaa. He esittivät jalkapalloa muodossa, jonkalaista se ei saisi olla. Televisiouutisissa haastateltiin Moskovassa Venäjän voitokkaan pelin jälkeen juhlineita kannattajia ja yksi kannattajista julisti, kuinka Venäjä on muuttanut turnauksen kautta eurooppalaista jalkapalloa – tuonut siihen pelkäämättömän hyökkäyspelin, joka siitä aikaisemmin on puuttunut. Olen tämän röyhkeästi valtamedialle suutaan pieksevän vänäläishampparin kanssa ehdottoman samaa mieltä. En tosin voi mennä vannomaan, että tuleeko Venäjän pelitapa missään määrin juurtumaan Eurooppaan, mutta sen allekirjoitan, että sen pitäisi juurtua. Sillä mitä iloa on seurata peliä, jossa vastustajat pelkäävät toisiaan niin paljon, että suosiolla jäävät heti alusta saakka odottamaan rangaistuspotkuja. Juuri tämän karseuden vuoksihan ihmiset lakkaavat seuraamasta kuningaslajia ja siirtyvät jääkiekkoon, tai formuloihin, tai tennikseen… no ei sentään siihen.
En muista milloin Espanja viimeksi on voittanut Italian jalkapalloilussa, mutta sen muistan, että Espanjan kuningas Kaarle I (joka varmasti paremmin tunnetaan saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Kaarle V:ntenä) vuonna 1527 kävi antamassa sen aikaiselle paavi Klemens VII:lle pienimuotoisen korvatillikan Rooman kaupungissa. Tapaus tunnetaan historiankirjoissa nimellä Sacco di Roma – Rooman ryöstö.
Tapaus liittyy sen aikaisiin ns. italialaissotiin, joissa Kaarle taisteli Cognacin liigaa vastaan. Keisarin palveluksessa ollut Bourbonin herttua saapui Rooman edustalle toukokuun kuudentena päivänä, mutta hänen armeijansa oli niin huonosti huollettu (nälkäinen, likainen, puutteessa), että herttua päätti hyökätä kaupunkiin saman tien ilman pidempiä piirityksiä. Kaupunki oli nopeasti vallattu ja jo iltapäivällä kaupunkiin tunkeutuneet sotilaat pääsivät ryöstämään sitä. Paavi joutui häpeällisesti pakenemaan Enkelilinnoitukseen ja jäi sinne vangiksi yli puoleksi vuodeksi. Itse ryöstö jatkui kuukausia saksalaisten palkkasoturijoukkojen tuhotessa kaupunkia ja murhatessa sen asukkaita. Rooman ryöstön seurauksena kirkkovaltio jäi keisarin ja Habsburgien valtaan ja samoihin aikoihin myllännyt reformaatio alkoi luoda uusia haasteita katolisen kirkon mahtiasemalle. Tätä kautta syntyi vastauskonpuhdistus, barokki ja inkvisitio synnytettiin uudestaan.
Sitten väliin pienimuotoinen mainoslause, joka ei koske millään muotoa jalkapalloa, mutta Rooman ryöstöä sitäkin lähemmin. Sillä erinomaisempaa kuvausta Rooman tapahtumista kyseisenä kauhujen vuotena, ei voi löytää muualta kuin Mika Waltarin romaanista Mikael Karvajalka. Jos jollain kirjailijalla on ollut kyky nähdä historiassa eläneiden merkkihenkilöiden taakse, on se ehdottomasti ollut Waltarilla. Tämä ei tietystikään tarkoita, että hän historioitsijoiden tapaan olisi pyrkinyt missään muotoa totuuteen – se ei ole romaanikirjallisuuden tarkoitus. Sen sijaan hän tunti menneisyyden, tunsi ajat joista kirjoitti ja tätä kautta kykeni luomaan henkilöidensä ympärille uskottavat taustat. Ja kun tämä taustatyö on kiitettävästi suoritettu, on mahdollista historiallisten henkilöiden suuhun laittaa mitä tahansa, ja se tuntuu monta kertaa uskottavammalta, kuin mikään mitä akateemisista tutkimuksista saa lukea. Se on romaanien voima, joilla hyvin kirjoitettuina en näe olevan minkäänlaisia puutteita, sillä se ei julistakaan pyrkivänsä totuuteen, toisin kuin tutkijat, jotka eivät ymmärrä relativismista jauhaessaan tavoitteensa mahdottomuutta.
En todellakaan ikävöi Italiaa, joka varmasti on tullut jo monesti tätäkin päivää ennen selväksi. Mutta en tiedä, missä määrin Espanjakaan tämän päivän esityksen jälkeen jaksaa nostattaa mielenkiintoani. Ja kun vielä välierissä vastaan tulee Venäjä, uskon, että olen puoleni valinnut. Espanja tarvitsee torstaina avukseen paljon enemmän kuin murhaavia palkkasoturijoukkoja, tai välinpitämättömiä keisareita – se tarvitsee maaleja, jotka eivät synny muuten kuin laukomalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti