Turkin viimehetken nousuissa on jotain häiritsevää, eikä tuo häiritsevyys synny maalien syntytavasta tai siitä, että olisin jollain tavoin Turkkia vastaan. Silti ilmassa tuntuu aina leijuvan jossain määrin sopupelien raihnainen haltiatar, se joka urheilijan uran ollessa kääntyneenä hienoiseen alamäkeen tulee ja sujauttaa setelitupon tai lääkepiikin yhä menestyksenhaluisen pelkurin taskuun. Mutta nythän pelataan arvoturnausta, täällähän ovat vain parhaat, ja luulisi tuollaisten sopupelimörköjenkin pitävän silloin tällöin lomaa ja keräävän taas voimia syksyyn, kun kunnon rahapelit seurajoukkuetasolla taas käynnistyvät. Ei, kysymys ei siis voi olla sopupeleistä. On käännyttävä toisenlaisten kieroilujen puoleen.
Turkkihan on viimeisten vajaan kolmenkymmenen vuoden aikana viljellyt maastamuuttajaväestönsä välityksellä salaista asettaan pitkin Eurooppaa ja maailmaa. Tämä kebabina tunnettu lampaan-, ja naudanlihasta valmistettu rasvaklöntti on Eurooppaan rantauduttuaan hullaannuttanut ihmiset tutustumaan jälleen kerran epäterveellisyyden ihmeelliseen maailmaan. Eikä kysymys ole siitä, että kebab maultaan olisi missään määrin epäonnistunut (en tosin puhu kovinkaan suuresta kokemuksesta, sillä olen enemmänkin pizzaväen miehiä), vaan että se sisältää kahdeksaa erikaltaista rasvahappoa. Vapaina kelluvia rasvahappoja löytyy 9,9 g, tyydyttyneitä rasvahappoja 5,5 g, yksittäistyydyttymättömiä rasvahappoja 3,4 g, monityydyttymättömiä rasvahappoja 0,5 g, rasvahappo 18:2 cis,cis n-6 (linolihappoa) 215 mg, rasvahappo 18:3 n-3 (alfalinoleenihappoa) 73 mg, rasvahappo 20:5 n-3 (EPA:aa) 12 mg, sekä rasvahappo 22:6 n-3 (DHA:ta) 0 mg (suure se on silti nollakin.)
Kuvitelkaa nyt tuo rasvamäärä kellumassa pitkin Euroopan, terveysruokaan läpi toisen maailmansodan jälkeisen ajan totutelleen, katuja. Mitä se tekee nuorisollemme? Mitä se tekee urheilijoillemme? Vastauksen voimme lukea tshekkiläisten ja kroatialaisten jalkapalloilijoiden liikkeistä pelikentällä. Ensin vedetään tuhatta ja sataa, pelataan loistokasta palloa, kunnes kaikki nuo rasvahapot alkavat jylläämään vatsanpohjalla (yleensä viime minuuteilla) ja peli on tuolloin jo suuressa määrin ratkennut. Turkkilaiset itse ovat kaataneet tuota kansallisruokaa kitoihinsa jo tuhannen vuoden ajan ja täten oppineet elämään sen haittavaikutuksien kanssa.
Jos joku nyt haluaa väittää vastaan ja puhua jalkapalloilijoiden (ja muidenkin urheilijoiden) terveellisen ruokavalion puolesta, heille sanon, että naiivi käsitys maailmasta kuuluu lastenkirjoihin, eikä välttämättä edes sinne. Minne luulet urheilijan ryntäävän voitokkaan suorituksen jälkeen? Oikein, pubiin. Minne luulet urheilijan ryntäävän tappiollisen suorituksen jälkeen? Oikein, edelleen pubiin. Molemmille löytyy syynsä! Entä sitten kun maksaa on harjoitettu taas muutamaksi päiväksi eteenpäin, kotiin syömään mysliä? Ei tule kuuloonkaan, tuolloin harras kuntoilijamme alkaa valittaa liian vähäistä proteiinitasoaan (joka on tekosyy nälän tunteelle ja halulle mässäillä) ja suuntaa kulkunsa lähimpään rasvaravintolaan, syö siellä kebabin lohkoperunoilla, tai valkosipuliperunoilla, tai ranskanperunoilla, tai riisillä, tai riisillä, tai käärittynä rullalle… mutta syö joka tapauksessa. Tästä kun tulee tapa, ei kannata yhdenkään asiantuntijan nostaa esille minkään maailman valmennuksellisia epäkohtia. Syy kaikkeen löytyy rullan välistä, 3,95, lähes ilmainen mutta edelleen yhtä epäterveellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti