Tänään tapahtui taas jotain niin kovin tyypillistä. Yö alkoi varsin lupaavasti – ja päättyi myös. Sen sijaan toisen piirin puolessa välissä vastaan asteli kaksi yöstä palaavaa nuorta vekkulia, miehiä molemmat. Laukkasin ratsullani melkoista vauhtia, mutta toinen näistä herroista päätti henkeään uhmaten (ja itseni myös) asettua tielleni ja niin periturkulaiseen tapaan tiedusteli, olisiko minulla tarjota hänelle ylimääräistä sanomalehteä: heh, vittu… postipate, mitä jätkä, heitä lehti, vittu, heitä nyy, no heitää…” Tokihan minulta nyt aina muutamia ylimääräisiä kappaleita liikenee tiedonjanoisille ja tiedustelin tahtoiko hän mahdollisesti Turun sanomat, Helsingin sanomat tai kenties molemmat. Tähän miehemme: ”no älä vittu viiti, heitä nyy yks vitun lehti, vittu…” Kun vihdoin sain hänelle tehtyä selväksi, ettei lehden luovuttaminen ollut mikään ongelma, hän otti Turun sanomat vastaan. Kaikki hyvin – tähän asti. Kun erkaannuin uusien tuttavieni luota, menetti kinuaja saman tien mielenkiintonsa uunituoretta painotuotetta kohtaan ja heitti sen perääni, niin että läpyskä iskeytyi selkääni. Itse taas menetin mielenkiintoni heitä kohtaan ja karautin velvollisuuksieni perään.
Kysymys kuuluukin: minkälainen ihminen pyytää sanomalehteä niitä työkseen jakavalta, hänelle täysin tuntemattomalta henkilöltä, ja sen saatuaan päättää tietoisesti vahingoittaa hänelle ystävällisen teon tehnyttä? Haluan kuvitella tämän ihmisen. Haluan kuvitella hänen elämänsä.
Lähdetään liikkeelle sanomalehdestä. Jos miehemme tarkoitus oli lehdenpyynnöllä ainoastaan tehdä minulle kiusaa, on varsin ilmeistä, ettei hän itse tilaa sanomalehteä ja tällöin vaivaa suuremmin päätään maailman tapahtumilla. Koska muutenhan hän luultavimmin olisi vienyt lehden kotiinsa ja lukenut sen siellä. Mahdollista toki myös on, että hän tilaa lehteä, eikä siksi tätä tarvinnut, ja muuten vaan sai oivan ajatuksen heitellä lehtiä tiistaisena yönä. Oli miten oli, teko itsessään osoittaa sen, että vaikka hän lukisikin lehtiä (ja vaikka kirjojakin, niitä paksuja joissa suurimmat ajatukset on lausuttu – mukamas,) ne eivät ole onnistuneet luomaan hänen käytöstapoihinsa ja arviointikykyynsä (vaikka miten hän olisi sitä sammuttanut alkoholijuomilla) mitään sellaista, jota establishment pitää toivottavana. Kuka miehemme siis on ja mistä hän tulee.
Lapsuutensa hän vietti mitä luultavimmin Pernossa (ei mitään henkilökohtaista pernolaisia kohtaan, mutta muistakaa ystävät ne paljon kertovat tilastot) tehden asioita, mitä kuka tahansa turkulaislapsi tekee ja mistä itselläni ei ole minkään valtakunnan tietoa. Ala-asteella hän ei ollut suosittu, mutta ei myöskään paitsiossa. Häneltä puuttui rohkeus käydä kenenkään kimppuun, mutta senkin edestä hän osallistui kaikenkattavaan uhoamiseen, silti takarivistä käsin, ettei häntä havaittaisi. Toisin sanoen pelkuri. Yläasteella meno jatkui lähestulkoon entisellään. Ensimmäiset tupakkansa hän veti toisten painostuksesta ja ryhtyi sen järkeen kerskumaan sankariteoistaan lähiönsä nuoremmille lapsille. Yläasteen jälkeen koitti siirtyminen ammattikoulun sähkölinjalle. Äiti tosin olisi halunnut poikansa käyvän lukion, mutta jotenkin poika itse huomasi, etteivät kirjaimet ja niiden peräkkäin laittaminen ollut hänelle se mieluisin tehtävä. Amiksessa ei ykkösprioriteetiksi silti muodostunut virtapiirit, vaan viikonloppujen ryyppyretket ja arkinen punttisalilla hikoilu. Hauiksen ympärimitta paisui keskiarvoa korkeammaksi. Onnittelut siitä.
Ja sitten se armeija – miehemme elämän loistokkain episodi. Suunta kohti Vekarajärveä (Turun paikat olivat menneet jo, sillä miehemme sukunimen ensimmäinen kirjain on aakkosten loppupäästä, perkeleellinen systeemi), kuninkaalliseen tykistöön ja hirveän hingun kautta aliupseerikouluun. Reservinupseerikoulu olisi luonnollisesti myös kiinnostunut, mutta hänen papereillaan ja älykkyystestin pistemäärällä haaveet kaikkosivat ja ensimmäisellä karsintakierroksella. Mutta kelpasi se alokkaiden rääkkääminenkin. Lämmöllä miehemme muistelee niitä loppukesän iltoja, jolloin hän laittoi tupansa miehet seisomaan riviin punkkiensa päätyyn kaasunaamarit päällä ja huutamaan kolmekymmentä kertaa peräjälkeen hänen sukupuolielimensä suuruuden puolesta. Eikä tätä riemua heikentänyt muiden alikersanttien varsin kielteinen asenne tätä toimintaa kohtaan. Hän piti itseään huumorimiehenä – ja ennen kaikkea taitavana sotilaana.
Armeijasta vapautumisen jälkeen loppui riemu. Jo kasarmin portilla hän sai yhdeltä simputtamaltaan alokkaalta turpaan, mutta tyhmyydessään ei ottanut vihjeestä vaaria, vaan vielä samana iltana Turkuun palattuaan heilutteli sotilaspassiaan diskon jonossa sillä seurauksella, että aamulla molemmat silmät olivat mustina. Muutama viikko pelkkää ryyppäämistä, kunnes vanhemmat patistivat kotona makaavan poikansa työnhakuun. Ei oikein onnistunut. Vartijan työt olisivat auktoriteettia kaipaavaa kiinnostaneet, mutta eihän sinnekään nyt kaikkia valita. Lopulta löytyi varastomiehen paikka Kaarinasta, jossa hän nyt on työskennellyt jo lähes neljä vuotta – pidempään kuin kukaan muu kollegoistaan. Kovasti hän tästäkin yrittää kerätä irtopisteitä, eikä huomaa sääliviä katseita työkavereidensa kasvoilla (eikä muuten sitäkään, ettei kukaan ole kutsunut häntä mukaan yhteisiin illanviettoihin.)
Oman asunnon mies hankki muutamaa kuukautta takaperin läheltä Turun keskustaa – läheltä ritarillisia piirejäni. Tällä hetkellä hän viettää lakisääteistä kesälomaansa ja sai täksi illaksi vanhan pernolaisen kaverinsa ryyppäämään kanssaan (jostain syystä kukaan hänen kahdestakymmenestä muusta ”kaveristaan” eivät vastanneet hänen puheluihinsa tai olivat muuten vaan kiireisiä.) Ensin kaverukset katselivat pari elokuvaa (miehemme omistaa 560 DVD:tä – kenties hänen suurin ylpeydenaiheensa) ja joivat samalla mäyräkoiran mieheen. Tätä seurasi epäonnistunut naistenhakureissu Marilynin kautta Forteen, josta palatessaan he törmäsivät minuun.
Kenties oli hyvä, että törmäsimme, sillä kokemamme yhteinen lehtiepisodi antaa miehellemme varmasti hyvän tarinan kerrottavaksi, kun hän taas palaa viikon päästä töihin. ”Vittu kuvitelkaa… mä vaan niinku pyysin sen lehen, ja se vittu anto… tiettekste, ja sit mää viskasin sen sen niskaan… vittu, et ei siin mittää, moro moro vaan…”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti